Lifestyle

Raskauden 2/3 loppu häämöttää…

Mulla oikeestaan muutaman ekan raskauskuukauden jälkeen alkoi olo helpottaa. Selvästi hormonimäärät rupes tasaantumaan kehossa, väsymys väheni ja olotila parani huomattavasti. Elämä niin sanotusti ”normalisoitui.”
Joku sanoi, että raskauden 2/3 on huomattavasti yleensä helpompi kuin ensimmäinen ja sitä se todellakin on ollut. Välillä sitä voi jopa ”unohtaa” olevansa raskaana, kunnes pikkutyyppi laittaa sellaisen pesukoneen pyörimään vatsaan.

Juhannuksen aikaan tunsin kunnolla ensimmäiset liikkeet ja potkut. Sitä ennen ensimmäiset pienemmät tuntemukset oli hieronnassa… vatsamakuu-asento ei selvästi miellyttänyt Papua.
Eli tasan raskausviikolla 21 rupesi liikkeet kunnolla tuntumaan. Istukka mulla on edessä, joka on varmasti ollut osakseen vaimennin kaikelle liikkeelle. Tämän kyseisen päivän jälkeen ei olekaan kauheesti ollut vaimentimia… Potkut ja liikkeet ovat jatkuvasti läsnä, ja hyvä niin, koska tiedän, että siellä kasvetaan vauhdilla.

On ihan älyttömän hauska lukea raskauden eri vaiheesta ja kun kaikkialla lukee, miten ihanilta ensimmäiset liikkeet tuntuu: kun olisi perhosia tai kultakala vatsassa. Nooh… tämän typyn kohdalla tuntemukset eivät ihan noin ”Liisa ihmemaassa”– meininkiä ole. Lähinnä sellainen olo, että olisi ukkosmyrsky ja salamointi vatsassa.
Liikkeet alkavat eniten just sillä hetkellä kun saan itse ottaa iisisti. Aamuyöllä 3 tai 6 aikaan… seuraavaksi aamulla 8 aikaan, vaikka olisi kerrankin mahdollisuus nukkua pitkään. Seuraavaksi yleensä lounaalla jos kerkeen päivän aikana istumaan ja vielä yleensä illalla kun palaan takaisin kotiin ja pääsen istumaan tai makaamaan, ja tietysti just silloin kun on aika mennä nukkumaan. Likka tietää selvästi, milloin saa eniten olla huomion keskipisteenä.
Kuitenkin joka kerta on yhtä hauska pysähtyä tunnustelemaan, että miten päin siellä vatsassa ollaan ja tuleeko tällä kerralla lyöntejä vai potkuja.

Samaan aikaan kun liikkeet alkoi enemmän tuntumaan on vatsan koko ottanut myös isoja harppauksia. Kun puhun omasta kupolista tai patukkamaisesta ruhosta tai tynnyristä niin lähinnä kerron omia tuntemuksia miltä mun keho tuntuu. Mulle on täysin toissijaista miltä mä näytän tai tulen loppuraskaudessa näyttämään. Raskaus ja pikkutyyppi saa oottaa just sen verran tilaa kun itse tarvitsee. Mutta on siis todella huvittavaa, kun oma kehontuntemus muuttuu niin paljon viikoittain. Aamusin on vielä ihan jees olo, kun vatsa on tyhjä ja pikku babybelly paistaa, mutta mitä enemmän päivää menee eteenpäin ja syö… niin iltaa kohden on jo aika tukala olla. Pitkään paikallaan istuminen alkaa jo tuntumaan ja yöllä saa etsiä jatkuvasti hyvää asentoa olla. Tää on oikeestaan ainut ”oire” jos tätä voi edes oireeksi sanoa, mistä tiedän olevani raskaana, muuten kaikki menee tosi helposti eteenpäin.
En kärsi mielialanvaihteluista, mieliteoista, pahoinvoinnista tai muusta mitä ehkä jollain saattaa olla. Liitoskipuja oli alussa mutta nyt ne ovat helpottaneet, ainakin toistaiseksi.

