FITOONA

FITOONA

Kotipesä- lempipaikka

Olette toivoneet postausta meidän kodista, joka vilahtelee aina välillä instastoryn puolella niin täältä tulee…..

Luonteeltani olen seikkailunhaluinen. Jatkuvasti vaihtuvat asiat elämässä innostaa. Työssä tykkään projekteista, tavata uusia ihmisiä ja haastaa itseäni eri alueilla. Sama päivittäinen työaika ja työ, eivät tuo sitä samaa iloa kuin juuri se mitä tällä hetkellä teen. Avaan viikon alussa kalenterin ja huomaan: ”aii tällänen viikko on tällä kertaa..” -Kyllä, jokainen viikkoni on todella erilainen ja ai vitsit, että nautin siitä. Vaikka asiat vaihtuvatkin elämässä niin ihmisistä pidän kynsin ja hampain kiinni.

Nautin matkustamisesta, uusista kohteista ympäri maailmaa ja varsinkin kokemuksista. Käytän ylimääräisen rahani kokemuksiin, koska ne ovat todella isossa osassa myös omaa hyvinvointia. Nautin hetkistä kahvikuppi kädessä, kun mietin mitä kaikkea siistiä elämässä on tullut tehtyä: muistot benjihypystä muuttuvat hetkessä Cuubalaisiin autoihin ja taas Ateenan jalkapallopelien kautta uskomattomiin paratiisisaariin. Reissusielu elää sisälläni, mutta silti rakastan ihan tavallista arkea. Sitä, että uskomattoman hienon reissun jälkeen pääsen takaisin kotiin siihen omaan kotipesään, jossa kaikki on omaa, tuttua ja turvallista.

Tajusin tämän oikeastaan vasta kun ostin ensimmäisen omistusasunnon. Luulin, että en kokisi suurta eroa vuoka- ja oman asunnon välillä, mutta kun tämän asunnon remontoimme ja sisustimme juuri oman mieltymyksen mukaan, oli fiilis täysin toinen. Välillä kävelen kotona ympäriinsä, vaan koska tykkään katsella tätä kotia. Kun tulen töistä tai reissusta kotiin tunnen heti, että tää on mun paikka! Aiemmin ajattelin kodiksi vain pelkästään rakkaat ihmiset ympärillä. Nyt koti on kyllä just se paikka, josta on itse itselleen tehnyt kodin ja missä saa olla rakkaiden ihmisten kanssa.

En oikeastaan tiedä mikä oma sisustustyylini on. Paljon vanhaa, luonnon läheistä, mutta lisäksi betonia ja peltiä. Elementtejä olen ottanut ranta-fiiliksestä ja yhdistänyt sitä teollisuus-meininkiin ja metsään. Hankin asioita uutena kaupoista ja netistä, käytettyinä torista tai siskoni löytäminä kirppiksiltä sekä osa ovat äitini tekemiä. Lisäksi rakastan tuoda esineitä reissuista. Kokonaisuus saattaa, jollekin olla liikaa, mutta en tykkää liian modernista ja värittömästä. Tykkään, että kodilla on pilke silmäkulmassa.

Olohuoneen ehkä tärkein huonekalu on ehdottomasti Annankadun Vepsäläiseltä ostettu Brandon sohva. Haluttiin ehdottomasti löhösohva, koska sohvalla nyt tunnetusti tulee vietettyä paljon aikaa ja haluttiin sohva, johon kaikki mahtuvat. Etsin sohvaa melkein vuoden, koska meillä on tosi haastavat mitotukset ja vain tästä kyseisestä sohvasta sai rakennettus paloista ihan täydellisen sohvan meille. Väriksi valikoitui ihan samansävyinen sohva kuin meidän keittiön mikrosementti.

Olkkarissa löytyy myös Pentikin kierrätyspuusta tehty vitriinikaappi sekä Granitin bambutuoli. Ruokapyötä on valmistetty myös kierrätyspuusta ja sen tilasin Indonesiasta. Ruokapöydän tuoleista peltituolit tilasin netistä ja kaksi turkoosia tuolia ovat olleet meidän isällä käytössä, kun olin ihan pikkulikka, eli niissäkin on paljon tunnearvoa.

Työhuone on suoraan sanoen ollut ihan luksus! On ollut helpompi pitää yrityksen asiat järjestyksessä kun löytyy oma miljöö niille. Valitettavasti kuitenkin ylimääräinen tila aina kerää ylimääräistä tavaraa, ja välillä tuntuu, että työskentelen pyykkitelineen, imurin ja hierontapöydän välissä. Eli työhuoneeseen meinaamme tunkea kaiken mahdollisen. Kuitenkin työhuone siistissä kunnossa on itselle ihan spessu paikka. Sama bambutuoli on löytänyt myös sinne paikkansa sekä äitini tekemä lankkulauta- pöytä. Sävyt koko huoneessa ovat hyvin sinivalkoiset. Työtuolin päältä löytyy äidin tekemä viltti ja lattialta mummoni tekemä matto.

