Avainsana-arkisto: UrheiluMehilainen

4 D- ultra

Pakko aloittaa teksti toteamalla, että olen tosi ihmeissäni miten niin monet elää tätä meidän perheen uuden jäsenen maailmaan tuloa niin innoissaan mukana. Eikä vain meidän perheet ja ystäväpiiri vaan oon saanut teiltä tuhansia viestejä ja onnitteluja. Olen aidosti tosi otettu ja yllättynyt miten innoissaan kaikki te siellä ootte ja fiilistelette tätä matkaa meidän kanssa.

Täytyy sanoa, että mietin alussa paljon kuinka paljon aion tästä julkaista ja puhua, en halua myöskään väsyttää ihmisiä tällä ”vauvakuplalla.” Me eletään joka hetki tän pienen kasvua ja muutoksia tapahtuu päivittäin. Opetellaan ja tutustutaan uusiin asioihin ja ihmetellään kuinka paljon muutoksia tulee koko tämän vuoden aikana tapahtumaan meidän elämässä, joten väkisinkin asia pyörii päällimmäisenä mielessä ja siitä tulee helposti höpöteltyä (liikaakin).

Aiemmin kummankin elämässä on isossa osassa ollut urheilu. Pekka on asunut ja kiertänyt ympäri maailmaa ammattilaisena jalkapallon perässä ja mä olen oman kilpaurheilun lisäksi opiskellut ja tehnyt valmentajana töitä jo monta vuotta. Ei ole tarvinnut miettiä muuta kuin omaa elämää ja uraa, mutta nyt asiat muuttuvat. Kummallekin ura ja yhteinen elämä on edelleen tärkeä, mutta tärkeimmäksi asiaksi pyramidin huipulla tulee koreilemaan meidän pikku lapsi.

Ensimmäisen lapsen tuloon liittyy paljon jännitystä ja pelkoa varsinkin raskauden alussa, sitä on vähän jopa turhan hysteerinen.
Tässä 2/3 loppuvaiheessa kaikki on kääntynyt jo mielenkiintoon ja odotukseen, mutta meille oli heti selvää, että halutaan nähdä meidän vauva 4D ultrassa. Varasin ajan (yhteistyössä) Felicitas Mehiläiseltä, jossa on mahdollisuus käydä katsomassa tarkempaa omaa pikkuista.
Toki on hyvä muistuttaa, että vauva saattaa olla sellaisessa asennossa ja istukka edessä, ettei kovin tarkkaa kuvaa saada, mutta samalla tehdään tutkimukset ja katsotaan, että kaikki ovat kunnossa ja pikkunen kehittyy niin kuin pitääkin, eli käynnistä on muutakin hyötyä kun saada kivat kuvat muistoksi.

Mulla on just sopivasti istukka edessä, eli tiesin sen tuovan haastetta esim. kasvojen näkemiseen. Ja tietysti pikku Papu oli vielä pää alaspäin ja puolet naamasta jemmassa, että lopulta saatiin vähän kuvaa kasvoista sivuprofiilista. Asiaa ei helpottanut yhtään se, että tää meidän tapaus on pikkusen yliaktiivinen. Myös kätilö totesi, että: ”Erittäin vilkas tapaus teille tulossa!” , ja koska pikkutyyppi liikkui niin paljon, oli vaikea saada ollenkaan selkeää kuvaa. Alempana tarkimmat kuvat mitä koko aikana saatiin… 😀

Siinä pikkunen naama
Ja jalat taas tyypillisesti ristissä niin kuin jokaisessa ultrassa

Muuten oli aivan ihana kokemus nähdä miten paljon Papu on kehittynyt viimeisimmistä ultrasta. Oli jotenkin tosi liikuttavaa nähdä liikkeitä ja esimerkiksi haukottelua.
Kokoajan asiat vaan konkretisoituu ja lauantaina starttaa tämän odotuksen viimeinen kolmannes!! Vihdoin! Kyllä sitä jo toivois, että pieni ois maailmassa ja pääsis tutustumaan tähän mahatyranniin!

Kivaa viikkoa kaikille! ja muille odottajille voin vain suositella 4D ultraa, oli ihana kokemus!