Rv 25+0

Uskon vahvasti myös siihen, että miten iso merkitys elintavoilla on tähän raskauteen. Liikun edelleen erittäin aktiivisesti keskimäärin 5 kertaa viikossa. Paljon vähemmän kuin yleensä, mutta riittävästi tähän elämänvaiheeseen. Lisäksi arki on muutenkin aktiivista eikä istumaan paljon päivän aikana kerkiä.
Syön tosi terveellisesti, monipuolisesti ja säännöllisesti ihan niin kuin aina ennenkin. Yöheräämisten takia olen panostanut siihen, että saan silti nukuttua tarpeeksi. Ja huollan kroppaa oikeestaan kokoajan.
Uskon, että monien huonovointisuus johtuu paljon myös omista elintavoista ja niihin panostamalla raskaus voisi monilla helpottua. Enkä nyt todellakaan yleistä, on tapauksia joille raskaus on yhtä tuskaa, eikä olotilaan auta mikään.
Hyvä on kuitenkin muistaa, että: ei meistä kukaan voi hyvin jos sallimme itsemme syödä mitä sattuu ja päivät ovat inaktiivisia, saati sitten raskaana…

Urheilu raskauden aikana herättää monissa närkästystä, mutta turhaan. Olen tästäkin asiasta keskustellut nyt monen urheilulääkärin kanssa ja viimeisimmissä tutkimuksissa on todettu, että jo ennen raskautta olevat aktiiviset ihmiset ja urheilijat voivat jatkaa treenaamista lähes normaalisti raskauden ajan. Oma keho kertoo, kyllä jos tahtia pitää höllätä. Juosta voi vaikka loppuun asti jos pystyy.
Se mihin urheilijan keho on tottunut ennen raskautta ei raskauden aikana katoa mihinkään ja jos joku tuntee oman kehonsa hyvin niin urheilijat ja aktiiviliikkujat.
Ei siis kannata verrata omaa liikkumista kenenkään sellaisen liikkumiseen, kenelle se on jatkuva elämäntapa ja työ. Tutki omaa kehoa ja päättele sen perusteella, mitä pystyt tekemään. Ei ole olemassa yhtä neuvoa treenaamiseen raskauden aikana, on suuntaviivoja, joista täytyy löytää itselleen ne sopivimmat.
Itse en ole enää pystynyt lenkkeilemään, pyöräily ja uinti tuntuu paremmalta, mutta esim. perusvoimaharjoittelua teen ihan normaalisti. Painoja olen tiputtanut, myös ihan siitä syystä, että olen kärsinyt sekä polvi- että selkävammoista ja huomaan omalla kohdalla, että raskaus on löystyttänyt niveliä, enkä halua ottaa riskiä, että joku paikka hajoaa uudestaan.

Tsemppiä kaikille odottajille, jännää aikaa kun itsellä elokuun alussa alkaakin vika kolmannes! Saa nähdä onko raskauden kokemukset ihan päinvastaiset kuin nyt! 😉

6 Kommenttia

”Ulkonäkökommentoinnin” avaus blogissa…

Jo yli vuosi sitten pyysin Nooralotta Nezirin Urheilun äärellä- podcastiin vieraaksi puhumaan urheilusta ja ulkonäköpaineista. (Jakson voit käydä kuutelemassa täällä: https://www.supla.fi/grid/26001035?current_primary_content=series&current_series_content_order_direction=desc&current_series_id=3311881) Juteltiin paljon mm. yleisurheilusta ja siitä miten paljon juuri ulkonäköä lajissa arvostellaan, vaikka luulisi, että urheilusuoritus näyttelisi pääosassa.
Nooralotta mm. kertoi miten mediassa nostettiin esille hänestä kaksi eri kisakuvaa, missä toimittajan mielestä hän oli toisessa selvästi huonommassa kunnossa. Nooralotta oli kärsinyt ylikunnon aiheuttamasta uupumisesta, joka jo itsessään vaikuttaa älyttömän paljon kehonkoostumukseen. Vaikka jokainen meistä voi sanoa, että hän oli silti erittäin sporttisessa kunnossa molemmissa kuvissa. Silti jostain syystä elämme aikaa, jossa sallitaan jatkuva ulkoinen arvostelu urheilijoita kohtaan.

Otin eilen aiheeseen kantaa instagramissa, koska myös aiturinaisista Lotta Harala oli joutunut osaakseen samantyyppisen ulkonäkökommentin lynkkauksen alle. Ne jotka eivät ole instagramissa voivat lukea tekstin tästä:

Nyt aukee Tolppasen valikoitujen sanojen arkku liittyen ulkonäkö kommentteihin. Haralan Lotta sai kisojen jälkeen kommentin, että hänellä on liikaa löysää josta pitäisi päästä eroon, että aitajuoksu alkaisi kulkemaan… Tälläset kommentit on luokattomia, mutta valitettavasti nykyään ihan arkipäivää.
Tuntuu, että nykyään pinnallisuudella ei ole enää rajaa. Onko somen muokkausohjelmat ja photoshopit saanut maailman kommentoimaan kehoja eri tavalla kuin ennen…?!

