FITOONA

FITOONA

Inspiroiva upeus!

Upea nuori nainen otti yhteyttä minuun treenaamiseen liittyen. Hän kertoi minulle vähän taustastaan, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Tämän takia pyysinkin häntä kertomaan tarinansa teille lukijoille. Toivon, että teksti avartaisi teidän katseita ja varmasti myös monet saa tästä mieletöntä inspistä! ainakin minä sain!
”Täällä kirjoittaa nyt 19 vuoden iässä oleva naisenalku. Elämäni edellinen vuosi oli kamppailua elämän puolesta ja ainoa kuka pystyi minut pelastamaan olin minä itse. Toisaalta kovin lohduttavaa, toisaalta taas raskain asia koko prosessissa. Miten sairas pystyy pelastamaan itsensä? Minulla avaimena toimi läheiseni, perheeni ja erityisesti äitini.
Mistä puhun? Sairastuin anoreksiaan. Olin lukiossa, ylioppilaskirjoitukset, itsenäistyminen ja lääkiksen pääsykokeet lähestyivät. Perfektionistina stressasin tulevaa, halusin olla täydellinen.
Avaan hiukan myös taustoja, jotta tarinaani on helpompi ymmärtää. En kuitenkaan mene henkilökohtaisuuksiin koska kyse on kuitenkin netistä johon kirjoitan. Lapsuuteni oli rankka, jouduin aikuistumaan ja ottamaan vastuuta liian aikaisin. Huolehtimaan, pelkäämään ja kontrolloimaan. Epäilen että anoreksian juuret ovat lähtöisin jo ala-aste ajoiltani. Sairastumiseen ei koskaan ole ainoastaan yhtä syytä. Se on monen eri tekijän summa ja kun tekijöitä on tarpeeksi kuorma vuotaa yli. Epäilen että minulla ratkaisevassa asemassa olivat kiltti ja herkkä luonteeni, täydellisyyden tavoittelu, elämäni rankemmat ajanjaksot sekä viimeisenä niittinä stressi kirjoituksista, pääsykokeista ja tulevaisuudesta. Tunsin että en enää kontrolloi elämääni ja löysin ”kontrollin” jostain muualta. Nimittäin urheilusta ja ravinnon tarkkailusta.
Aluksi kaikki oli terveellisellä pohjalla. Liikuin maltillisesti, söin terveellisemmin kuin ennen, mutta silti stressaamatta tai ruokia sen kummemmin punnitsematta. Rakastuin juoksemiseen ja aloitin salilla käynnin. Löysin taas liikunnan ilon joka katosi yläasteen loppupuolella johonkin. Pienenä harrastettu baletti, luistelu ja rytminenvoimistelu palasivat mieleeni. Sain juoksusta ja salista jotain samaa. Hyvää oloa niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Huomasin lisääntyneen liikunnan ja terveellisemmän elämän tyylin näkyvän myös ulospäin. Kroppa muuttui, aloin tuntea kerrankin varmuutta itsestäni. Koko yläasteen olin kovin epävarma, en tiennyt mihin kuuluin, kuka oikeasti olen vai olenko mikään. Aloin löytää minäkuvaani, halusin sitä lisää ja lisää. Kotona tapahtuvat tilanteet eivät auttaneet asiaa, en pystynyt pitämään naruja käsissäni, hain turvaa ja varmuutta liikunnasta ja syömisen rajoittamisesta. Ja sitten kaikki räjähti käsiin.
Enemmän liikuntaa, enemmän kulutettuja kaloreita, ei enää lihaskuntoharjoittelua. Vähemmän kaloreita, vähemmän painoa, pienempiä numeroita. Tunsin tyytyväisyyttä aina kun vaa’alle kivutessa luku oli edellistä pienempi. Tunsin saavuttaneeni jotain. Jos numero oli suurempi tunsin pettymystä. Mittasin arvoni vaa’an lukemien perusteella. Se määritteli hyvyyden ja huonouden.
Ensin ruuasta jäi pois kaikki hiilarit, vihreitä kasviksia sai syödä. Liha ja rasvat olivat vielä hyväksyttäviä. Laskin kuitenkin kaloreita hyvin tarkkaa ja varoin niiden yli menemistä kuin ruttoa. Liioittelin usein laskureihin syömisiäni. Huijasin itseäni ja kaikkia muita. Lopulta jouduin pisteeseen missä ruokavalioni koostui kurkusta, raejuustosta ja kanamunanvalkuaisista. Päivittäinen kalorinsaanti lojui 400kcal tietämillä ja mielestäni 500kcal oli jo liikaa. Tämän kaiken ohella liikuin älyttömästi. Monien kilometrien päivittäiset lenkit, tuhannet ja tuhannet toistot hyppyjä, ja erilaiset lihaskuntojumpat. Niistä tuli arkea. Ja samalla minun olisi kuulunut elää elämääni sekä lukea kirjoituksiin sekä pääsykokeisiin. Yhtälöstä tuli mahdoton.