Parveke oli elinehto muutolle. Rakastan syödä kesäaamuisin aamupalan ulkona ja lämpiminä iltoina illallista. Parvekkeella on äitini tekemät pöytä ja sohva purkulavoista. Mainitsin vain äidilleni, että kerää lavoja talteen niin teemme joskus niistä parvekkeen huonekalut niin, seuraavalla kerralla äiti jo toikin kalusteet valmiina meille. En voi ymmärtää miten taitava mama mulla on! Omat tekeleet olisivat voineet olla ihan toista luokkaa, jos olisin niitä edes koskaan saanut valmiiksi.

Makkari on ollut huoneista keskeneräisin. Vasta viime viikolla sain laitettua vaatehuoneen oveksi pellavaverhon ja pikkuhiljaa huoneessa rupeaa olemaan muutakin kuin sänky. Lisäksi melkein koko kodista puuttuu taulut seiniltä. Hiljaa hyvä tulee ja huone huoneelta kodista muovautuu oman näköinen. Onneksi nyt edes vajaa vuoden asumisen jälkeen isoimmat hankinnat on tehty ja remontti on täysin viimeistelty. Saa nauttia kodin ihanasta fiiliksestä ja elellä omaa unelma arkea!

Hyvää viikonloppua!

 

 

0 kommenttia

Onko kuntoutus ohi kun palaan kentille?

8 kk sitten en osannut odottaa tätä päivää nimittäin kausi alkaa ja olen pelikunnossa. Viime kaudella semifinaalin ensimmäisellä puoliskolla potkaisin konversiopotkun ja tukijalka petti alta. Tuomio eturistiside poikki ja kierukka revennyt. Tiesin, että hetkeen ei ollut asiaa kentille. Sinä hetkenä, kun loukkaantuu ja tietää, että on pitkään sivussa töistä, harrastuksista ja monista omista arjen perus asioista, ei edes osaa nähdä hetkeä jolloin palaa täysin takaisin omien juttujen pariin.

Loukkaantumiset syövät todella syvältä. Mutta niitäkin tulee meille kaikille jossain vaiheessa elämää. Urheilu toki nostaa riskejä, mutta ei muukaan elämä poissulje sairastumista tai onnettomuuksia.

Hetkessä eläminen on oma elämänpituinen tavoitteeni, mutta varsinkin loukkaantumisten jälkeen se tuntuu erittäin vaikealta. Sitä ajattelee jatkuvasti: ”Olisinpa jo terve”, ”sitten kun olen terve teen sitä ja tätä..” Laakereilla lepääminen ja siinä hetkessä eläminen on vaikeaa, suorastaan mahdotonta.


Kuitenkin jokainen vamma on jollain tavalla kasvattanut ja vienyt elämässä eteenpäin. 15- vuotiaana sitä ajatteli, että 6kk leikkauksesta ja pelaan taas täysillä fudista, koska lääkäri antoi kuuden kuukauden jälkeen vihreää valoa. Kas kummaa kierukan liitäntä ei pitänyt ja taas oltiin tähystyksessä, koska paluu ei ollut maltillinen vaan heti kaasu pohjassa. Nyt monta vammaa ja leikkausta kokeneena tämä reilu 8kk tuntuu lyhyeltä ajalta leikkauksesta. Tuntuu, että olen valmis pelaamaan, mutta silti ei kävisi mielessäkään lopettaa kuntoutusta.

Enää en ajattele kuntoutuvani pelkästään rugbyyn vain kuntoutan itseni loppuelämää varten. Jos olisin ollut fiksu, olisin aloittanut ”kuntouttamaan” itseäni jo 14- vuotiaana, jolloin en ollut kärsinyt vielä yhdestäkään isommasta vammasta. Elämä kuitenkin opettaa asiassa kuin asiassakin ja joskus opit täytyy hankkia kantapään kautta. En välttämättä olisi tässä ilman kuutta polvioperaatiota ja jokaista koettua matkaa takaisin pelikuntoon.

Kuvat: Petteri Peltonen

Mitä jatkuva kuntouttaminen sitten tarkoittaa? – Se tarkoittaa, että pitää huolen omasta kehosta. Huomioi kehon vaativat fyysiset ominaisuudet, vahvistaa ja tukee niitä oikealla harjoittelulla, levolla sekä ravinnolla. Se tarkoittaa hyvää alkulämmittelyä ennen varsinaista treeniä, hyvää loppuverkkaa. Se tarkoittaa tasapainoa levon ja harjoittelun välillä sekä sopivassa suhteessa kovia ja kevyempiä treenejä. Se tarkoittaa hyvää tasapainoa, koordinaatiota, liikkuvuutta, kestävyyttä ja lihaskuntoa. Tätä listaa voisi jakaa äärettömiin, mutta kiteytettynä itsestä huolehtiminen huomioiden eritoten omat heikkoudet. Omalla kohdallani polvien vahvistaminen on erittäin isossa roolissa.

Lauantaina alkaa kausi, mutta haluan suhtautua ensimmäiseen peliin kuin mihin tahansa treeniin: rentoutta, iloa ja oman parhaansa tekemistä! En usko, että tämä loukkaantuminen on viimeinen minkä tulen kokemaan, mutta en myöskään halua stressata tulevaa.

Upeita kesäpäiviä!

0 kommenttia