Lotta niin kuin moni muukin urheilija on aivan jäätävän kovassa kunnossa, niin kovassa kunnossa ei kenenkään edes tarvitsisi olla.. Onko juuri tämä se syy, että kun on kovassa kunnossa, on suurempi oikeus kommentoida ulkonäköä… – EI todellakaan!!!

Urheilussa täysi focus on suorituskyvyssä ei ulkonäössä, vaikka urheilijat näyttävätkin upeilta ja kovakuntoisilta on se niiden satojen tuhansien treenituntien ja terveellisten elämäntapojen tulos, eikä se millä voitetaan kisoja. Jokaisella meistä on myös oma optimaalinen paino ja kehonkoostumus, mikä toisella voi olla tiukempi kuin toisella mutta silti suorituskyky molemmilla optimaalinen. Riippuen myös lajista keho muokkautuu vuosien ajan harjoittelun mukana.

Urheilijoiden eikä kenenkään muunkaan pitäisi kohdata kommentteja koskien ulkonäköä vaan esimerkiksi itse suoritusta.
En vaan voi ymmärtää miten pinnalliseksi tää maailma oikeesti muuttuu ja kun kohdataan ihminen niin katsotaan ekana miltä se näyttää, eikä mietitä pintaa syvemmälle.

Esimerkiksi vaikka yleisurheilijat, eivät todellakaan ole ”näyttäytymässä” lineupissa vaan pyrkivät koviin fyysisiin suorituksiin. Haluisin nähdä sen kommentoijan pukeutuvan kisa-asuun ja asettuvan samaan riviin näiden aituri naisten kanssa kaiken arvostelun kohteeksi ja samalla sun ammatin tärkeimpään koitokseen eli kilpailuun jossa sulla on se 13 sekuntia aikaa näyttää se kaikki optimaalinen fysiikka mitä kehosta lähtee irti, jota varten oot treenannut vuosia. Vois kommentti olla tämän jälkeen jotain ihan muuta.

Naisten jalkapallossa joskus keskusteltiin shortsien vaihtamista hameisiin, jotta saataisiin nostettua katsojalukuja, rantalenttiksessä ei mitään asiaa pidempiin vaatteisiin, ja näitä esimerkkejähän riittää…
Ylipäätään varsinkin naisurheilijoihin kohdistuu aivan älyttömästi ulkonäköön liittyvää kommentointia ja palautetta eikä itse suoritukseen joka pitäisi olla sen urheilun ydin.
Ei ole omallakaan kohdalla yhden käden sormilla laskettavissa ne uutisoinnit kun: ”Gladiattori kaunotar näyttää treeniliikkeitä” kun yleensä miesten kohdalla puhutaan ammattivalmentajasta, joka sattuu myös olemaan oma leipätyö, eikä ”kaunottarena” oleminen.

Olis ihan mieletöntä jos naisten kohdalla pysyttäisiin myös titteleissä, ammattitaidossa, suorituskyvyssä ja jätettäisiin se ulkonäkö pois näistä yhteyksistä. Ja sama pätee myös miehiin, en todellakaan toivo, että kenenkään tarvitsee kokea kenenkään arvosteluja ulkonäköön liittyen ei negatiivisia eikä myöskään ammattitaidon sivuuttamista ulkonäköön liittyvillä adjektiiveilla.

Päivitys herätti paljon keskustelua ja niin oli myös tarkoitus. Jostain syystä urheilijoiden kun ihan kaikkien ihmisten ulkonäön arvostelu kovaäänisesti on nykyään enemmän normaalia kun normaalisti poikkeavaa.
Moni ei ehkä mieti omaa käytöstä arvostelijana tai edes ajattele, että sanoilla voi olla jopa isompi merkitys kuin uskookaan.
Vaikka monella urheilijalla voi olla vahva itsetunto, ei se poista sitä faktaa, että kaikilla ei ole. Ne nuoremmat urheilijat ottaa mallia omista esikuvistaan, niillä nuorilla aiturinaisilla ei välttämättä ole yhtä vahva itsetunto ja pienelläkin kommentilla saattaa olla iso vaikutus urheilijan identiteetin löytämiseen. Minkä ihmeen takia me käytetään energia mollaamalla meidän omia suomalaisia huippu-urheilijoita, kun focus pitäisi olla nostamassa heidän nimet maailman kartalle!

