Olen urheiluvuosien aikana kokenut paljon epäonnea varsinkin loukkaantumisten osalla. Kun jotain tavoitetta olen pyrkinyt kaikin keinoin saavuttamaan, olen jostain syystä onnistunut aina loukkaantumaan. Pitkä polvileikkaus- kierre ja monet muut vammat ovat todellakin halunneet rajoittaa omaa liikkumista ja pitäneet poissa kentiltä. En kuitenkaan koskaan ole edes miettinyt, että lopettaisin urheilun kokonaan. En sano, että loukkaantumisten hyväksyminen olisi koskaan ollut helppoa, päinvastoin ne ovat todellakin olleet kovia kolahduksia. Ymmärrän hyvin miltä, kaiken aloittaminen alusta tuntuu. Tuntuu kuin kaikki se, mitä on saanut aikaan ennen vammaa ja leikkauksia murenee pikkuhiljaa pois ja taas lähdetään uudestaan lähtöruudusta. Vaikka ihan näinkään se ei ole.
Moni kamppailee loukkaantumisen jälkeen motivaation löytämisestä takaisin urheilun ja liikunnan pariin ja saakin usein tehdä tietoisesti työtä sen eteen. Jokainen loukkaantuminen vie fiilikset alas. Kehitys tuntuu keskeytyvän ja joskus jopa koko kausi on ohi. Kun oikeasti urheilu on iso osa elämää, tuntuu, että kokonaisesta palapelistä tärkeimmät palaset ovat hävinneet. Tässä kohtaa moni ajattelee, että helpompi olisi vain luovuttaa ja tehdä jotain ihan muuta. Muun tekeminen ei varmasti poista sitä, mistä on eniten nauttinut vaikka sillä hetkellä helpommalta tuntuisikin kääntää sivua.
Jokainen vamma aiheuttaa rajoitteita, muttei kuitenkaan poista liikkumista kokonaan. En voi ymmärtää miten osa saa lääkäriltä suoraan urheilukiellon. Harvemmin kyseessä on vamma, joka aiheuttaa täyden kiellon kaikelle liikunnalle, ellei kyseessä ole jokin sairaus, joka rajoittaa täysin koko kehon kuormituksen ja sykkeen nousun. Treenaamisen ei muutenkaan pidä eikä tarvitse olla aina täysiä, niin mistä johtuu se, että lääkäri määrää urheilukieltoa, ymmärtäisin paremmin esim. pelikiellon. Pahimmassa tapauksessa urheilukielto vaan lisää ongelmia jo aiemman vamman lisäksi. Inaktiivisuus ei ole koskaan hyvästä ja varsinkaan, jos on ollut aiemmin aktiivinen. Ymmärrän sen huolen ja vastuun, mitä myös lääkärit kantavat. Olen itsekin ehkä vähän turhan innokas kuntoutuja, jolloin sen maagisen rajan löytäminen on todellakin hankalaa. Mutta parasta olisi saada lääkäriltä suoraan ohjeet, että: ”saat tehdä vain näin….!” Kun tekeminen rajataan on rajojen sisällä helpompi pysyä. Kotona makaaminen ja laakereilla lepääminen aiheuttaa vain kunnon huomattavaa romahdusta ja usein lisää tuki- ja liikuntaelinvammoja. Tottakai jokainen määrittää myös liikkumisen itse, heti leikkauksen jälkeen kannattaa ottaa ihan iisisti ja levätä, mutta kyllä jo kuukauden jälkeen voi huomattavasti tehdä asioita.
Mutta palaten vielä aiheeseeni: motivaatioon… Ymmärrän, että loukkaantumiset sammuttavat motivaation ja olisikin hyvä prosessoida asia, jotta saisi motivoitua itsensä kuntouttamaan vammat kuntoon. Alussa kaikki energia menee vamman tai loukkaantumisen hyväksymiseen, eikä sitä välttämättä hyväksy koskaan. Kuitenkin asia, jota ehkä itse mietin paljonkin oli, että: ”olenko oma itseni, jos nyt luovutan..” tähän oli helppo vastata, että en olisi! Vaikka kuinka joskus on tehnyt mieli luovuttaa, niin enemmän itselleni tuottaisi vaikeaa hyväksyä se, että joskus olen luovuttanut kuin se, että nyt täytyy tehdä kova työ, että pääsen takaisin kuntoon. Loukkaantumisen ja vamman hyväksyminen tuntuu huomattavasti helpommalta kuin se, että luovutin. Eikä luovuttaminen tarkoita nyt sitä, että lopettaa vaikka kilpaurheilun vaan lähinnä sitä, että lopettaa koko liikunnan ja samalla jättää kuntoutuksen. Ihan sama mikä on lopullinen tavoite; olisi se sitten oman lajin pariin paluu vai arkeen, jossa on osana liikunta, niin kuntoutus on ihan yhtä tärkeä. Laadukkaalla kuntoutuksella kuntoutetaan vamma loppuelämää ajatellen eikä seuraavan vuoden urheilua.
Enkä missään nimessä halua verrata omia tai kenenkään muun loukkaantumisia toisiinsa. Jokaisen kokemus on täysin erilainen, osa parantuu vammasta täysin ja osalle se jättää loppuelämäksi haasteita. Tottakai näiden kahden välinen hyväksyminen on täysin erilaista, silti jokainen meistä on itse vastuussa oman elämän jatkamisesta. Harvemmin he, kenellä oikeasti vamma on jättänyt jotain isompaa ja pysyvämpää ovat he jotka luovuttavat. Usein luovuttaminen on viitseliäisyydestä kiinni, eikä siitä ettei pääsisi kuntoon. Karua, mutta samalla hienoa on ajatella, että lopulta melkein kaikki on meistä itsestä kiinni, ei välttämättä se tulemmeko koskaan kuntoon, vaan se miten suhtaudumme asioihin.
Olipa hyvä kirjoitus! Olen käynyt viime viikkoina blogiasi huolella läpi sillä toivun parhaillaan samanlaisesta vammayhdistelmästä mistä sinäkin. Huippua nähdä miten olet kuntoutunut! Se antaa tsemppiä muillekin. Itse se on vaan työ tehtävä ja saatava itsensä kuntoon. Kuntoutus on raskasta, hidasta ja kivuliasta 🙂 ja silti ajatus siitä, ettei kuntouttaisi itseään, tuntuu mahdottomalta. Kiitos omasta esimerkistäsi ja kaikkea hyvää sinulle!
Heippa!
Mukava kuulla, että blogista on ollut apua. Toivon todellakin, että kaikki menee hyvin ja pääset kuntoon. Varmasti kova työ tuottaa tulosta 🙂 Todella paljon tsemppiä!