Perheeni huomasi ettei kaikki ole kunnossa, en itse sitä vielä edes täysin hahmottanut. En halunnut myöntää mitään. Oikeasti minua pelotti. Vaa’an lukemien pienentyminen yhä alemmas ja alemmas alkoikin tuntua pelottavalta. Neljänkympin alle mentäessä tuntui että alan hitaasti mutta varmasti tappaa itseäni. Mutta en pystynyt päästämään siitä irti. Tajusin että syön aivan liian vähän. Kulutukseni oli huomattavasti suurempaa mitä energian saanti. Urheilin päivittäin varmasti ainakin sen 500kcal kulutuksen tasolla, mutta en edes syönyt niin paljoa. Elimistöni alkoi varoitella. Sydämentykytykset ja pyörtymisen tunne lenkkipolulla. Jatkuva kylmyys ja veltto olo. Aivojen ajattelu ja ratkaisukyvyn puute. Lopulta äitini vei minut ammattilaisen luo. Siellä sain kuulla sen mitä en sisäistänyt vielä tuohon aikaan; minulla oli anoreksia. Ensimmäinen askel kohti parempaa oli kuitenkin otettu. Ensimmäinen ratkaiseva askel. Läheisteni oli mahdoton tehdä enää mitään ilman ammattilaisia tukena. En olisi selvinnyt jos äitini ei olisi minua hoitoon vienyt. En olisi selvinnyt jos perheeni ei olisi minua pelastanut. Edessä oli kuitenkin vielä pitkä ja kivinen tie. En tuolloin tiennyt miten rankkaa irti päästäminen anoreksiasta tulisi olemaan. Kirjoitin parantumisen aikanani blogia (http://feelmesomehow.blogspot.fi/) josta oli suuri apu kamppailussani. Vertaistuki ja ajatusteni purkaminen kirjoittamalla antoivat paljon. Sairaalan osastojakso oli pakollinen tuki yhdessä vaiheessa, emme pystyneet parantamaan minua kotona. Elimistöni alkoi sanoa sopimustaan irti ja kroppa turvautua energianottoon sydänlihaksesta kun mitään muuta ei ollut jäljellä. Anoreksia oli liian vahva ja meinasin monesti antaa sille periksi. Halu elää oli kuitenkin liian suuri. Tukijoukkojeni avulla taistelin tieni takaisin elämään, helppoa se ei todellakaan ollut ja vielä edelleen on paljon työtä jäljellä.
Se miksi sain mahdollisuuden kertoa tarinani Oonan blogissa johtuu siitä, että Oonan blogi oli yksi niistä fitness blogeista jotka auttoivat minua takaisin terveyteen. Normaaliin ja oikeanlaiseen suhtautumiseen liikunnasta ja ravinnosta. Näitä blogeja oli myös muita, mutta Oonan oli suuressa roolissa. On hassua miten tuntemattoman ihmisen kirjoitukset voivat auttaa niin paljon.
En tiedä voiko syömishäiriö mörön äänestä päästä koskaan eroon. Olen kuitenkin oppinut elämään sen kanssa. Olen saanut painoni jälleen normaali lukemiin ja saanut aloittaa myös salilla käynnin. Olen itsenäistynyt, muuttanut poikaystäväni kanssa yhteen ja aloittanut taas työnteon sairasloman jälkeen. Samalla luen lääkikseen ja keväällä on haut edessä. Anoreksialle ei ole enää tilaa, olen saanut elämääni niin paljon kaikkea ihanaa, mitä sairauden aikana menetin. Jouduin silti erittäin tarkasti jatkuvalla syötöllä tarkkailemaan sitä etten lähde väärille raiteille. Jos syömihäiriön äänelle antaa pikkusormen vie se nopeasti koko käden. Anoreksia ei kuitenkaan ansaitse ainuttakaan uhria.
Jos haluan hakea tästä kaikesta jotain hyvää, voin sanoa olevani äärettömän paljon vahvempi ihminen koettelemusten jälkeen. Olen kasvanut henkisesti aivan hurjasti. Olen oppinut itsestäni äärettömän paljon uutta ja vihdoin löytänyt sen kuka olen. Olen itsevarmempi ja osaan arvostaa itseäni enemmän. Olen päässyt hiukan eroon perfektionistisuudestani ja oppinut elämään rennommin.
Se miksi haluan jakaa tarinani ( olen aivan suunnattoman kiitollinen että Oona ideaa ehdotti!! ) johtuu siitä että sain itse tukea muiden tarinoita lukemalla. On lohduttavaa tietää ettei ole yksin. Samalla haluan herättää jokaisen teistä, jotka tunnette liusuvanne samannäköiselle polulle. Voin luvata että sieltä ei saa mitään hyvää. Anoreksia on sairaus, mutta siihen saa apua. Sen voittamiseen tarvitsee apua. Kukaan ei voi tehdä sitä yksin vaikka itse onkin ratkaisevassa asemassa parantumisen kannalta.
Nykyinen fitnesstrendi huolestuttaa minua hiukan. Toisaalta olen hyvin iloinen että vihdoin terve, normaalipainoinen naisen keho alkaa olla muodissa, koska ihailen juuri sitä itsekin. Toisaalta olen huomannut monia joilta homma on lähtenyt täysin käsistä. Pelkään että yhtä herkässä tilassa olevat ihmiset, mistä itse aikanani olin, saavat aivan vääränlaisia vaikutteita. On tärkeää muistaa aina välillä pysähtyä ja miettiä onko homma vielä terveen ja normaalin rajoissa. Saako kaikesta itsellensä jotakin hyvää vai tuntuuko liikunta/ruokavalio rajoittavan elämää liikaa.
Kaiken tämän myötä haluan toivottaa kaikille Oonan blogin lukijoille ja tarinani lukaisseelle ihanaa kevättä ja kesän odotusta. Antakaa itsellenne myös lupa höllätä ja rentoutua. Olemme täällä vain kerran, ei heitetä aikaa hukkaan. Itse olen oppinut näkemään elämän aivan uudessa valossa. Kun kerran on sen meinannut menettää, tajuaa kuinka onnellinen saa olla ihan jo vain siitä että on olemassa J
Ainiin ja sen verran haluan vielä mainostaa että jos vanhat lukijani sattuvat kirjoitukseni löytämään, olen taas aloittamassa blogin kirjoittelua osoitteessa http://jennisfitlife.blogspot.fi/. Tervetuloa, toivottavasti löydätte paikalle J”
26 Kommenttia

