Kuinka moni äiti googlettaa tämän lauseen: ”Treenien aloittaminen synnytyksen jälkeen”– En tiedä vastausta, mutta uskon että aika moni juuri lapsen saanut. Moni myös on tullut kysymään tätä multa. Vastausta voi joutua etsimään pitkäänkin, koska yhtä oikeaa sellaista ei ole. Olen aiemminkin puhunut moneen kertaan raskauden ja synnytyksen jälkeisestä palautumisesta ja joka kerta täytyy korostaa yksilöllisyyttä. Jos joku vastaus pitäisi keksiä tähän kysymykseen niin se kuuluisi; ”Se on yksilöllistä.” Pidempi vastaus jatkuisi näin: ”Siihen vaikuttaa liikkuminen/elämä ennen raskautta, raskauden kulku, synnytys, geenit ja minkälainen alku vauvan kanssa on ollut: pystytkö nukkumaan, miten olet syönyt sekä minkälainen kuormitus on muuten elämässä.” Nyt varmaan ymmärrätte miksi, se on niin yksilöllistä. Jokaisen elämä on yksilöllinen ja jokaisen kehon palautuminen on yksilöllinen, mutta voimme myös vaikuttaa palautumiseen ja tehdä paljon asioita sen eteen.

Tulen seuraavassa postauksessa kertomaan enemmän omasta palautumisesta asteittain synnytyksen jälkeen sekä jälkitarkastuksesta ja äitiysfyssari käynnistä.

Nyt pysytään aihepiirin ympärillä, koska asia joka itseäni ehkä kyllästyttää niin ensimmäisessä kuin nyt toisessa raskaudessa ja siitä palautumisessa on kaikki se ihmettely. Vaikka haluan olla avoin ja rehellinen, huomaan, että en ole pahemmin uskaltanut jakaa omaa treenaamista somen puolella. Jotenkin ärsytti ensimmäisen lapsen kohdalla olla liikunta-alan ammattilaisena ja kilpaurheilijana perustelemassa ja puolustelemassa jollekin, että miksi voin jo juosta ja miksi palasin niin nopeasti oman lajin pariin. Nyt jotenkin toisen lapsen kanssa on jatkuvasti varpaillaan miettimässä, mitähän sitä voi sanoa ja jakaa. Ja siis tämä ajattelu on täysin mun normaalin luonteen ja järjen vastaista ja mä jotenkin toivon, että kun nyt saan tämän sanotuksi niin lopetan. Sillä oma tekeminenkin perustuu vahvasti progressiiviseen ja henkilökohtaiseen kuntoutumiseen sekä tietysti tieteellisesti tutkittuihin faktoihin.

Äitien nopea palautuminen nähdään usein braissailuna… Tuntuu jotenkin jännältä, että joku kokee toisen palautumisen ja terveyden niin negatiivisena asiana. Mua ihan huolestuttaa tää kyseinen ajatusmaailma. Muistan ensimmäisen raskauden jälkeen, miten en olisi saanut jakaa kuvia itsestäni, koska vauvamaha oli liian nopeasti kadonnut ja vatsalihakset muka ”ilmestyneet kuin tyhjästä.”
-Jos on ennen raskautta ollut näkyvät vatsalihakset niin kohdun ja vatsalihasten palautuessa paikoilleen, niin myös ne samat vatsalihakset, jotka ovat sivuille siirtyneet raskauden aikana- palaavat omalla paikalleen sen jälkeen. Se ei silti tarkoita, että ne olisivat vahvat ja kestävät, tai että niiden välinen jännesauma olisi palautunut. En edes muista kuinka moni oikein pelotteli erkaumasta ja kohdunlaskeumasta, vaikka oma harjoittelu piti myös sisällään äitiysfyssarin seurannan ja kirjaimellisesti kaikki paikat tutkittiin todella perinpohjaisesti.
On hyvä, että näistä asioista keskustellaan, lisätään tietoisuutta ja kaikki oudot tuntemukset täytyykin ottaa tosissaan. Mutta en usko, että ketään kannattaa pelotella tai kenenkään yksittäistä treeniä kommentoida saati ulkonäköä arvostella. Jonkun hitaan tai nopean palautumisen arvostelu ja kommentointi on vaan suoraan sanoen tosi tökeröä.

