FITOONA

FITOONA

Valoa tunnelin päässä – Miten olen motivoinut itseni jokaisen vamman jälkeen kuntoon


Olen urheiluvuosien aikana kokenut paljon epäonnea varsinkin loukkaantumisten osalla. Kun jotain tavoitetta olen pyrkinyt kaikin keinoin saavuttamaan, olen jostain syystä onnistunut aina loukkaantumaan. Pitkä polvileikkaus- kierre ja monet muut vammat ovat todellakin halunneet rajoittaa omaa liikkumista ja pitäneet poissa kentiltä. En kuitenkaan koskaan ole edes miettinyt, että lopettaisin urheilun kokonaan. En sano, että loukkaantumisten hyväksyminen olisi koskaan ollut helppoa, päinvastoin ne ovat todellakin olleet kovia kolahduksia. Ymmärrän hyvin miltä, kaiken aloittaminen alusta tuntuu. Tuntuu kuin kaikki se, mitä on saanut aikaan ennen vammaa ja leikkauksia murenee pikkuhiljaa pois ja taas lähdetään uudestaan lähtöruudusta. Vaikka ihan näinkään se ei ole.

Moni kamppailee loukkaantumisen jälkeen motivaation löytämisestä takaisin urheilun ja liikunnan pariin ja saakin usein tehdä tietoisesti työtä sen eteen. Jokainen loukkaantuminen vie fiilikset alas. Kehitys tuntuu keskeytyvän ja joskus jopa koko kausi on ohi. Kun oikeasti urheilu on iso osa elämää, tuntuu, että kokonaisesta palapelistä tärkeimmät palaset ovat hävinneet. Tässä kohtaa moni ajattelee, että helpompi olisi vain luovuttaa ja tehdä jotain ihan muuta. Muun tekeminen ei varmasti poista sitä, mistä on eniten nauttinut vaikka sillä hetkellä helpommalta tuntuisikin kääntää sivua.

Jokainen vamma aiheuttaa rajoitteita, muttei kuitenkaan poista liikkumista kokonaan. En voi ymmärtää miten osa saa lääkäriltä suoraan urheilukiellon. Harvemmin kyseessä on vamma, joka aiheuttaa täyden kiellon kaikelle liikunnalle, ellei kyseessä ole jokin sairaus, joka rajoittaa täysin koko kehon kuormituksen ja sykkeen nousun.  Treenaamisen ei muutenkaan pidä eikä tarvitse olla aina täysiä, niin mistä johtuu se, että lääkäri määrää urheilukieltoa, ymmärtäisin paremmin esim. pelikiellon. Pahimmassa tapauksessa urheilukielto vaan lisää ongelmia jo aiemman vamman lisäksi. Inaktiivisuus ei ole koskaan hyvästä ja varsinkaan, jos on ollut aiemmin aktiivinen. Ymmärrän sen huolen ja vastuun, mitä myös lääkärit kantavat. Olen itsekin ehkä vähän turhan innokas kuntoutuja, jolloin sen maagisen rajan löytäminen on todellakin hankalaa. Mutta parasta olisi saada lääkäriltä suoraan ohjeet, että: ”saat tehdä vain näin….!” Kun tekeminen rajataan on rajojen sisällä helpompi pysyä. Kotona makaaminen ja laakereilla lepääminen aiheuttaa vain kunnon huomattavaa romahdusta ja usein lisää tuki- ja liikuntaelinvammoja. Tottakai jokainen määrittää myös liikkumisen itse, heti leikkauksen jälkeen kannattaa ottaa ihan iisisti ja levätä, mutta kyllä jo kuukauden jälkeen voi huomattavasti tehdä asioita.