Aurinkoa pilvien takaa :)

poro ajelulla!

Ihan tajuttoman upeeta säätä on ollut täällä pohjosessa!
Auringon paistetta joka päivä, eikä ketutukset selästä voi edes pilata fiilistä. Ja mikä parasta, selkä on todellakin parempaan päin. Hyvin on pystynyt jo treenaamaan muuta kroppaa ja yläselkää. Alaselän pitää vielä antaa olla rauhassa. Akupunktiossa on tullut käytyä ja samalla selkää on vähän runnottu ja availtu. Pelkästään parempaan suuntaan ollaan menossa ja ens tiistaina toivottavasti viimeset toimenpiteet edessä.
Monet ovatkin olleet jo huolissaan mun treenitahdista.. ei hätää tällä hetkellä teen kasin kiertoa joka sisältää 2 lepopäivää. (jopa) Koulussa liikutaan paljon, mutta intensiteetti ei ole samanlainen kuin omissa treeneissäni.. eli rasitustaso on suht matala. Huomenna on kuitenkin 30km hiihtoretki.. hissun kissun mennään, toivottavasti paistaa edes aurinko.. hiihto ei ihan ole urheilulajeista lähimpänä sydäntä.

Pakko sanoa, että jos joku paikka on kipee tai lihakset muuten jumissa, niin käymää ihmeessä tekemässä kylmä-kuuma hoitoa! tosi kutaa tekee kropalle. Ei se kiva sinne kylmäaltaaseen ole pulahtaa, mutta tunne lihaksissa sen jälkeen on virkeä. Tähän aikaan vuodesta käy hyvin myös avanto 😉 eikun sukat jalkaan ja jäiden sekaan. Itselläni on urheiluopistolla aina hyvät mahdollisuudet käydä salitreenin jälkeen uimahallin puolella hoitamassa jalat kuntoon. Mutta ihan suihkussakin voi tätä tehdä!

Treenit on sujuneet hyvin.. olen nyt keskittynyt täysillä siihen mitä voin tehdä ja jättänyt murjotukset selästä taakse. Eilen tein ehjän ja hyvän selkä/takareisi/pakara treenin ja tänään rinta/olkapää treenin. Tosi hyvä fiilis on nyt ollut treenaamisen suhteen. Vieläkyn jaksais malttaa täällä suomessa, että pääsen espanjaan! salit on sieltä jo valmiiksi katottu ja ruokavalio tarkasti mietitty. Kaikki hoituu siellä samanlailla kun täälläkin. Mutta jännää sairaasti, koska diettihän alkaa huhtikuussa!! ihana päästä + asteisiin juoksemaan!!! ja mikä parasta.. vaihtelua treeneihin aerobisten avulla.

Tänään päästiin myös tutustumaan soveltavan liikunnan tapahtumaan Ounasrinteellä. Tapahtuma oli järjestetty liikunta rajoitteisille. Oli upea huomata miten kaikilla on mahdollisuus esim. lasketella! itse pääsin myös kokemaan miten laskea sovelletusti! 😉

Kuvassa on siis penkki, johon on kiinnitetty laskettelysukset. Ohjaajan kanssa lasketaan yhdessä, itse ei tarvitse kun istua kyydissä ja käännöksissä siirtää painopistettä. Tuli tosi hyvö fiilis kun näin miten henkilöt, jotka eivät pysty itse suksilla laskemaan, pääsivät kokemaan laskettelun! Ja vielä sellaset hymyt naamoilla, että harvalta enään löytyy. Upea ja todella tärkeä tapahtuma! nostan hattua suuresti järsjestäjille! 
Huomen illalla kotiin pika visiitille! muutamat työkeikat hoitamaan ja maanantaina taas takas rolloon ja taas pääsiäislomaksi kotiin ja sitten Espanjaan! pientä hässäkkään on tän neidin elämä, mutta en valita 😀 

60 Kommenttia