fiilistelyä

Päästiin eilen treenailemaan sotilasesteradalla Santahaminaan Tough Vikingin järjestämänä. Jo viime vuonna muistelin Kivikon treenireissua ja silloin hurahdin siihen täysin.

Olen aina ollut hurjapää ja rakastan kiipeilyä sekä ketteryyttä yhdistettynä kestäväyyteen ja voimaan, joten ratojen sekä esteiden ylitys sopii kuin nenä päähän.

Saimme paljon hyvää tietoa esteiden ylittämisestä ja lopuksi pääsimme vetämään radan täysillä aikaa vastaan.

Rata oli lähes 600 m pitkä ja esteitä n. 20. Voin kertoa, että hapotti todella paljon! 1 kerralla esteiden harjoittelu oli vielä lepposta, mutta sitten kun kaikki vedettiin putkeen rupesi hyytymään ihan totaalisesti.

Ihan mahtavaa kuitenkin oli ja ylpeä saan kyllä olla puolisostani, jolla vuosi sitten operoitiin polvesta ristiside, sivuside ja mikrofraktuura jenkkifudis taklauksen aiheuttamana. Ensimmäistä kertaa vuoteen kokeili tämän kaltaista rataa/harjoittelua! Huomaa kyllä, että asenne on se mikä ratkaisee! 😉

Tässä vielä video loppu ”kisasta” itseämme vastaan:

Kiitos Tough Viking ja Santahamina mahdollisuudesta päästä radalle harjoittelemaan,

tää oli niin mun juttu!!! 🙂

Kroppa- X asennossa makaan olkkarin lattialla. Jalat täynnä mustelmiä, naarmuja vähän missä sattuu, pohkeet kireät kuin enkun opettajani yläasteella, sekä onnellinen hymy naamalla. Mistä näin huikea, kaikkensa antanut -fiilis on peräisin… No viikonlopun Jukolanviestistä tietenkin!

Ette osaa arvatakkaan, kuinka paljon viesti jännitti. Lauantaina olimme aamupäivästä Turussa valmistautumassa koko tiimin voimin. Silloin jännitys alkoi painamaan totaalisesti. Päivä meni tapahtumassa mukavasti, mutta mitä lähemmäs iltaa kello näytti sitä enemmän pumppu hakkasi.

Kävin muutamaan otteeseen ottamassa autossa ”lepoa”, yritin nukahtaa, mutta turhaan. Väsytti aivan mielettömästi, sillä yleensä olen viimeistään klo 22-23 aikaan nukkumassa, mutta Jukolanyönä ei tietoakaan unesta. Kerrankin olin sentään hiljaa. Puolisoni kyseli fiiliksiäni, mutta minusta ei saanut juttuseuraa. Mielessä pyöri viestin toinen osuus keskellä yötä vain kartan, kompassin ja otsalampun varassa. Elämäni ensimmäinen Jukolanviesti oli edessä. Suunnistus, jota aina ennen kammoksuin oli nyt suoritettava pilkkopimeässä ja vielä kisana.

Pikkuhiljaa tunnit vierähtivät ja klo 23.00 Edessä oli Jukolanviestin ensimmäisen osuuden lähtölaukaisu. Aivan mieletön tunnelma oli Paimiossa. Kaikki odottivat lähtöä jäykkinä innostuksesta. Tuhansia otsalappuja paloi odottaen lähtölaukaisua, ja kun vihdoin pamaus kuului, lähti valtava valomeri juoksemaan metsää kohti. Meidän tiimistä ensimmäisenä lähti Krista Pärmäkoski. Kristaan meillä oli täysi luotto, sillä häneltä löytyi suunnistustaustaa, mutta itselläni ei ollut lähdön aikana vielä yhtään itseluottamusta. Kyseenalaistin heti oman kartanlukutaidon, kompassin käytön sekä selvietymisen tulevasta yöstä.

Onneksi tukijoukkoja riitti, paikalla oli suunnistusvalmentajamme sekä kaikki tiimin tukihenkilöt ja tietenkin muut tiimiläiset. Myös puolison tuki oli vankka kokoajan, mitä nyt kotiin olisin joutunut kävellä jos ei aika olisi ollut alle 2.29, (huulen heitto tietenkin). 😉

Pikku hiljaa rupesin valmistautumaan omaan osuuteeni. Tärisin, en kylmästä vaan jännityksestä. En malttanut edes lämmitellä. Tuijotin vain ensimmäisen osuuden maaliin tulevia suunnistajia, sillä joku heistä olisi voinut olla Krista. Aika kului ja vihdoin kuulutuksesta kuulin, että Krista oli leimannut viimeisen rastinsa, muutama sata metriä ja saisin kartan. Ja sieltä hän tulikin, täysillä jättäen jälkeensä kovan ajan. Täydet tsemppi huudot kaikuivat korvissani, nappasin kartan ja lähdin juoksemaan kohti isoa ramppia ja sen jälkeen metsään.

