Paljon tunteita herättävä aihe: ”imetys” on aika ottaa esille taas tässä elämänvaiheessa, kun oma arki on tällä hetkellä aika täynnä sitä. Kirjoitin jo ensimmäisessä raskaudessa omasta imetys kokemuksesta urheilijaäidin näkökulmasta, tekstin löydät TÄSTÄ

Ensimmäisen lapsen kanssa imetin oikeestaan siihen asti, kun lapsi otti 8.5kk iässä jalat alleen ja alkoi kävelemään, eikä äidin maito enää kiinnostanut. Myös itse olin hyvin tyytyväinen, että imetys loppui juuri silloin. Mulle alusta asti imetys oli keino ruokkia vauva ja läheisyys tuli jostain ihan muusta. En kokenut imetyksen lopettamista raskaaksi, päin vastoin se tuntui oikealta ja helpotti myös kehon lopullista palautumista raskaudesta ja synnytyksestä. Relaksiinihormoni löystytti vielä imetyksen aikana tosi paljon niveliä sekä sidekudoksia ja omalla kohdallani se tuntui leikattujen polvien kipuiluna. N. 1kk imetyksen lopettamisen jälkeen niveliin ja sidekudoksiin tuli selvästi enemmän jäntevyyttä, ja kipuilu loppui.

Toisen lapsen kohdalla, en myöskään jaksanut stressata imetyksestä. Ajattelin hyvin samalla tavalla kuin ensimmäisen lapsen kohdalla, mutta vieläkin neutraalimmin. Jos pystyn, imetän, jos en- on olemassa myös korvikkeet. Vauvan ravitsemus on siis taattu. Kuten aiemmassa imetyspostauksessa kerroin, olen itse korvikkeella kasvatettu vauva, jolla ei ole ollut yhden yhtään allergiaa tai terveydellisiä haasteita. Edelleen olen hyvin harvoin kipeä. Ja mikä upeinta, äitiini mulla on todella spesiaali ja läheinen suhde ja hän on yksi läheisimmistä ihmisistä mun elämässä, jolle kerron kaiken. Ehkä omien kokemusten kautta, olen pystynyt ajattelemaan tosi neutraalisi vauvan ruokinnasta.

Esikoisen kohdalla ehkä eniten ihmetytti miten kiinnostuneita muut, varsinkin lähipiirin naiset ovat imetyksen onnistumisesta. Tuntuu, että siitä kysytään kokoajan. Ylipäätään jatkuva hössötys vauvan syöttämisestä ja nälkäeleiden tunnistamisesta on alussa läsnä. Muut kertovat milloin sun oma lapsi pitää syöttää ja imetys aiheuttaa ihme hössötystä ympärillä. Vähän sama fiilis kun mummolassa tuputetaan (rakkaudella) lapsen lapsille ruokaa jatkuvalla syötöllä, ”ota, ota ota ❤️” eli efekti on täysin hyväntahtoinen, mutta ymmärrän jos se, jos joku aiheuttaa yhteiskunnassa painetta imetyksen onnistumisesta. Tuntuu, että moni kokee onnistuneensa äitinä jos imetys onnistuu… jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa oletko hyvä äiti.

Toisen lapsen kohdalla imetys lähti paljon helpommin käyntiin, varmaan juuri siksi, että otin koko imetykseen tosi rennon asenteen. Synnytyksestä kesti taas kaksi päivää, jonka jälkeen maitoa alkoi tulemaan, eikä synnytyksen käynnistäminen vaikuttanut mitenkään asiaan. Alussa maitoa nousi tosi paljon, eikä se tullut millään ulos. Molemmissa rinnoissa oli aivan järkyttävän kova kipu, paine ja pinkeys. En olisi uskonut, että joudun tämän takia ottamaan Buranaa ja panadolia yhtä aikaan. Mutta en pystynyt edes makaamaan säryn takia, ja koko rintakehä oli täysin kosketusarka ja tulehtuneen tuntuinen. Eikä lämpimässä suihkussa oleminen auttanut yhtään. Tämä kaikki tapahtui, vielä kun oltiin synnärillä ja kovimmat kivut olivat tietysti keskellä yötä. Kotona maito rupesi tulemaan ulos, ja olotila helpottui huomattavasti. Mutta siis rehellisesti sanottuna ihan kauhea kokemus.

Alun jälkeen kaikki on sujunut tosi hyvin, mutta maitoa tulee nytkin tosi paljon ja kovalla paineella niin vauvalla on tästä syystä myös vatsan kanssa ongelmia, joihin ei edes kuplaton, hieronta ja jumppa auta. Sama tilanne oli esikoisen kanssa, mutta kaikki helpotti 2-3kk jälkeen. Rintapumppua olen koittanut käyttää minimissään, ettei maidontulo saa vaan lisäbuustia, mutta maidonkerääjää olen nyt käyttänyt.

