Viime lauantaina taputeltiin rugbykausi pakettiin, ei kuitenkaan ihan niissä tunnelmissa kuin olin ajatellut…
Vuosi on oman kehon osalta ollut mieletön oppiprosessi. Palautuminen raskaudesta- ja synnytyksestä on opettanut omasta kehosta paljon. On ollut hieno huomata mihin kaikkeen keho on luotu… kasvattamaan ja tuomaan pieni ihminen maailmaan ja siitä palautuminen takaisin normaaliin. Työtä olen systemaattisesti tehnyt palautumisen eteen ja nopeuttaakseni sitä koko raskauden ja synnytyksen jälkeisen ajan, mutta moni asia tapahtuu kehossa rauhassa omaan tahtiin ja näitä prosesseja on ollut hienoa seurata vierestä. Lisäksi olen huomannut, että mitä enemmän tulee elettyjä vuosia, saatua tuki- ja liikuntaelinvammoja urheilussa ja tietysti koettua myös raskauden tyyppisiä prosesseja kehossa- niin sitä enemmän saa kehosta ja sen terveydestä pitää huolen. Ihan itsestään ei terveys pysy yllä.

Yks unelma kuitenkin toteutui heinäkuussa kun palasin kentille äitinä. Oma lapsi oli katsomassa peliä, vaikka ei sieltä vielä kannustushuudot kentälle raikuneet. Sivurajalla kipittävä lapsi sai sitäkin enemmän onnellisen hymyn omille kasvoille. Myönnän, että henkilökohtaisesti tuntui tosi upealta palata raskauden ja synnytyksen jälkeen kentille, vaikka kyseessä ei olekaan mikään tabu, niin silti monesti lopetetaan kilpaurheilu lasten takia, vaikka ei välttämättä tarvitsisi. Vaikka olen nähnyt monia äitejä palaavan oman lajin pariin, silti sen mahdollisuutta mietin myös omalla kohdalla.

Kauteen valmistautuminen oli Uudenmaan sisäpuolella vähän erilainen, johtuen Koronan rajoituksista. Yhteisiä harjoituksia joukkueen kanssa päästiin treenaamaan vasta kuusi viikkoa ennen sarjan alkua, joka on todella vähän. Valitettavan paljon tuli isompia loukkaantumisia, yksi syy voi hyvinkin olla myös vähäiset lajitreenimäärät ennen kautta ja tietysti mukana on aina huonoa tuuria.
Kausi päättyi tänä vuonna hopeaan ja Tampereelle ansaitusti Suomen mestaruus. Yleensä olen todella huono häviämään, mutta tänä vuonna tilanne on toinen. Tällä hetkellä ajatukset eivät ole kertaakaan edes käyneet hopeamitalissa vaan lähinnä omassa terveydessä. Ottelun toisen erän aikana sain kovan tällin päähän taklaustilanteessa- jossa päät iskeytyivät yhteen. Tilannetta en viitsi sen enempää avata, mutta kaikki päähän kohdistuneet iskut on syytä ottaa vakavasti.
Moni luulee, että rugbyssa tälläiset tilanteet ovat tosi yleisiä, mutta itselle ei tule näiden viiden vuoden aikana mieleen yhtäkään tilannetta omista peleistä, että jollekin olisi käynyt vastaavaa. Kontakti on todella tarkkaan määriteltyä ja vaarallisista sääntöjen vastaisista tilanteista saa todella helposti kortin, jäähyn sekä pelikieltoa, joten niitä tapahtuu harvoin eivätkä lähes koskaan ole tahallisia.
Olen työni puolesta työskennellyt myös urheilijoiden aivovammojen/aivotärähdysten kuntoutuksen tukena ja päässyt seuraamaan läheltä kyseisiä tapauksia, joten suhtaudun myös omaan tälliin samalla ajatuksella. Vaikka tilanne tällä hetkellä näyttää hyvältä ja siltä, että olen selvinnyt säikähdyksellä, niin edelleen maltilla takaisin treenien pariin, sekä seuranta neurologilla sekä päävamma-kuntoutus-puolella, jotka ymmärtävät päähän kohdistuneiden iskujen mahdolliset terveydelliset haitat ja haasteet.
Kyseisestä aiheesta olen myös tehnyt muutama vuosi sitten podcastin, löydät sen täältä!
Seuraavat viikot mun osalta mennäänkin todella rauhallisesti ja asteittain palaan harjoitteluun, jos mitään muutoksia voinnissa ei tapahdu.

Kausi oli kuitenkin kaikin puolin ihan mahtava, vaikka pelejä oli normaaliin nähden vähän. Oli siistiä palata takaisin kentille äitinä ja toivon mukaan kannustaa myös muita urheilijoita lapsihaaveiden pariin kesken urheiluvuosien tai lapsien jälkeen palaamaan oman lajin pariin, jos vielä intohimoa riittää.
Kilpaurheiluvuodet ovat hyvin lyhyt aika elämästä ja olen itse miettinyt, että en halua myöskään jäädä liikaa katsomaan elämää taaksepäin ja jossitella asioita, mitä olen jättänyt tekemättä. Kilpaurheilun voi koska tahansa lopettaa, jos se ei enää tunnu hyvältä, joten niin kauan kun terveys sallii ja intoa riittää niin kilpaurheilu pysyy elämässä.