Unohdin tietenkin laittaa otsalampun päälle, sillä jännitti niin paljon. Onneksi yleisöstä tukijoukkomme huusivat ”OONA LAMPPU PÄÄLLE!!” Niin en kauaa ehtinyt ilman valoa juosta. Tottakai etsin heti joukosta jonkun kenen vauhdissa voisi peesata. Karttaa katsoessani huomasin, että ensimmäinen rasti oli aivan mielettömän kaukana, enkä todellakaan halunnut heti eksyä.

Metsään mennessä en ehtinyt kun vajaan kilometrin juosta kun ensimmäisen kerran pannutin oikein kunnolla. Sitten vasta tajusin, että kuinka vaarallista juokseminen pimeässä metsässä oli. Tarkempi tulisi olla ja pakko oli myös vauhtia hidastaa. Ensimmäinen pannutus ei jäänyt viimeiseksi… koko suunnistuksen aikana laskujeni mukaan taisin noin. 5 kertaa kaatua kunnolla. Ei se mitään, joka kerta nopeasti ylös ja matka jatkui.

Ajattelin, että ensimmäisellä rastilla olisin huutanut jo mielettömästi sekä fiilistellyt rastin löytämistä, mutta en.. jännitys ei ollut vieläkään lauennut. Leimasin emitin ja samantien otin uuden suunnan seuraavaa rastia kohti ja taas lähdin täysillä eteenpäin. Samaa rumpaa jatkui pitkään, vasta kahdeksannella rastilla huomasin, että olin rentoutunut. Nauroin ja hymyilin koko loppu matkan.

Matkalla tuli mentyä montakin rastia samoissa porukoissa, ja aina välillä porukka vaihtui, johtuen eri rasteista. Täysillä silti mentiin eteenpäin ja piti uskoa myös omaan tekemiseen. Matkalla oli suurimmaksi osaksi todella reipasta ja iloista porukkaa, lukuunottamatta erästä erittäinkin ”kiireistä” henkilöä, joka päätti hypätä suoraan selkääni ja tuuppasi minut mahalleen mutikkapensaiden keskelle. Ei edes suututtanut sillä nauratti kovasti, tuskin olin kuitenkaan hänen pahin vastustajansa 🙂

Matkalla katsoin muutamaan kertaan sykemittariani, syke oli joka kerta 160 paikkeilla, eli kovaa mentiin, sillä maksimisykkeeni on vain 187. Kovempaa tuskin olisin edes voinut mennä. Muutaman kerran rastien ohi tuli juostua, mutta lopulta kaikki kuitenkin löytyi. Yhtäkkiä tajusin, että enää muutama rasti ja maali häämöttää. Vauhti rupesi kiihtymään. Jaloissa painoi mutta enää ei edes jaksanut jalkoja miettiä, leimasin vikan rastin ja lähdin täysillä juoksemaan maaliakohti. Matkalla huomasin, että muutama kyynel rupesi valumaan naamalla, oli pakko vielä juostessa tarkastaa, että olinhan leimannut kaikki 22 rastia, olinko tosissaan jo nyt maalissa!!! 22 luki kartassa olin varma, ”KYLLÄ, olen kohta maalissa” Tottakai hymy oli herkässä ja itketti, en voinyt uskoa silmiäni!!

Palautin karta, juoksin hakemaan meidän joukkueen 3 osuuden kartan ja siellä Esko huusikin jo nimeäni. Annoin Eskolle kartan sekä tsemppihuudot ja hän lähti salaman nopeasti omalle osuudelleen. Minä taas olin aivan loppu, haukoin henkeä, olin onneni kukkuloilla mutta totaalisen väsynyt. Päässä pyöri kuulin muiden huutoja ympärillä ja tajusin, että olin totaalisesti ylittänyt itseni. Lopullinen aika oli 2,08+ rapiat eli aivan älytön tavoiteaikani alitus. (alle 3h oli tavoite) Vielä edessä oli emitin tarkastus, ja positiivinen hymy tuli tarkastajan kasvoille: ”Nappi suoritus!” hän sanoi ja olin niin helpottunut, tiesin tehneeni parhaani…

Viestin jälkeen jäi valitettavasti Yle.n suoralähetys väliin, sillä en kyennyt mitenkään pysymään hereillä, olin aivan loppu, tarvitsin unta ja tankkausta, sekä leikattu polveni oli aivan vesi-ilmapallon kokoinen. Huimasi ja pyörrytti, mutta olin onnellinen. Nyt tässä tietokoneen ääressä voin kokea samat fiilikset uudelleen… sanoinkuvailematon tunne!