Tästä aiheesta en ole tainnut sanoa mielipidettä aiemmin…

Imetys on omasta mielestäni hyvin neutraali ja normaali asia. Kenenkään äidin ei tarvitse piiloutua imetyksen ajaksi. Vauva ei valitse aikaa tai paikkaa, kun on nälkä. Imettää pitäisi voida melkein missä vaan. En edes mieti sen enempää, kun ”nälkähuuto” alkaa, sitä imetetään missä sillon just ollaan: ulkoillessa, puistossa hiekkalaatikolla, parkkipaikalla, liukuportaissa, kevellessä, pysähtyneessä autossa, kahvilassa, salilla, urheilukentän laidalla…. mitä näitä nyt on. Paras vaatetus on kyllä ollut iso t-paita jonka saa hyvin nostettua vauvan päälle syötön yhteydessä ja puklurätti toimii myös hyvin, niin saa vauvalle ”oman rauhan.”

<3

Kuten edellisessä julkaisussa kerroinkin, oli synnytys tällä kertaa aika ”heavy.” Optimistisena ihmisenä ajattelin, että synnytän vaan ja samana päivänä lapsen kanssa kotiin. Niin se ei ihan mennyt, mutta vaikka kaiken kaikkiaan kokemus oli tosi rankka ja ajattelin, että tästä ei hevillä palaudu, kovat jälkisupistukset mulaan lukien, niin ihme kyllä muutaman päivän ja ensimmäisen viikon jälkeen fiilis oli ihan toinen. Nyt kun kuukausi on synnytyksestä takana, olo on jo todella hyvä ja tuntuu, että siitä olisi jo niin pitkä aika kun meidän perheestä tuli nelihenkinen.

Ihmiskeho on ihmeellinen. Tuntuu tosi hienolta, miten pieni ihminen kasvaa raskauden ajan sisällä, syntyy ja miten heti keho alkaa palautumaan ja korjaamaan itseään. Vaikka palautuminen on monen tekijän summa ja palautumis-tahteja on yhtä monta kuin odottajaa niin silti se, miten kaikki tapahtuu on kyllä hienoa sekä samalla prosessi, joka varmasti opettaa omasta kehosta ja sen toiminnasta. Ainakin itse koen vahvasti näin. Muistan varsinkin ensimmäisen raskauden ja synnytyksen jälkeen, miten paljon lisää sitä oppi omasta kehosta ja sen vahvistamisesta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen palautuessa. Samalla koin ammatillisesti tosi tärkeäksi ymmärtää myös oman kokemuksen kautta omia raskaana olevia ja siitä palautuvia asiakkaita.

Nyt vielä kun synnytyskokemus oli täysin erilainen ja raskausmyrkytyksen lisäksi menetin paljon verta, täytyy nämä miettiä osana palautumista ja kuntoutumista. Omalla kohdalla seurasin alkuun 2vk verenpainetta tosi tarkkaan kotona ja jouduin syömään verenpainelääkettä. Sain kuitenkin lääkäriltä ohjeet: kun tietty viitearvo tulisi useamman kerran putkeen mitattaessa ja verenpaine olisi selvästi laskenut, niin sain lopettaa lääkkeen, ja niin lopetinkin. Rautaa syön edelleen joka toinen päivä vaikka hemoglobiini oli noussut jo tosi hyväksi. Ferritiinin mittautan vielä myöhemmin jälkitarkastuksen yhteydessä, koska sen nouseminen tapahtuu hitaammin ja on hyvä kontroloida tilanne.

Jälkitarkastus on hyvä mittari monille, josta näkee miten on oikeesti palautunut. Varsinkin jos se on oikeasti lääkärin laajempi tutkimus eikä pelkkä keskustelu. Suosittelen kaikkia valitsemaan tässä tapauksessa sisätutkimuksen, jotta oikeesti nähdään onko kohtu, lantionpohjan lihakset sekä vatsalihakset palautuneet. Tutkitaan munasarjojen kunto sekä, ettei kohdussa vain ole istukan jäämiä. Lisäksi suosittelen menemään äitiysfyssarille tutkimaan, mikä on lantionpohjanlihasten todellinen kunto, pystytkö hyvin aktivoimaan niitä sekä vatsalihasten erkauman tilanne kannattaa myös fyssarin toimesta tarkastaa. Lisäksi käynnillä saa hyvät liikkeet joilla voi edesauttaa palautumista.