Meistä ei varmasti kukaan voi sanoa, ettei olisi koskaan arvostellut ketään, mutta jokainen meistä voi miettiä NYT, että mitä positiivista me saamme arvostelulla aikaan… viekö meidän kommentti esim. ulkonäköön liittyen tämän henkilön uraa tai suorituskykyä eteenpäin tai tuleeko meille itselle siitä hyvä mieli kun sanomme sen ääneen.
Jokaisen mielipiteelle on tilaa, mutta jos se mielipide ei tee mistään asiasta parempaa, niin mun puolesta se mielipide kannattaa pitää itsellään.

Täytyy sanoa, että olen tosi onnellinen siitä kasvatuksesta minkä olen omilta vanhemmilta saanut. He eivät ole kommentoineet omaa tai meidän lasten ulkonäköä negatiivisesti. He ovat pyrkineet kasvattamaan meille jokaiselle terveen itsetunnon ja ovat siinä onnistuneet.
Olen itse saanut oman uran aikana kuulla vaikka minkälaisia kommentteja ihan oman äidinkin ikäisiltä naisilta, miten nuorena tyttönä näytän mieheltä, miten lihaksikkaat ja treenatut naiset ovat vaan rumia ja näitähän kommentteja on vuosien varrella riittänyt.
Ne eivät ole onneksi kasvatuksen ansiosta vaikuttaneet muhun, mutta mä haluankin puhua niiden puolesta keneen ne vaikuttaa! Ja täytyy sanoa, että nyt kun odotan omaa esikoislasta, niin tiedän tasan tarkkaan (valitettavasti) minkälaiseen maailmaan hänet pitää varsinkin naisena kasvattaa.

Nämä keskustelut tulevat varmasti jatkumaan koko mun elämän ajan. Uskon, että toisaalta some vie pinnallisuutta vaan pahempaan suuntaan, mutta toisaalta kaikilla kenellä on vähänkin valtaa vaikuttaa, voi viedä suuntaa myös parempaan.
Tämä keskustelu kuuluu myös niiden asioiden joukkoon, missä jokainen yksilö voi vaikuttaa siihen miten itse asiat tekee. Jatkaako samalla arvostelevalla linjalla, vai keskittyykö sen sijaan kohentamaan omaa oloa ja itsetuntoa, jolloin harvemmin muita tarvitsee kommentoida.

….. <3

0 kommenttia

Kumpi sieltä oikein tulee tytsy vai poitsu…?

Rakenneultra oli vihdoin maanantaina. En todellakaan ole mikään kärsivällisyyden perikuva, joten tätä hetkeä ennen oli jo laskettu viikot, päivät, tunnit ja minuutit. Mikähän siinä niin jännittää, kun sukupuolella ei ollut meille mitään väliä, kunhan olisi terve pikkunen.
Ehkä enemmän jännitti pikku Pavun kehitys, että oliko kaikki niin kuin pitääkin ja vauva täydessä liikkeessä kun nähdään.
Ja siellähän se oli… Kaikki mitat juuri siellä missä nyt kuuluikin olla, sydän hakkasi jo odottaen tulevia seikkailuja, suu haukkoi happea ja lapsivettä hörppien, jalat olivat niin tiiviisti ristissä, että halusi varmasti tehdä hankalaksi sukupuolen selvittämisen.

Siinä sitä pientä ihmetteli vaan ja mietti, että onks toi pikkutyyppi oikeesti meidän ja miten on mahdollista, että se on mun mahassa. Ihan kun olisi kattonu dokkaria ruudulta tajuamatta, että kaikki se liike tapahtui mun sisällä.
Mulla on vielä aika tiiviinä vatsalihakset ja istukka edessä, joten iskunvaimentimet ovat omasta takaa, eikä futarin ja rugby pelaajan pienokaisen iskut vielä tunnu.. (varmaan ihan hyvä vaan..) voi olla, että myöhemmin on sellaista moukarointia, että tuntuu kuin olisi rugby kentällä sittenkin, myös tänä kautena.