Viikonloppu oli aivan älyttömän huikea! Onnistuimme keräämään Junior Gameseihin 20 000 euroa, näimme uskomattoman Venla-tytön, joka toimi tämän upean matkan aikana suurimpana inspiroijana. Koko tiimi tsemppasi toinen toisiaan ja meillä oli mahtava fiilis kokoajan, lopullinen sija oli 1057!!!

Tätä kokemusta en vaihtaisi mihinkään, jotkut asiat antavat enemmän kuin ottavat ja tämä oli ehdottomasti sellainen. Erittäin haikea fiilis kun matka sai päätöksen, mutta haluan vielä kiittää kaikkia matkassa mukana olleita, niin tiimiä, kun tukijoukkoja ja tapahtuman järjestäjiä. Kiitos tästä mahtavasta kokemuksesta!

Projektin inspiroivin tyttö! Venla <3 (oik. ) ja hänen ihana siskonsa (vas.)

Jukolatiimi!

Viikonloppuna on jo kauan odotettu Jukolanviesti. Viikot ovat vierähtäneet silmissä. Ja nyt on pakko myöntää, että jännittää enemmän kuin koskaan..edessä viestin toinen osuus.. KESKELLÄ YÖTÄ!! 12.4KM. Olen jo päässyt painajaisten makuunkin tulevasta osuudesta 😉

Haluan kuitenkin kertoa, että mitä tämä projekti on merkannut minulle. Ajattelin palata viikkoja vähän taaksepäin…

Tammikuun loppupuolella sain alustavan kyselyn, että kiinnostaisiko minua lähteä Julolan hyväntekeväisyys projektiin mukaan.
Tavoite olisi osallistua Jukolanviestiin yhdessä huipputiimin (Kaj Kunnas, Krista Pärmäkoski, Jaana Pelkonen, Aleksi Valavuori, Lassi Hurskainen, Esko kyrö ja Kim Herold.) kanssa ja samalla kerätä tällä tempauksella rahaa tuleviin Junior Games– kisoihin. (Vammaisten lasta- ja nuorten kisatapahtuma.)

Yllättävää, mutta en miettinyt hetkeäkään lähtisinkö mukaan, todellakin olen mukana!

Suunnistus oli minulle ihan uusi ulottuvuus. Viimeiset muistot koulun liikuntatunneilta, jolloin aina löysin parikseni jonkun fiksumman. Hän luki karttaa ja minä juoksin hakemaan rastit. Helppoa! Kartan luvusta saati sitten kompassin käytöstä ei ollut tietoakaan.

Pakko myöntää… ennen vihasin suunnistusta. En olisi koskaan voinut kuvitellakkaan, että lähtisin suunnistamaan ja vielä kilpaa. Mitä kävikään.. ensimmäinen haaste heitettiin ilmaan ja en edes nähnyt mahdollisuutta kieltäytyä. Vihakin taisi vaan johtua siitä, etten ymmärtänyt lajista mitään enkä osannut sitä. 😉

Rakastan haasteita ja itseni laittamista likoon. Voiko olla parempaa tunnetta kun suoriutua kiitettävästi haasteesta joka tuntuu itsellesi täysin mahdottomalta. Sitä fiilistä ei voi edes tähän sanoiksi kuvailla. Tunnen joka kerta kun itseni onnistun laittamaan kinkkiseen tilanteeseen ja onnistun läpäisemään sen, että olen vahvempi kuin koskaan. Kasvatan samalla luonnetta, opin itsestäni uusia puolia ja saan aivan mielettömän hyvän fiiliksen.

Mutta palaten siihen, että mikä teki tästä matkasta tärkeän, oli hyväntekeväisyys.
Suurin osa meistäkin suomalaisista keksii kymmeniä tekosyitä, että miksi ei liiku. Mutta eivät ole koskaan kokeneet sitä, että kun ei pystykkään liikkumaan. Voin luvata… siihen loppuisivat tekosyyt.
Sainme kunnian ottaa hyväntekeväisyyskohteeksi Junior Gamesit missä jokaiselle lapselle löytyy laji missä pystyy liikkua, saa kisata ja antaa kaikkensa.