Mutta palaten vielä aiheeseeni: motivaatioon… Ymmärrän, että loukkaantumiset sammuttavat motivaation ja olisikin hyvä prosessoida asia, jotta saisi motivoitua itsensä kuntouttamaan vammat kuntoon. Alussa kaikki energia menee vamman tai loukkaantumisen hyväksymiseen, eikä sitä välttämättä hyväksy koskaan. Kuitenkin asia, jota ehkä itse mietin paljonkin oli, että: ”olenko oma itseni, jos nyt luovutan..” tähän oli helppo vastata, että en olisi! Vaikka kuinka joskus on tehnyt mieli luovuttaa, niin enemmän itselleni tuottaisi vaikeaa hyväksyä se, että joskus olen luovuttanut kuin se, että nyt täytyy tehdä kova työ, että pääsen takaisin kuntoon. Loukkaantumisen ja vamman hyväksyminen tuntuu huomattavasti helpommalta kuin se, että luovutin. Eikä luovuttaminen tarkoita nyt sitä, että lopettaa vaikka kilpaurheilun vaan lähinnä sitä, että lopettaa koko liikunnan ja samalla jättää kuntoutuksen. Ihan sama mikä on lopullinen tavoite; olisi se sitten oman lajin pariin paluu vai arkeen, jossa on osana liikunta, niin kuntoutus on ihan yhtä tärkeä. Laadukkaalla kuntoutuksella kuntoutetaan vamma loppuelämää ajatellen eikä seuraavan vuoden urheilua.


Enkä missään nimessä halua verrata omia tai kenenkään muun loukkaantumisia toisiinsa. Jokaisen kokemus on täysin erilainen, osa parantuu vammasta täysin ja osalle se jättää loppuelämäksi haasteita. Tottakai näiden kahden välinen hyväksyminen on täysin erilaista, silti jokainen meistä on itse vastuussa oman elämän jatkamisesta. Harvemmin he, kenellä oikeasti vamma on jättänyt jotain isompaa ja pysyvämpää ovat he jotka luovuttavat. Usein luovuttaminen on viitseliäisyydestä kiinni, eikä siitä ettei pääsisi kuntoon. Karua, mutta samalla hienoa on ajatella, että lopulta melkein kaikki on meistä itsestä kiinni, ei välttämättä se tulemmeko koskaan kuntoon, vaan se miten suhtaudumme asioihin.

“It always seems impossible until it’s done.”

Nelson Mandela

0 kommenttia

Mitä vaikuttajayhteistyö on parhaimmillaan

Vaikuttaja yhteistyöt ovat edelleen hyvin uusi juttu. Aloitin itse tekemään vaikuttajayhteistyötä jo seitsemän vuotta sitten. Voin kertoa, että tässä ajassa on yhteistyömallit muuttuneet todella paljon.

Aiemmin urheilusponssit olivat neulottu logo paitaan tai logotarra skimboihin. Nykypäivänä yrityksille tuotetaan sisältöä ja toimitaan entistä enemmän yrityksen arvojen, tuotteiden ja palveluiden lähettiläänä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan takoita sitä, että pelkkä tuote vaihtaa omistajaa ja niistä tehdään toivotaan, toivotaan postauksia. Yhteistyöhön ei ylipäätään pitäisi lähteä, mikäli se ei astu omiin arvoihin, eikä jaksa nähdä vaivaa tuotteeseen/palveluun perehtymiseen ennen yhteistyötä.

Jokainen ymmärtää, että esimerkiksi osan bloggareiden tai vaikuttajien kuukausipalkka määräytyy kaupallisista yhteistöistä ja juuri sen takia, niitä on osalla enemmän ja yhteistyökuvioihin tarttumiseen on pienempi kynnys, kuin niillä ketkä tekevät työkseen muutakin ja vaikuttaminen on yksi osa omaa isompaa työkenttää. Lisäksi toki portaaleissa voi yhteistyöt kuulua osaksi blogin ylläpitoa. Blogin kirjoittaminen vie paljon aikaa, kun oikeasti sisältöön paneudutaan ja perehdytään sekä panostetaan kuviin ja tekstin tuottoon. Ihan niin kuin videon ideointiin, tuottamiseen ja leikkaamiseenkin. On mahtavaa, että monet yritykset ovat mahdollistaneet vaikuttajille tämän työn palkkaamalla heidät ns. töihin itselleen. Kuitenkin, jo aiemmin mainitsin, ettei yhteistyöhön pitäisi lähteä mikäli palvelu tai tuote ei vastaa sitä mitä itse olet.