Raapaisuna harjoitteluun…

Aloitin lantionpohjanlihasten harjoittelun heti synnytyksen jälkeen, koska jo ensimmäisen synnytyksen jälkeen siitä oli huomattavaa hyötyä palautumisessa. Tähän ohje on: aloittaa, heti kun tuntuu siltä, että pystyy, eli synnytys vaikuttaa tosi paljon asiaan.
Heti alussa omat harjoitukset koostuivat aluksi hyvin paljon liikkuvuudesta, lantionpohjan harjoituksista sekä kävelylenkeistä. Taisin 10 päivän päästä käydä ensimmäisen kerran salilla, tosi kevyesti tunnustellen. Vatsalihasharjoitukset täytyy tehdä progressiivisesti ja ne alkavat juuri lantionpohjan lihaksien harjoituksilla ja siitä pikkuhiljaa tosi kevyillä harjoitteilla, missä haetaan aktivointia ja vatsalihasten hallintaa. Rutistukset aloitin vasta kun vatsalihakset olivat palautuneet omalle paikalleen, eikä erkaumaa enää ollut, mutta jännesauman löysyyden takia, nekin oli aloitettava rauhassa.
Neljä vk synnytyksestä rupesin kävelyhölkkäämään ja tekemään lämmittelyt juosten ja reilu 2 kk synnytyksestä menin ensimmäisiin treeneihin joukkueen mukaan (ei kontaktia, lähinnä pallon käsittelyä). Tällä hetkellä asteittain nostan treeneissä intensiteettiä, juoksen jo suht paljon, varsinkin rugbytreeneissä, mutta salilla voimaharjoittelussa edelleen nousujohteisesti nostan painoja. (Max. voimaa, en vielä treenaa, lähinnä perusvoimaa.)

Välillä sitä meinaa unohtaa, miten vähän aikaa synnytyksestä vielä on (kohta 3.5 kk ), mutta kropasta huomaa/tuntee, että palautumisprosessi on vieläkin päällä, eikä oma kuntotaso ole lähelläkään sitä, mitä se oli ennen raskautta.
Kaikissa fyysisissä ominaisuuksissa on huomattavasti parannettavaa ja niin sen kuuluukin olla. Ja vaikka oma kehonpaino on lähes sama kuin ennen raskautta, n. 66kg (ennen raskautta vaihtelee 63-67kg välillä kaudesta riippuen), niin kehonkoostumus ei silti ole sama ja sekin palautuu ajan kanssa. Palautumiseen vaikuttaa tietysti myös imetys. Esikoista imetin 8.5kk asti, ja imetyksen loputtua meni noin 1-1.5kk niin keho oli saanut vielä jäntevyyden takaisin, eli lopullisen palautumisen näkee silloin vasta.

En ota palautumisesta mitään stressiä, vaan annan ajan ja työn tuottaa tulosta, on myös asioita mihin en voi vaikuttaa niin paljon kuin haluaisin: kuten omien leikattujen polvien tilanne, huonosti nukutut yöt sekä synnytyksen verenhukan aiheuttama erittäin alhainen ferritiini (alle 12). Jokainen päivä on myös vireystilaltaan erilainen, joten myös sen mukaan muutan treenejä ja niiden sisältöä. Tässä kahden lapsen arjessa, täysimetys ja muu härdelli huomioiden, on todella onnistunut treeniviikko jos pääsen 4-5 kertaa treenaamaan, muun aktiivisuuden lisäksi. Useimmiten juoksulenkit menee vaunuja työntäessä ja treenejä sovelletaan päivän mukaan. Tärkeää on myös, että molemmat meistä vanhemmista saa liikkua.