Herättävintä oli kuulla Kisakallion yhteistreenipäivänä Junior Gamesin- järjestäjän lause: ”Eräs poika pieneltä paikkakunnalta ainoana vammaisena lapsena huusi kovaan ääneen ovella: ”mä en ole ainoa!” päästyään kisapaikalla.”

Tämä kommentti sai ainakin itselleni kylmiä väreitä koko kroppaan. En voisi kuvitellakkaan sitä ilon ja riemun määrää kun poika tajusi, että hän ei olekaan erilainen, hallissa oli lähes 400 muutakin upeeta erilaista persoonaa ja luonnetta ja kaikilla samat lähtökohdat sekä yhteinen tavoite: kisata urheilussa, kokea positiivisiä kokemuksia liikunnan kautta, sekä tuntea itsensä samanlaiseksi kuin kaikki muutkin.

Kuvassa ihana Venla tyttö! Jukolatiimin kummi 🙂

Ja jos vielä joku haluaa tietää, miksi halusin lähteä Jukolanviestiin ja tehdä hyväntekeväisyyttä tuleviin Junior Gameseihin, mitkä ovat ennen lähestulkoon järjestetty talkoolaisten voimin.. tuskin enää ihmettelee. 

Mitä treenaamiseen on tullut, olen joutunut muuttamaan viikkosyklit ihan päälaelle. Puntti on varsinkin kisojen jälkeen jäänyt tarkoituksella vähemmälle. Kroppa ja lihakset eivät ole kunnolla palautuneet, joten nyt enemmän liikkuvuutta/kehonhuoltoa sekä Jukolanviestiä varten suunnistustreenejä ja lenkkejä. 🙂

Suunnistustreeneistä haluan kyllä kiittää Annaa ja Aapoa, jotka ovat tarjonneet meille joka viikko mahdollisuuden päästä heidän kanssaan treenaamaan. Täältä voit itsekin buukata heidän valmennuksen. 😉

Mutta nyt ei muuta kun hirrrveeeet tsemit päälle ja odottamaan lauantain- sunnuntain välistä yötä!

Jos jäi kuulematta Yle-puheen haastattelu Jukolanviestistä niin tästä voit käydä kuuntelemassa.

Tiedän, jo otsikko nostaa monille karvat pystyyn. ”Pitäis venytellä, käydä hieronnassa, levätä, juoda vettä… mutta kun ei” Niiin… Jokaiselle tuttu puheenaihe. Kun ei se vaan tahdo mennä jakeluun. Kehonhuolto on niin helppo unohtaa. Treenit vielä jaksetaan tehdä täysillä, syömisestä puhumattakaan, Mutta venyttely.. unohtuu täysin ja ihan tahallaan. ”Liian vaivalloista.”

Kuulostiko tutulta? Sata varmasti!

@Petteri Peltonen

Omalla kohdallani suurin ongelma on ollut venyttelyn suhteuttaminen harjoittelun määrään. Eikä kehonhuolto ole ollut riittävää. Ei parin kerran venyttelyt suhteessa 8-12 kerran treeneihin riitä. Tyhmäkin sen tajuu, mutta ei toteuta! 😉

Pahat loukkaantumiset, rasitusvammat ja ylikunnon oireet ovat kyllä vähän herätelleet tässä vuosien myötä. Pikku hiljaa ymmärrys siitä, että voisin pystyä parempaan urheilussa, niin suorituskyvyssä kuin tuloksissa, jos tasapainoksi huoltaisin tarpeeksi kehoani on vallannut mielen.

Myös kun olen nyt peilistä katsonut, olen huomannut miten olkapäät ovat kääntyneet hitusen eteenpäin ja kun selän suoristan kiristää sekä lapoja että rintakehää… selkeesti pahasti jumissa! Vaikka jokaista treeniä ennen pyöritän kepillä lavat ja rintakehän auki.

Aloitin alkuviikosta koulutuksen Fibacolla, tarkoitus on myös jatkossa toimia heidän valmentajina. Olen saanut jo niin paljon uutta tietoa kehonhuollosta, hengitystekniikasta ja muutenkin kehontoiminnasta. Heti ensimmäisellä koukutuspäivällä lyötiin luulot pois. Tämä spagaattiin venyvä tyttö todettiin täysin jäykäksi. 🙂

On selässä lordoosia johtuen sekä rakenteesta- että huonosi aktivoituvista syvistä vatsalihaksista. Seljä ja rintakehä ovat niin kireitä että lapatuen hakeminen ja jopa hengittäminen ei tapahdu tarpeeksi leveästi rintakehästä.

