Kaikkeni antanut!

Kroppa- X asennossa makaan olkkarin lattialla. Jalat täynnä mustelmiä, naarmuja vähän missä sattuu, pohkeet kireät kuin enkun opettajani yläasteella, sekä onnellinen hymy naamalla. Mistä näin huikea, kaikkensa antanut -fiilis on peräisin… No viikonlopun Jukolanviestistä tietenkin!

Ette osaa arvatakkaan, kuinka paljon viesti jännitti. Lauantaina olimme aamupäivästä Turussa valmistautumassa koko tiimin voimin. Silloin jännitys alkoi painamaan totaalisesti. Päivä meni tapahtumassa mukavasti, mutta mitä lähemmäs iltaa kello näytti sitä enemmän pumppu hakkasi.

jukola9

Kävin muutamaan otteeseen ottamassa autossa ”lepoa”, yritin nukahtaa, mutta turhaan. Väsytti aivan mielettömästi, sillä yleensä olen viimeistään klo 22-23 aikaan nukkumassa, mutta Jukolanyönä ei tietoakaan unesta. Kerrankin olin sentään hiljaa. Puolisoni kyseli fiiliksiäni, mutta minusta ei saanut juttuseuraa. Mielessä pyöri viestin toinen osuus keskellä yötä vain kartan, kompassin ja otsalampun varassa. Elämäni ensimmäinen Jukolanviesti oli edessä. Suunnistus, jota aina ennen kammoksuin oli nyt suoritettava pilkkopimeässä ja vielä kisana.

Pikkuhiljaa tunnit vierähtivät ja klo 23.00 Edessä oli Jukolanviestin ensimmäisen osuuden lähtölaukaisu. Aivan mieletön tunnelma oli Paimiossa. Kaikki odottivat lähtöä jäykkinä innostuksesta. Tuhansia otsalappuja paloi odottaen lähtölaukaisua, ja kun vihdoin pamaus kuului, lähti valtava valomeri juoksemaan metsää kohti. Meidän tiimistä ensimmäisenä lähti Krista Pärmäkoski. Kristaan meillä oli täysi luotto, sillä häneltä löytyi suunnistustaustaa, mutta itselläni ei ollut lähdön aikana vielä yhtään itseluottamusta. Kyseenalaistin heti oman kartanlukutaidon, kompassin käytön sekä selvietymisen tulevasta yöstä.

jukola8

Onneksi tukijoukkoja riitti, paikalla oli suunnistusvalmentajamme sekä kaikki tiimin tukihenkilöt ja tietenkin muut tiimiläiset. Myös puolison tuki oli vankka kokoajan, mitä nyt kotiin olisin joutunut kävellä jos ei aika olisi ollut alle 2.29, (huulen heitto tietenkin). 😉

Pikku hiljaa rupesin valmistautumaan omaan osuuteeni. Tärisin, en kylmästä vaan jännityksestä. En malttanut edes lämmitellä. Tuijotin vain ensimmäisen osuuden maaliin tulevia suunnistajia, sillä joku heistä olisi voinut olla Krista. Aika kului ja vihdoin kuulutuksesta kuulin, että Krista oli leimannut viimeisen rastinsa, muutama sata metriä ja saisin kartan. Ja sieltä hän tulikin, täysillä jättäen jälkeensä kovan ajan. Täydet tsemppi huudot kaikuivat korvissani, nappasin kartan ja lähdin juoksemaan kohti isoa ramppia ja sen jälkeen metsään.

Unohdin tietenkin laittaa otsalampun päälle, sillä jännitti niin paljon. Onneksi yleisöstä tukijoukkomme huusivat ”OONA LAMPPU PÄÄLLE!!” Niin en kauaa ehtinyt ilman valoa juosta. Tottakai etsin heti joukosta jonkun kenen vauhdissa voisi peesata. Karttaa katsoessani huomasin, että ensimmäinen rasti oli aivan mielettömän kaukana, enkä todellakaan halunnut heti eksyä.