Oman sopivan harjoittelun löytäminen voi tuntua alkuun hankalalta. Kun saa vihdoin lapsen/lapset nukkumaan, voi tuntua siltä, että nyt haluaa vain levätä. Olisi tärkeä kuitenkin ottaa edes niitä pieniä hetkiä vaikka alkuun 3 x 30 min / vk, jolloin teet lantionpohjanlihaksiin kohdistuvaa harjoittelua, kevyttä kuntopiiriä kotona tai nukutat vauvan rattaisiin ja teet samalla reippaan kävely/juoksu- lenkin. Lasten kanssa liikkuminen on myös aktiivisuutta ja siitä kannattaa pitää kiinni. Kehon vahvistaminen auttaa myös jaksamaan arjessa eikä treenaaminen kuulu olla aina kovaa hikiliikuntaa.

Älä kuitenkaan ota paineita muiden palautumisesta tai treenaamisesta synnytyksen jälkeen. Keskitä energia mieluummin niihin asioihin, millä kohennat omaa vireystilaa ja jaksamista. Jos joku pystyy just sun mielestä tosi kovan ja haastavan näköisiin harjoituksiin nopeasti raskauden jälkeen, on hän yleensä tehnyt niitä jo ennen raskautta ja raskauden aikana, eikä hänelle ne ole niin kovia harjoitteita. Harvemmin kukaan tekee ennätyksiä tai elämänsä kovimpia treenejä synnytyksen jälkeen, eikä kuulukaan/tarvitsekaan. Aina joku palautuu nopeammin tai hitaammin kuin sinä, eikä sillä ole mitään väliä just sun palautumiseen.

Myös meitä ammattilaisia on paljon, jotka pystymme siinä auttamaan. Suosittelen kuitenkin aina, että käyt ensin äitiysfyssarilla ja alussa voi ottaa valmentajan, jonka kanssa treenaat ainakin alkuun Face to Face. Mikään nopeasti kuntoon startti/lähtö/haaste ei ole paras vaihtoehto, koska ne eivät huomioi kenenkään yksilöllisiä tarpeita, joita saatat ehdottomasti tarvita synnytyksen jälkeen.

Hei kivaa viikonloppua kaikille!

Paljon tunteita herättävä aihe: ”imetys” on aika ottaa esille taas tässä elämänvaiheessa, kun oma arki on tällä hetkellä aika täynnä sitä. Kirjoitin jo ensimmäisessä raskaudessa omasta imetys kokemuksesta urheilijaäidin näkökulmasta, tekstin löydät TÄSTÄ

Ensimmäisen lapsen kanssa imetin oikeestaan siihen asti, kun lapsi otti 8.5kk iässä jalat alleen ja alkoi kävelemään, eikä äidin maito enää kiinnostanut. Myös itse olin hyvin tyytyväinen, että imetys loppui juuri silloin. Mulle alusta asti imetys oli keino ruokkia vauva ja läheisyys tuli jostain ihan muusta. En kokenut imetyksen lopettamista raskaaksi, päin vastoin se tuntui oikealta ja helpotti myös kehon lopullista palautumista raskaudesta ja synnytyksestä. Relaksiinihormoni löystytti vielä imetyksen aikana tosi paljon niveliä sekä sidekudoksia ja omalla kohdallani se tuntui leikattujen polvien kipuiluna. N. 1kk imetyksen lopettamisen jälkeen niveliin ja sidekudoksiin tuli selvästi enemmän jäntevyyttä, ja kipuilu loppui.

Toisen lapsen kohdalla, en myöskään jaksanut stressata imetyksestä. Ajattelin hyvin samalla tavalla kuin ensimmäisen lapsen kohdalla, mutta vieläkin neutraalimmin. Jos pystyn, imetän, jos en- on olemassa myös korvikkeet. Vauvan ravitsemus on siis taattu. Kuten aiemmassa imetyspostauksessa kerroin, olen itse korvikkeella kasvatettu vauva, jolla ei ole ollut yhden yhtään allergiaa tai terveydellisiä haasteita. Edelleen olen hyvin harvoin kipeä. Ja mikä upeinta, äitiini mulla on todella spesiaali ja läheinen suhde ja hän on yksi läheisimmistä ihmisistä mun elämässä, jolle kerron kaiken. Ehkä omien kokemusten kautta, olen pystynyt ajattelemaan tosi neutraalisi vauvan ruokinnasta.