Todella herättävää…

Mitä Fibaco- valmennuksella opetellaan: on syvien lihaksin aktivointi. Tavoite on tukevilla liikkeillä parantaa huippu-urheilijoiden oman lajin harjoittelua, kuntoutujille tapa löytää loukkaantumisten tai sairauksien vaikeuttamat normaalit liikeradat takaisin sekä tavallisille työihmisille parempi kehonhallinta ja tätä kautta hyvinvointi.

Kyse ei ole fyysisesti 100% kuormituksista, kauheesta salirääkistä, vaan toiminnallisten liikkeiden avulla avata kroppaa sekä tuottaa toiminnallisesti myös voimaa eri kehon osista niin että syvät lihakset aktivoituvat ensisijaisesti ja käytetään oikeaa hengitystekniikkaa.

Fibacon tunnuslause on: Build your own story, ja tästä lähtee myös oma tarinani. Seuraan mielenkiinnolla omaa kehitystäni ja miten suuri vaikutus kehon avaamisella, oikealla hengitystekniikalla tulee olemaan omaan harjoitteluuni. 😉

@Petteri Peltonen

Hymy, meidän kantava (veto)voima! 

Hymyily kertoo ihmisestä paljon. hymy on kaikista vahvin ilmiö minkä saamme tartutettua moneen ihmiseen samaan aikaan.
Kokeileppa tätä, hymyile koko päivä niin huomaat miten iso vaikutus hymylläsi on muihin ihmisiin.
Hymyä ei voi mistään ostaan vaan se on aito tunne joka valtaa meidän kasvot silloin kun meillä on hyvä olla, iloitsemme ja fiilistelemme.

Monet pienet arkiset asiat saavat meidät hymyilemään ja hymyn kautta useasti myös nauramaan.
Monesti sanotaan, että: ”smile is the best makeup than any girl can wear.” Ja olen täysin samaa mieltä.
Meikki tai ulkoimen hapitus ei tee meistä kauniita vaan sisäinen olemus joka pursuu ulos erilaisin elein kuten hymyilemällä. 

Hymyily on aidosti ilmaistuna positiivista, vaikka olisi kuinka ujo voi hymyilemällä näyttää oman fiiliksen muille, aina ei tarvitse suunapäänä avata suuta.  Hymy kuittaakin usein kiitoksen tai tervehdyksen.

Usein mietin, että miten pieni ele hymy onkaan mutta miten suuri vaikutus sillä on kaikkeen. Oman huonon fiiliksen saat heti pois jos joku onnistuu saamaan sinut hymyilemään tai jos tuntuu ettei mikään onnistu, itselleen nauraminen voi muuttaa päivän huonon suunnan ihan päinvastasiin fiiliksii.

Muistakaa siis hymyillä… 😉 Helppoa, helpaa ja aitoa!

Useasti kysytään mistä valkoinen hymyni on peräisin, ei sillä että jokaisen hymyn pitäisi olla kuin taskulamppu piemeässä, vaan itse olen päättänyt pitää niin omasta hyvinvoinnista kuten myös hampaistakin huolen…  Oikeastaan olen vain kerran elämässäni kokeillut perinteistä hampaiden valkaisua, eikä se toiminut kohdallani niin hyvin sillä hammasluuni on geneettisesti valmiiksi jo valkoinen, enkä nää tarpeelliseksi kokea samaa uudestaan. Valkaisu vaan puhdisti hampaat mutta isompaa eroa ei kohdallani tapahtunut. 
Satunnaisesti kuitenkin ennen kisoja olen tehnyt Yotuelin itsevalkaisu– tuotesarjalla valkaisun, jolloin muutaman kerran jälkeen hampaat näyttävät jo puhtaamman valkoisilta. 🙂

Hammastahnoja tulee käytettyä useammin.. esimerkiksi saatan joskus vaikka viikon ajan pestä aina joko aamulla tai illalla hampaat valkaisevan puhdistavalla hammastahnalla.. Nyt jonkun huoli herää, että saako tahnat olla päivittäiskäytössä eitteivät ne pilaa hampaita… niin saavat sillä ne eivät hankaa hampaan kiillettä pois vaan pikemmin puhdistavat.

Kannattaa käydä tutustumassa Yotuel nettisivuihin, missä on kattavat tiedot tuotteista, jos tuotteet herättivät kiinnostusta!

Yotuel Finland löytyy myös Facebookista & Instagrammista @Yotuelfinland