Metsään mennessä en ehtinyt kun vajaan kilometrin juosta kun ensimmäisen kerran pannutin oikein kunnolla. Sitten vasta tajusin, että kuinka vaarallista juokseminen pimeässä metsässä oli. Tarkempi tulisi olla ja pakko oli myös vauhtia hidastaa. Ensimmäinen pannutus ei jäänyt viimeiseksi… koko suunnistuksen aikana laskujeni mukaan taisin noin. 5 kertaa kaatua kunnolla. Ei se mitään, joka kerta nopeasti ylös ja matka jatkui.

Ajattelin, että ensimmäisellä rastilla olisin huutanut jo mielettömästi sekä fiilistellyt rastin löytämistä, mutta en.. jännitys ei ollut vieläkään lauennut. Leimasin emitin ja samantien otin uuden suunnan seuraavaa rastia kohti ja taas lähdin täysillä eteenpäin. Samaa rumpaa jatkui pitkään, vasta kahdeksannella rastilla huomasin, että olin rentoutunut. Nauroin ja hymyilin koko loppu matkan.

Matkalla tuli mentyä montakin rastia samoissa porukoissa, ja aina välillä porukka vaihtui, johtuen eri rasteista. Täysillä silti mentiin eteenpäin ja piti uskoa myös omaan tekemiseen. Matkalla oli suurimmaksi osaksi todella reipasta ja iloista porukkaa, lukuunottamatta erästä erittäinkin ”kiireistä” henkilöä, joka päätti hypätä suoraan selkääni ja tuuppasi minut mahalleen mutikkapensaiden keskelle. Ei edes suututtanut sillä nauratti kovasti, tuskin olin kuitenkaan hänen pahin vastustajansa 🙂

Matkalla katsoin muutamaan kertaan sykemittariani, syke oli joka kerta 160 paikkeilla, eli kovaa mentiin, sillä maksimisykkeeni on vain 187. Kovempaa tuskin olisin edes voinut mennä. Muutaman kerran rastien ohi tuli juostua, mutta lopulta kaikki kuitenkin löytyi. Yhtäkkiä tajusin, että enää muutama rasti ja maali häämöttää. Vauhti rupesi kiihtymään. Jaloissa painoi mutta enää ei edes jaksanut jalkoja miettiä, leimasin vikan rastin ja lähdin täysillä juoksemaan maaliakohti. Matkalla huomasin, että muutama kyynel rupesi valumaan naamalla, oli pakko vielä juostessa tarkastaa, että olinhan leimannut kaikki 22 rastia, olinko tosissaan jo nyt maalissa!!! 22 luki kartassa olin varma, ”KYLLÄ, olen kohta maalissa” Tottakai hymy oli herkässä ja itketti, en voinyt uskoa silmiäni!!

jukola

Palautin karta, juoksin hakemaan meidän joukkueen 3 osuuden kartan ja siellä Esko huusikin jo nimeäni. Annoin Eskolle kartan sekä tsemppihuudot ja hän lähti salaman nopeasti omalle osuudelleen. Minä taas olin aivan loppu, haukoin henkeä, olin onneni kukkuloilla mutta totaalisen väsynyt. Päässä pyöri kuulin muiden huutoja ympärillä ja tajusin, että olin totaalisesti ylittänyt itseni. Lopullinen aika oli 2,08+ rapiat eli aivan älytön tavoiteaikani alitus. (alle 3h oli tavoite) Vielä edessä oli emitin tarkastus, ja positiivinen hymy tuli tarkastajan kasvoille: ”Nappi suoritus!” hän sanoi ja olin niin helpottunut, tiesin tehneeni parhaani…

jukola6

jukola5

Viestin jälkeen jäi valitettavasti Yle.n suoralähetys väliin, sillä en kyennyt mitenkään pysymään hereillä, olin aivan loppu, tarvitsin unta ja tankkausta, sekä leikattu polveni oli aivan vesi-ilmapallon kokoinen. Huimasi ja pyörrytti, mutta olin onnellinen. Nyt tässä tietokoneen ääressä voin kokea samat fiilikset uudelleen… sanoinkuvailematon tunne!