Esikoisen kohdalla ehkä eniten ihmetytti miten kiinnostuneita muut, varsinkin lähipiirin naiset ovat imetyksen onnistumisesta. Tuntuu, että siitä kysytään kokoajan. Ylipäätään jatkuva hössötys vauvan syöttämisestä ja nälkäeleiden tunnistamisesta on alussa läsnä. Muut kertovat milloin sun oma lapsi pitää syöttää ja imetys aiheuttaa ihme hössötystä ympärillä. Vähän sama fiilis kun mummolassa tuputetaan (rakkaudella) lapsen lapsille ruokaa jatkuvalla syötöllä, ”ota, ota ota ❤️” eli efekti on täysin hyväntahtoinen, mutta ymmärrän jos se, jos joku aiheuttaa yhteiskunnassa painetta imetyksen onnistumisesta. Tuntuu, että moni kokee onnistuneensa äitinä jos imetys onnistuu… jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa oletko hyvä äiti.

Toisen lapsen kohdalla imetys lähti paljon helpommin käyntiin, varmaan juuri siksi, että otin koko imetykseen tosi rennon asenteen. Synnytyksestä kesti taas kaksi päivää, jonka jälkeen maitoa alkoi tulemaan, eikä synnytyksen käynnistäminen vaikuttanut mitenkään asiaan. Alussa maitoa nousi tosi paljon, eikä se tullut millään ulos. Molemmissa rinnoissa oli aivan järkyttävän kova kipu, paine ja pinkeys. En olisi uskonut, että joudun tämän takia ottamaan Buranaa ja panadolia yhtä aikaan. Mutta en pystynyt edes makaamaan säryn takia, ja koko rintakehä oli täysin kosketusarka ja tulehtuneen tuntuinen. Eikä lämpimässä suihkussa oleminen auttanut yhtään. Tämä kaikki tapahtui, vielä kun oltiin synnärillä ja kovimmat kivut olivat tietysti keskellä yötä. Kotona maito rupesi tulemaan ulos, ja olotila helpottui huomattavasti. Mutta siis rehellisesti sanottuna ihan kauhea kokemus.

Alun jälkeen kaikki on sujunut tosi hyvin, mutta maitoa tulee nytkin tosi paljon ja kovalla paineella niin vauvalla on tästä syystä myös vatsan kanssa ongelmia, joihin ei edes kuplaton, hieronta ja jumppa auta. Sama tilanne oli esikoisen kanssa, mutta kaikki helpotti 2-3kk jälkeen. Rintapumppua olen koittanut käyttää minimissään, ettei maidontulo saa vaan lisäbuustia, mutta maidonkerääjää olen nyt käyttänyt.

Tästä aiheesta en ole tainnut sanoa mielipidettä aiemmin…

Imetys on omasta mielestäni hyvin neutraali ja normaali asia. Kenenkään äidin ei tarvitse piiloutua imetyksen ajaksi. Vauva ei valitse aikaa tai paikkaa, kun on nälkä. Imettää pitäisi voida melkein missä vaan. En edes mieti sen enempää, kun ”nälkähuuto” alkaa, sitä imetetään missä sillon just ollaan: ulkoillessa, puistossa hiekkalaatikolla, parkkipaikalla, liukuportaissa, kevellessä, pysähtyneessä autossa, kahvilassa, salilla, urheilukentän laidalla…. mitä näitä nyt on. Paras vaatetus on kyllä ollut iso t-paita jonka saa hyvin nostettua vauvan päälle syötön yhteydessä ja puklurätti toimii myös hyvin, niin saa vauvalle ”oman rauhan.”

<3