Multa kysytään usein, että kuinka nopeasti saa synnytyksen jälkeen alkaa harrastamaan liikuntaa. Tähän ei ole yhtä oikee vastausta, usein ohjeistetaan, että kannattaa ensin käydä jälkitarkastuksessa. Mutta jos kunto on hyvä ei kannata istua sohvalla 6-12 vk ja odottaa, vaan aloittaa tosi maltillisesti kehon aktivoiminen.
Mistä sitten kannattaa aloittaa? – heti kun pystyy; kannattaa aloittaa aktivoimalla lantionpohjanlihaksia, käydä rauhallisilla kävelylenkeillä vaunujen kanssa sekä aktivoida/avata varsinkin yläkropan: selän, rintakehän, niskan ja hartiaseudun lihaksia. Koska imetysasennot ja vauvan kantaminen vetää kropan ihan jumiin. Näistä kannattaa aloittaa ja tuntemuksen mukaan lisätä liikettä ja tempoa asteittain. Totaali levossa harvoin täytyy olla (mikäli lääkäri ei näin erikseen määrää), ja pelkkä paikallaan oleminen voi hidastaa palautumista ja aiheuttaa enemmän jumeja ja kiputiloja kroppaan.
Omaan arkeen ja normaaliin arkiaktiivisuuteen palaaminen palauttaa alussa kehoa hyvin ja onkin todella suositeltavaa. Kuitenkin kun keho sallii, kannattaa kuntoutus aloittaa heti.
Treenaaminen ei kuitenkaan alussa tarkoita mitään hikiliikuntaa vaan enemmän vaan kehon aktivoimista, verenkierron sekä aineenvaihdunnan lisäämistä. Eli hyvin rauhallisesti saa lähteä liikkeelle. Ja on hyvä muistaa, että jokaisen liikunnallisella taustalla on merkitystä. Jos olet ennen raskautta ja raskauden ajan liikkunut paljon, et lähde raskauden ja synnytyksen jälkeen nollasta liikkeelle, vaikka se voi alussa tuntua itsestä siltä. Tästä syystä ei ole myös yhtä oikeaa vastausta siihen, että milloin ja miten kannattaa aloittaa synnytyksen jälkeen liikkuminen.
Ei kannata kauhistella ketään joka aloittaa omasta mielestä ”liian aikaisin” liikunnan tai liian ”myöhään”, koska jokaisen tilanne on erilainen ja niin monta asiaa täytyy alussa ottaa huomioon.

Fiilikset kahden lapsen äitiydestä ensimmäiseltä kuukaudelta…

Kun kahdesta tuli kolme oli fiilis ihan mieletön, paljon uutta sisältöä tuli elämään ja melkein kaikki muuttui. Ja kun kolmesta tuli vielä neljä oli asetelma täydellinen ja unelmien täyttymys.

Vaikka näin alussa lasten unirytmit ei ihan mene yksiin. Vauva valvottaa öisin ja isosisko herää tosi aikaisin, niin silti sitä on super onnellinen, että on juuri tässä elämäntilanteessa.
Mulle on ollut myös iso helpotus, että raskaus on ohi. Vaikka kuinka sitä muiden mielestä on hehkeimmillään ja kauneimmillaan niin itsestä se ei todellakaan siltä tuntunut. Painava ja kömpelö olemus ei sopinut ihan omaan elämäntyyliin, sekä kolotuksen tunteet ja jatkuva pieni väsymys. 
On ihana nyt keskittyä lapsiinkin kun saa olla ”vapaana” omassa kehossa. En tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan, mutta täydellistä on pitää omaa lasta sylissä ja touhuta esikoisen kanssa ilman raskauden tuomaa hidastavaa olemusta. 

Kuukauden ajan olen myös päässyt seuraamaan isosiskon vahvaa reagointia muuttuvaan elämäntilanteeseen, mustasukkaisuutta ja pelkoa tietysti omasta asemasta. On myös hienoa huomata, miten pikkuveli/vauva on jatkuvasti jutuissa mukana, yritetään leikkiä, hoitaa ja annetaan haleja, pusuja ja silityksiä. Kovimmat raivarit kohdistuvat lähinnä meihin vanhempiin ja sekin on täysin normaalia. Uhmaikä ja muuttunut elämäntilanne vaativat aikaa ja vanhempien kärsivällisyyttä. Välillä se on kovallakin koetuksella, mutta tämäkin vaihe on vaan elettävä ja turvallisuutta tuovat rajat asetettava.  Vaatii myös meiltä vanhemmilta hyvää yhteistyötä, joka on onneksi toiminut aina tosi hyvin. 

Vaikka joka päivä meinaa palaa pinna moneenkin otteeseen, silti sitä toisessa päässä vaakaa painaa vahva onnellisuuden tunne elämästä. Yhtä nopeasti kuin taaperon mielialat vaihtelevat, sitä itsekin turhautumisesta katsoo omia lapsia sydämet silmissä. 

Ensimmäinen kuukausi onkin pitänyt sisällään tunnepitoisia hetkiä laidasta laitaan. Mitään en silti vaihtaisi ja rakastan olla kahden lapsen äiti!