Alussa jo kerroinkin, että Papu piti jalat todellakin ristissä, eikä me ei oikein saatu selkeää kuvaa ultrassa kumpi olisi kyseessä.
Koskaan ei kuitenkaan voi olla 100% varma sukupuolesta, myös mua luultiin pojaksi, mutta kätilö oli kuitenkin hyvin varma siitä, että kumpi tulisi….

Alusta asti olen kuullut, että: ”Oona sulle sopis niin poikalapsi. Sulle tulee varmaan kaksospojat, Saat kyllä ihan varmasti pojan, Poika se on pakko olla!”
Pekka oli alusta asti tuntenut, että poika olisi tulossa. Suurin osa ystävistä oli sitä mieltä, että se on poika. Instagramissa kyselin teiltä kumpi tulee ja suurin osa vastasi poika. Töissä meillä on ollut pystyssä Voimalaitoksen ”vauvabingo” ja siellä tyttö on voittanut muutamalla äänellä… Meidän molempien perheissä äänet ovat menneet hyvin tasan. Osa on ollut pojan kannalla ja osa tytön. No miten kävikään…

Suurimman osan tuntemus osoittautui vääräksi, sillä pikku tyttönenhän siellä kellui… ❤️ Myös kumpikin meistä oli yllättynyt, mutta positiivisesti. Varmasti yllätys olisi ollut sama, olisiko kyseessä ollut kumpi vain. Tulee muuten olemaan täyttä terästä tämä tyttö 😉

Ihanaa Juhannusta kaikille!

6 Kommenttia

Raskauden ensimmäinen kolmannes

Pakko sanoa heti tähänkin alkuun kiitos, kaikista upeista viesteistä mitä ollaan saatu. Niin kuin instagram- postauksessa kirjoitinkin on ihan mieletöntä huomata miten onnellisia muut voivat toisten puolesta olla. Luin joka ikisen viestin ja kommentin mitä teiltä sain, ja ne todellakin teki niin hyvän fiiliksen! <3

Kuvat: Petteri Peltonen

Mietittiin tosi pitkään milloin kerrotaan raskaudesta, vai kerrotaanko vasta kun on ”pakko”, eli kun eturumpu olisi jo ollut niin näkyvä, ettei olisi pystynyt pitämään sitä piilossa.
Lopulta meillä ei itseasiassa kauheasti ollut vaihtoehtoja miettiä, kun sain lehdeltä soiton raskaudesta. Monesta suunnasta oli kuulemma ”mennyt vihjettä”, että odotamme vauvaa ja siinä olikin sitten vaikea olla sanomatta muuta kuin, että pitää paikkansa.
Täytyy kiittää siitä, että media kunnioitti meidän pyyntöä ja saatiin ensin itse julkaista instagramin puolella tieto pienokaisesta, mutta kyllä siinä pieni hätä iski. Kuitenkaan ihan kaikki meidän läheiset ja tutut eivät vielä raskaudesta tienneet, enkä olisi missään nimessä halunnut, että he saavat tiedon lukemalla lööppejä.

En usko, että kukaan meidän lähipiiristä on mennyt lehdille soittamaan, mutta tässä kohtaan on hyvä myös muistuttaa, että jotkut uutiset mitkä kuulet kannattaa pitää vain omana tietonasi, esim. perheenlisäys on usein sellainen uutinen, minkä jokainen haluaa itse päästä kertomaan. Aina emme myöskään tiedä taustoja, meidän onneksemme tässä raskauden alussa kaikki on mennyt niin hyvin, kun voi mennä ja pikkunen on kehittynyt niin kuin pitääkin, mutta mitä jos ei olisi. Jos olisikin joku kehityshäiriö mitä seurataan, niin en usko, että olisimme välttämättä halunneet vielä julkisesti kertoa mitään ja juuri sen takia olisi tosi tärkeä kunnioittaa tälläisissä asioissa heitä, kenen elämästä on kyse ja antaa jokaiselle oikeus kertoa uutiset oli ne sitten hyvät tai ei, niin vasta kun on sen aika. <3