Lisäksi tätä maailmaa pitkään jo eläneenä olen viimeisten varsinkin neljän vuoden aikana pyrkinyt itse tekemään pidempiaikaisia yhteistöitä. Tällä hetkellä suurimmat yhteistyökumppanit ovat olleet itselläni jo lähes neljä vuotta. Koen olevani osa heidän henkilökuntaan ja tämä tuntuu erityisen hyvältä. Yhteistyöt eivät ole pelkkää tuotteesta ja palvelusta kertomista, ne ovat paljon muutakin mitä ei ulospäin välttämättä näy tai välity.

Esimerkkinä omista pitkäaikaisista kumppaneista ajattelin esitellä Lappsetin… noin. kolme ja puoli vuotta sitten aloitimme yhteistyön. Lappset on vuonna 1970, perustettu perheyhtiö Rovaniemellä, mutta toimipisteitä löytyy jo ympäri Suomea sekä ympäri maailmaa. Lappset on varmaan kaikille teistä jollakin tasolla tuttu lastenvälineistä ja leikkipuistoista, mutta nykyään repertuaari on teemapuistoista, treenipuistoihin sekä jalkapallo tekonurmiin ja kuplahalleihin, unohtamatta puistojen penkkejä ja muuta ulkovälineistöä. (lisätietoa Lappsetista)

Meidän yhteistyön tavoitteena on ollut lisätä käyttäjiä fitnesspuistoihin ja luoda helppoja treenejä, mitä ihmiset voisivat puistoissa tehdä. Puistojen käyttö on kuitenkin kaikille ilmainen tapa treenata ja aina kuin tälläisiä juttuja lähdetään yhdessä tekemään, toivotaan merkittävää liikunta-aktiivisuuden kasvua Suomessa. Vuosi vuodelta olemme ideoineet ja miettineet lisää; mukaan on tullut treenejä ja luentoja suoraan asiakkaille, tapahtumia, puistojen suunnitteluapua yms. Nyt kun yhteistyötä on kuitenkin jo tehty lähes kolme vuotta halusin ehdottomasti tutustua vieläkin enemmän Lappsetin juuriin, niihin ihmisiin ketä yrityksessä työskentelee sekä siihen isoon prosessiin miten puistojen välineet oikeasti suunnitellaan ja tuotetaan omalla tehtaalla Rovaniemellä. Joten päätin lähteä Rovaniemelle tapaamaan Lappsetin porukkaa!

Sitä itsekin syyllistyy ajattelemaan itsestäänselvyytenä asioita, jotka vain löytyvät kaupunkien ja kuntien pihoilta. Sitä ei tule edes ajatelleeksi miten ison prosessin vaatii vaikka treenipuiston suunnittelu, organisointi ja toteutus, että sellainen saadaan rakennettua. Suomessa laatuvaatimukset ovat kovat, huomioiden turvallisuus, monikäytännöllisyys sekä vielä Suomen haastava ilmasto. Puistot halutaan tehdä kaikille iästä, tasosta tai rajoitteesta riippumatta.

Viime viikon tehdaskierros Lappsetilla oli kyllä avartava. Sitä ajattelee, että kaikki tapahtuu pelkkien koneiden voimin, mutta yhtäkään työntekijää ja sitä kädentaitoa mitä näin ei korvaa mikään. Tuntuu uskomattomalta miten nopeassa ajassa puistot suunnitellaan tilaajalle ja vielä toteutetaan tehtaalla, lähetetään ja pystytetään. Ja se, että tilaaja voi melkein tilata mitä vain, kunhan turvallisuus ja laatu eivät kärsi.


Toisen pävän agendana halusin itse päästä antamaan jotain yrityksen työntekijöille. Ideointipalavereiden lisäksi vedin työntekijöille taukojumppaa sekä kohdennetulle ryhmälle hyvinvointiin ja energan lisäämiseen liittyvää luentoa ja olin vahvasti mukana ideoimassa ja toivottavasti myös jatkossa toteuttamassa yrityksen hyvinvointia.



Lähdin Rovaniemelta erittäin ylpeänä, voin käsi sydämmellä sanoa, että teen hienojen ihmisten ja arvojen kanssa yhteistyötä! Kiitos Lappset <3

0 kommenttia