Viikonloppu oli aivan älyttömän huikea! Onnistuimme keräämään Junior Gameseihin 20 000 euroa, näimme uskomattoman Venla-tytön, joka toimi tämän upean matkan aikana suurimpana inspiroijana. Koko tiimi tsemppasi toinen toisiaan ja meillä oli mahtava fiilis kokoajan, lopullinen sija oli 1057!!!

Tätä kokemusta en vaihtaisi mihinkään, jotkut asiat antavat enemmän kuin ottavat ja tämä oli ehdottomasti sellainen. Erittäin haikea fiilis kun matka sai päätöksen, mutta haluan vielä kiittää kaikkia matkassa mukana olleita, niin tiimiä, kun tukijoukkoja ja tapahtuman järjestäjiä. Kiitos tästä mahtavasta kokemuksesta!

jukola4

Projektin inspiroivin tyttö! Venla <3 (oik. ) ja hänen ihana siskonsa (vas.)

jukola2

8 kommenttia

  1. Moi Oona,

    ihanan energinen ja jännitystä tirskuva postaus. Sitä se itsensä ylittäminen teettää 😉 Onnittelut huipputuloksesta 🙂 onko leikattu polvesi muuten haitannut treenejäsi (esim. salitreeniä tai lenkkeilyä)? Mietin vain, kun siun jalat on niin huikeessa kunnossa et ei ainakaan näytä siltä et ois haitannu.

    • Heippa!

      Kiitos paljon, ihana kuulla!
      Kyllä leikattu jalka kipeytyy aina välillä, myös jukolan jälkeen. Mutta tukilihaksien treenaaminen on ollut nyt pakko hoitaa kunnolla. 🙂
      Mukavaa juhannusta!

  2. Moikka! Täytyy sanoo että ootte tehny hienon urakan ja kaiken lisäksi keräisitte rahaa vammaisurheiluun, josta oon ihan super iloinen koska sen parissa on tullu jo työskenneltyä muutama vuosi🙏 haluaisin vaan kysyä yhtä asiaa, että oliko teidän joukkueella siis oppaat siellä mukana ? En halua tuoda mitään negatiivisuutta tai levittää juoruja, mutta tälläistä oon kuullu. Mutta pääasia , että osallistuitte hyvän asian puolesta 🙂 hauskoja treenihetkiä ja ihanaa kesän jatkoa! 🙂

    • Voi kiitos! Kohde oli aivan mieletön!
      No ei todellakaan ollut oppaita 🙂 ompa hauskaa että joku keksinyt tuollaisen jutun.
      Saatiin mielettömän hyvää valmennusta ennen jukolaa ja siitä oli ehkä suurin apu kisassa. 🙂

      • Noh ei varmaan oppaita ollu,mutta saman osuuden suunnistajia satoja joita seuraamalla pääsee melko lähelle omaa rastia,tosin hajonnat vähän sekoitta..terv: itsekin suunnistin osuuden kuusi

        • Joo metsässä oli mukavasti porukkaa 2 kertaa huomasin matkan aikana että olin yksin. Hieno haaste monille varsinkin ensikertalaisille ja tuskin kukaan metsään tulee jäämään 🙂

      • Jos joku edes epäileekään jotain ”oppaita” tms,niin väärin meni. Toki siellä toisista tukea saa,sehän on kaaikille selvä,ja se kuuluu Jukolaan. Mutta suurimman osan matkasta Oonan seurassa juosseena voin sanoa,että todella kovan työn hän teki,ja ihan itse suunnisti! Ja silti oli aikaa auttaa erästä takana kompuroija-suunnistajaa,kuka lie……? 🙂

  3. Kiitoksia erittäin mukavasta matkaseurasta! Eikä hyvästä kirittäjästäkään haittaa ollut…:) Hersyvä nauru metsässä piristi matkantekoa kummasti,muuten hieman totisessa porukassa….! 🙂 Ehdottoman hyvin vedit,sen voin sanoa ihan vieressä koko ajan juosseena! 🙂 Ja olit vielä ensikertalainen!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.Vaaditut kentät ovat merkittyjä *

*