Mutta palatakseni raskauteen moni onkin kysellyt mistä tiesin olevani raskaana ja mitkä olivat ensimmäiset oireet.
Niin tein testin vasta kun raskaus oli edennyt jo 4 viikkoa. Ihan alussa ei oikeestaan ollut mitään oireita ja epäsäännöllisten kuukautisten takia, en tiennyt niiden olevan ”myöhässä.”
Ehdin rugbyn maajoukkueleirinkin vetäistä raskaana, sitä itse tietämättä. Ihmettelin kyllä, miten sykealueet heittelivät normaalista, mutta ajattelin, että ehkä orastava flunssa kyseessä.
Flunssaa ei kuitenkaan koskaan näkynyt, mutta sitten rupesi tulemaan viitteitä muista oireista…
Itselle ehkä herättävin oire oli, kun hengästyin samalla kun valmensin asiakkaita. Hyvä kun henkeä sain muutaman hyppysarjan jälkeen ja ihmettelin, että mikähän on pielessä. Lisäksi rinnat turposivat ja kipeytyivät sekä kun menkkoja ei ollut näkynyt pitkään aikaan, niin pakkohan se oli testi tehdä ja plussaahan se näytti.

Plussan näkemistä testissä on vaikea kuvailla, olo oli todella onnellisen epätodellinen. En tiennyt mitä ajatella, niin siisti fiilis tuli heti! En toki uskonut sitä heti todeksi ja taisin tehdä seuraavana päivänä testin uudestaan ja vielä kaksi kertaa sen jälkeen… Alussa meni asian käsittelyyn aikaa, mutta toisaalta en halunnut olla liian innoissaan, koska takaraivossa oli myös ajatus siitä, että keskeytymisen riski oli vielä suuri. Perheelle olisin halunnut soittaa heti, mutta ihme kyllä malttamattomana tyyppinä sain pidettyä tiedon vielä meidän välisenä.

Raskausviikolla 8 kävimme Felicitas Mehiläisen vastaanotolla varhaisultrassa, ja siellä näkyi pieni sammakon näköinen otus kovalla sykkeellä.. sitten vasta oikeestaan uskoin, että kyllä tämä totta on.
Oireita oli tullut paljon alun jälkeen lisää: väsymystä, etovaa oloa, huimausta, kovia alavatsan/kohdun kipukramppeja, jotka kestivät aina 15 min kerrallaan ja kylmässä hiessä sain toivoa vaan, että menisivät nopeasti ohi, lisäksi heräsin useaan otteeseen yöllä kovaan alaselän ja vatsan kipuun.


Treenaaminen oli alussa vaikeaa, vaikka pyrin pysymään aktiivisena. Olotilat heittelivät jatkuvasti, vaikka kipukramppien jälkeen kaikki muut oireet olivatkin lievempiä.
Rugby jäi melkein heti pois (rv 5-6 aikaan) jo ihan koronan takia, vaikka oma ajatus olikin pysyä siellä mukana niin kauan kuin vaan pystyin, toki ilman kontaktia.
Treenaaminen ensimmäisellä kolmanneksella painottui hyvin paljon salitreeniin, kehonpainoharjoitteluun ja lenkkeilyyn. Liikunnasta raskauden aikana kirjoitan vielä laajemman postauksen, joten aiheesta lisää sitten siellä… 🙂

Ensimmäisellä kolmanneksella mukaan tulivat myös oudot ruokahimot ja ällötykset. Olen aina ollut kova juomaan kahvia, mutta ensimmäisen raskauskuukauden jälkeen kahvia ei tehnyt enää mieli ollenkaan, jopa haju ällötti niin paljon, etten olisi voinut kuvitellakkaan juovani sitä.
Välillä tuli hirveä himo johonkin tiettyyn elintarvikkeeseen, esimerkiksi vesimelonista olisin voinut maksaa, vaikka extraa jos olisin saanut sitä heti. Ihan siis järkyttävä himo vesimeloniin oli alussa melkein kokoajan….
Ja taas, jos ruuassa oli liikaa kanaa, en pystynyt sitä syömään. Siis aivan järjettömiä juttuja ruuan suhteen, mitä en ole koskaan aiemmin kokenut.
Nyt kun eletään jo toisen kolmanneksen aikaa, niin himot ja ällötykset ovat lähteneet kokonaan, mutta ruoka maistuisi jatkuvasti. 😉