Kiitos Helsinki Rugby Club sekä kiitos kaikille yhteistyökumppaneille, jotka ovat olleet vuodesta toiseen mun matkassa mukana mm pitkäaikaisista kumppaneista: Under Armour, Fitnesstukku, Stadium, Nocco, Barebells, Helsingin Hieronta-Akatemia, UrheiluMehiläinen, Fressi… <3

Eli täällä on kaikki ihan hyvin! Pahimmat tällin aiheuttamat oireet selätetty ja hyvin rauhassa otetaan toistaiseksi!

Perheenlisäys tuo muutosta arkeen, varsinkin päivärytmiin. Omaa aikaa on vähemmän kuin aiemmin, mutta sitä oppii arvostamaan enemmän kuin koskaan. Silti kyseessä on vaan vaihe elämässä, joka menee niin nopeasti ohi, että on mahtavaa nauttia erilaisesta arjesta omalla tavallaan.

Haasteita, mitä usein varsinkin tuoreet vanhemmat kohtaavat oman ajan puuttumisen lisäksi, on oman hyvinvoinnin laiminlyöminen, jopa huomaamatta. Kun elämä keskittyy vahvasti oman lapsen hyvinvointiin, sitä helposti unohtaa itsensä kokonaan. Miten lapsi nukkuu, miten lapsi syö, miten lapsi kasvaa- ja kehittyy? – nämä asiat pyörii jokaisen vanhemman mielessä. Mutta joskus kannattaa kääntää katse itseensä; miten minä nukun ja palaudun, miten minä syön tai liikun...

Toistan itseäni, mutta koska koen tämän niin tärkeäksi niin sanon silti sen uudestaan: perheenlisäys tuo mukanaan haasteita omaan hyvinvointiin ja on erityisen tärkeää olla hyvässä fyysisessä kunnossa, jotta jaksaa uuden ajanjakson elämässä, sekä oikeesti myös pystyy nauttimaan siitä ja olemaan läsnä. Jokainen tietää, että huonot elintavat ja väsymys ei tee meistä kenestäkään onnellista ja nämä myös altistavat erilaisille terveysongelmille. Saati kutistavat meidän persoonaa ja läsnäoloa.

Kaikki ei kuitenkaan ole aina omissa käsissä… Itsekin raskauden ja vauva-ajan aikana olen valvonut enemmän kun koko elämäni aikana yhteensä. On todella paljon suunniteltava ja mietittävä, miten pystyisin palautumaan, vielä kun sopassa on mukana kilpaurheilu ja työt. Mutta olen huomannut, että asiaan auttaa jo se, kun keskittyy niihin asioihin omassa hyvinvoinnissa mihin voi vaikuttaa, kuten miten koostaa oman ravinnon, panostaa riittävään veden juontiin, pitää kehon tilanteeseen sopivalla tasolla aktiivisena. Ja lepoa niihin väleihin lisää, kun sitä pystyy lepäämään.

Tasa-arvoinen vanhemmuus on tärkeä osa molempien vanhempien henkilökohtaista hyvinvointia. Se, että jaetaan vastuu kaikesta, helpottaa jo huomattavasti. Toki kaikki vaikuttaa kaikkeen ja elämäntilanteet vaihtelee.. kun itse olin äitiyslomalla, niin tietysti otin enemmän vastuuta, mutta nyt kun tilanne on toinen, on molempien jaksamisen kannalta tärkeää, että toimitaan yhdessä tiiminä. Jo se, että vuorotellen heräillään öisin tai aikaisina aamuina annetaan toisen nukkua vähän pidempään, on jo niin iso helpotus. Lisäksi vaikka treenataan paljon yhdessä ja koko perheen voimin, niin tuetaan ja annetaan myös toisillemme aikaa mennä ihan yksin treenaamaan. On tärkeä saada välillä olla myös ihan omien ajatuksien kanssa.

On myös paljon perheitä, joissa toinen vanhempi haluaa olla kotona ja enemmän lasten kanssa- sekin on ok. Tärkeintä on keskustella avoimesti ja lapsen tarpeiden jälkeen miettiä myös vanhempien tarpeita. On tärkeää, että jokainen vanhempi saa myös pitää kiinni omista jutuista ja omasta identiteetistä.
On myös hieno huomata, miten sopeutuvainen lapsi oikeesti on. Lapsen voi hyvin ottaa mukaan myös niiden omien juttujen pariin ja tutustuttaa siihen elämään mitä vanhemmat elää. Muistan itse lapsuudesta parhaiten ne hetket, kun pääsin omien vanhempien harrastuksiin mukaan. Tuntui todella hienolta katsoa sekä äidin ja iskän pelejä ja tuli jopa tosi tärkeä olo, kun olin päässyt mukaan. Toivottavasti pystyn omalle lapselle luomaan saman tunteen, mikä on itselleni jäänyt….

Ja mikä tärkeintä! Lapset peilaavat ja aistivat meistä asioita, vanhempien esimerkki ja hyvä olo tarttuu ja välittyy myös lapseen!