Moni urheilija pelkää uupumista, moni urheilija peittelee uupumista. Aina välillä, mutta liian harvoin urheilijat uskaltavat kertoa uupumisesta. Maria Huntington kuuluu niihin harvoihin urheilijoihin, joka uskalsi puhaltaa pilliin ja kertoa muutama viikko sitten, että urheilu on aiheuttanut uupumisen ja nyt on aikalisän aika. Todella rohkeaa, vaikka kaiken hyväksyminen ja kertominen julkisesti on jo varmasti itsessään ollut todella vaikeaa..
Miksi mua koskettaa tämä aihe?
Itsekin olen monta vuotta kilpaurheilut ja kilpaurheilen edelleen, vaikka se ei koskaan oma ammatti ole ollutkaan. Enkä voi puhua millään tasolla itsestäni ammattiurheilijana, koska elantoni tulee ihan muualta kuin urheilusta. Eikä mediaa kiinnosta Suomen tasolla pienet lajit, kuten rugby (valitettavasti). Kuitenkin asun ex- ammattilaisurheilijan kanssa, jolle urheilu on ollut ainut työ puolet eletystä elämästä, joten ymmärrystä tulee myös siltä puolelta.
Päätin kirjoittaa tästä aiheesta, koska tuntuu usein siltä, että kaikki ne urheilun vaatimukset ja paineet eivät aina välity katsojille. Ja jos jotain toivon, niin sitä, että tämä teksti ehkä vähän lisäisi kokonaiskuvan ymmärtämistä ja jollain tasolla myös ymmärrystä, että myös urheilijat voivat uupua työhönsä vaikka raskastaisivatkin omaa lajia.
Monet urheilijat eivät tee vain 8h työpäivää urheilun parissa, vaan elävät jatkuvaa ”työvuorokautta.” Ei ole olemassakaan täysiä vapaa-päiviä ja yleensä urheilu määrittää niidenkin tapahtumia. On olemassa tietysti vuosikello, jossa on kevyempiä ajanjaksoja, kun kausi ei ole kuumimmillaan, mutta yleensä silloinkin parannellaan kehoa edellisestä kaudesta ja kehitetään ominaisuuksia valmistautumalla tulevaan. Lisäksi koko vuoden aikana kisamatkojen lisäksi voi olla myös treenimatkoja, lajista riippuen osalla joka melkein koko vuoden.
Urheilijat joutuvat asettamaan itsensä jatkuvasti paineen ja arvostelun kohteeksi. Harva voi samaistua siihen, että jokaista työtuntia seurataan median toimesta tai tv- lähetyksen kautta ja samalla niin mediat kuin ihmiset kotona pääsevät ihan vapaasti arvostelemaan ja kommentoimaan niin suorituksista – ulkonäköön. Sitä on hyvä miettiä, miltä tuntuisi jos omaa työtä seurataan jatkuvasti ja kuinka paljon se aiheuttaisi paineita suoriutua omassa työssä. Moni urheilija haluaisi vaan urheilla eikä olla seurattu julkisuudenhenkilö.
Ammattiurheilu ei todellakaan ole pelkkä valinta, ja hyvin harvat voivat kutsua itseään ammattiurheilijaksi. Vain erittäin harvassa lajissa, Suomessa puitteet ovat sillä tasolla, että voi keskittyä vain urheiluun ja saat vielä palkan urheilemalla.
Iso osa paineista ja uupumuksesta johtuu monilla myös siitä, että on vaikea saavuttaa tilannetta, jossa voi siirtyä kilpaurheilijasta ammattiurheilijaksi. Todella moni joutuu, urheilun lisäksi tekemään myös toista työtä, jotta voi mahdollistaa ammattimaiset puitteet harjoitteluun. Tai on todellinen tarve esim. urheilijoiden apu- ja tukirahoille. Osa urheilijoista on myös täysin riippuvaisia vanhempien taloudellisesta tuesta.
Kovassa kunnossa pysyminen aiheuttaa paineita. Kehon pitää jatkuvasti kestää kovaa rasitusta ja palautua nopeasti. Pienetkin asiat voivat vaikuttaa siihen, että syntyy rasitusvamma. Jo rasitusvamman syntymisen selvittäminen- saati ennaltaehkäisy, voivat vaatia todella ison työn. Puhumattakaan siitä taistelusta ja kuntouttamisesta takaisin huppu kuntoon, jolloin tulokset, eli ura menevät ylöspäin.
Osa urheilijoista joutuu stressaamaan myös perheen perustamista. Milloin on sen aika? Miten saan elannon, jos saankin lapsen, sponsorit lähtee, menetän tukirahat tai mahdollisesti seuran kanssa sovitun sopimuksen. Ja voinko enää koskaan palata urheilussa huipulle, vai onko vain vaihdettava alaa?
Stressiä ja painetta voi syntyä myös ihan vain sosiaalisissa suhteissa; valmennuksen, joukkueen tai treenikaverien kesken kuten myös ihan muissakin arkisissa asioissa.
Osa varmasti miettii, ettei kannata urheilla jos ei kestä kaikkea painetta ja uupuu helposti – Kuka tahansa voi uupua, oli sitten urheilija tai ei. Mutta se ei poista sitä, että meillä kaikilla voisi olla hitusen enemmän empatiakykyä ja ymmärrystä. Niin kauan kun toisen saappaissa ei pysty elämään, voi olla vaikea ymmärtää sitä kuormitusta, mitä jonkun elämän ympärillä voi pyöriä.
Vaikka urheilijat ovat fyysisesti ja usein psyykkisestikin huippu kunnossa, eivät he kuitenkaan ole superihmisiä sen enempää kuin kukaan mukaan ja jokaisella urheilijalla on myös tunteet.
Olisi myös suositeltavaa, etteivät myöskään urheilijat loisi esimerkiksi somessa tai haastatteluissa kulissia elämästä, joka vaan rullaa vahvasti eteenpäin, ilman mitään heikkouksia tai heikkoja hetkiä. Tällöin myös ymmärrys siitä, ettei urheilijankaan elämä ole täyttä positiivista ja energistä suorittamista, paranisi. Ja haasteita esimerkiksi: työuupumisen kanssa- on myös urheilussa.