Tässä näkyy hyvin miten reppu kasvaa.
rv 5/ rv10 /rv 15

Täytyy kuitenkin sanoa, että raskauden ensimmäinen kolmannes meni kaikinpuolin aika hyvin. Kipukohtaukset olivat oikeestaan ainoat, mitä en todellakaan halua uudestaan kokea, mutta muuten tuntuu, että pääsin aika helpolla.
Ei oksentamista tai muuta pahempaa oloa ollut missään vaiheessa, väsymykset oli myös jotenkin handlattavissa. Täytyy olla iloinen, että kaikki meni alussa niin hyvin. Ensimmäisessä varsinaisessa ultrassa todettiin kaiken olevan normaalisti, enkä sen enempää ole jatkotutkimuksiin joutunut, mutta tottakai tässä itse miettii jatkuvasti, että onko kaikki hyvin, eikä huoli varmastikaan helposta siinä vaiheessa kun papu tupsahtaa maailmaan.
Juhannusviikolla on seuraava ultra, josta saamme ehkä tietää papun sukupuolen, muuten nyt mennään päivä kerrallaan jännittyneissä ja odottavissa fiiliksissä… 😉

Ihanaa viikonloppua kaikille!

6 Kommenttia

Big news

En tiedä mistä sitä aloittaisi… olisi kiva vähän johtaa harhaan ja lopussa vasta kertoa uutiset, jotta olisitte siellä ihan ihmeissään, että mitä höpötän. Nyt on kuitenkin niin ihanat uutiset kyseessä, että pakko jakaa ne heti tekstin alkuun…
Meille on nimittäin tulossa marraskuussa vauva. Upea pikkuinen versio meistä, joka ensimmäisten ulrtien ja neuvolakäyntien mukaan on erittäinkin vilkas tapaus.. yllättävää kun äiti on ainakin luonteeltaan niin rauhallinen.. ( 😉 ).

Vauvauutiset saatiin itse juuri ennen kuin Suomeen iski korona ja koronarajoitukset pahimmillaan. Ehdin juuri käsitellä asian, että tosiaan olen oikeesti raskaana, kunnes melkein koko Suomi suljettiin.
Olihan siinä kieltämättä aika monta uutista samaan aikaan käsiteltäväksi, mutta onneksi toinen niistä oli maailman paras uutinen, niin ei myöskään osannut koronan takia stressata itseään puhki.
On koronassakin ollut tähän tilanteeseen omat hyvät puolensa, ensimmäinen kolmannes oli voinnin puolesta aika moista aallokkoa, joten se, että tein vähemmän töitä ja jouduin relaamaan enemmän teki varmasti vaan hyvää.
Olen myös saanut olla hyvin jemmassa kaikelta. Rugbytreenit ja maajaoukkuetoiminta peruttiin heti, joten sieltäkään pois jääminen ei vielä paljastanut kenellekään raskautta.
Lisäksi läheisten ja ystävien näkeminen on ollut hyvin vähäistä, ettei kukaan huomannut ennen kuin kerroimme kaikille uutiset tulevasta pikku papusta.

4.3.20

Nyt tässä alkaa jo pikkuhiljaa uskomaan, että pikkunen ”papu” on sieltä oikeesti tulossa ja ajatukset ovat vahvasti suuntautuneet tulevaan. On jotenkin niin upeeta, miten paljon elämä tulee muuttumaan mutta samalla tosi jännittävää. Me ollaan molemmat ihan valmiita tähän uuteen elämänvaiheeseen ja ei malteta odottaa, että milloin saadaan papu maailmaa. (Pikkukaveria ollaan kutsuttu papuksi, jos joku ihmettelee mistä nimi kumpuaa.)
Maha rupee sen verran jo pömpöttämään, että huppareista huolimatta rupeaa raskauden huomaamaan, joten ihana ettei tarvitse enää piilotella. Kesällä ei varmasti tarvitse edes kellua uimapatjalla kun oma keskivartalo kelluttaa. Jännä nähdä mitä muutoksia oma keho kokee raskauden aikana, mutta itselle tärkeintä on kuitenkin, että sisällä kaikki menee hyvin ja terve baby saadaan maailmaan.

Kuva: Petteri Peltonen

Mutta hei ihan mahtavaa tässä on myös se, että pääsen kertomaan teille aiheeseen liittyen esim. liikunnasta ja treenaamisesta raskauden eri vaiheissa, miten kova kilpaurheilu vaikuttaa hedelmällisyyteen jne.. jo nyt olisi paljon kerrottavaa, mutta ajattelin tehdä aiheista ihan omat blogitekstit.
Nyt jos on jotain mitä haluaa ehdottomasti tietää ja toivoa niin toivopostauksia saa laittaa tulemaan… Muuten viettäkää aivan ihana viikonloppu ja äitienpäivä!! Ensivuonna toivottavasti pääsen sitä itsekin äitinä viettämään!

<3

14 Kommenttia