0 kommenttia

Keho ja terveys oma työväline

Teksti toteutettu yhteistyössä Urheilu Mehiläisen kanssa

Kilpaurheilussa pyritään optimaaliseen suorituskykyyn ja tietysti myös voittamiseen kaikin keinoin. Harjoittelu on jatkuvaa ja progressiivista ja pienemmätkin asiat halutaan hioa niin hyväksi, että suorittaminen menee eteenpäin. Vaikka virheitä tulee ja hävitään niistä opitaan. Mutta kun panokset kovenee kasvaa myös loukkaantumisriski.
Vaikka kehosta halutaan tehdä mahdollisimman kestävä, on kilpaurheilussa aina mukana ulkoinen muuttuja, joka voi aiheuttaa loukkaantumisia, mitä emme tietenkään koskaan toivo.

Olen itse käynyt läpi tämän niin sanotun urheilijan ”helvetin”, eli jatkuvan loukkaantumiskierteen. Täällä blogissa löytyy paljon tekstejä, joissa avaan omaa loukkaantumishistoriaa sieltä 15 vuotiaasta asti tähän päivään, mutta varmasti suurimmalta osalta ne ovat menneet ohi niin parempi pikakelata ne vielä tiivistetysti tähän….

Urheilu oli jo lapsena mun ihan lempi juttu. Harrastin yleisurheilua, jalkapalloa, karatea, kävin pesis-, sähly-, ja voimistelukerhossa sekä vapaa-ajat vain liikuin, koska se oli parasta mitä tiesin. Kuitenkin jossain vaiheessa jouduin miettimään, että mikä harrastuksista oli se kaikista tärkein ja valitsin jalkapallon.
Jalkapallo vei mukanaan jo 7 vuotiaan Oonan sydämen ja sama laulu jatkui. Kun olin 15 vuotias, pääsin ensimmäistä kertaa Hongan naisten liigajoukkueen kokoonpanoon. Se oli henkilökohtaisesti silloin maailman isoin juttu. Muistan vieläkin kun itkin onnesta, valmentajan soiton jälkeen. Pelin jälkeen olin siirtymässä treenaamaan naisten joukkueen mukaan, kunnes seuraavassa b- nuorten pelissä polvesta katkesi eturistiside ja samalla repesi kierukka. Leikkaushan siinä odotti, mutta edes pelko leikkauksesta ei vaivannut vaan se, että jouduin olemaan melkein 8 kuukautta pois pelikentiltä. Vaikka leikkaus sujui hyvin, kuntoutuksesta en tinkinyt lainkaan, jouduin silti lähes vuoden välein pienempiin polven tähystyksiin ja jalkapallon peluu joutui jatkuvasti katkolle. Oli rustopalojen siistimistä, kierukan palojen poistoja ja vielä jostain tyhjästä ilmestynyt luupiikki joka hiottiin pois. Onneksi kuitenkin silloin laitettu eturistiside on edelleen hyvänä paikoillaan.
Loppujen lopuksi taisin joutua isomman leikkauksen jälkeen vielä 4 erilaiseen tähystysleikkaukseen. Polvi ei todellakaan ollut entisensä, mutta koskaan en antanut kuntoutuksessa periksi, enkä anna edelleenkään.

Polvivammakierteen lisäksi sitä on toki ollut ties mitä vammoja, mutta ei aiemmin mitään joka veisi näin pitkäksi aikaa pois oman lajin parista saati leikattavaksi.
Jokainen leikkaus ärsytti aivan suunnattomasti ja välillä tuntui, että multa halutaan viedä just se asia pois missä olin hyvä, eli urheilu. No seuraavana päivänä sitä paineli taas salille kuntouttamaan ja lopulta oma kiinnostus ja tietotaito vammoista ja fysiikkatreeneistä kasvoi sille tasolle, että se vain vahvisti sitä, että tästä pitää tulla mun ammatti.
Aloitin opiskelut liikunnanohjaajaksi. Koulu vei pois jalkapallokentiltä, mutta ohjeisti kohti uraa, mikä istui täysin omaan intohimoon.

Joka päivä, kuukausi ja vuosi, kun opiskelin nykyiseen ammattiini, tajusin että tää on niin mun juttu. Ja kun aloitin työt liikunnanohjaajana ja fysiikkavalmentajana huomasin, miten paljon oikeesti joka ikisestä loukkaantumisesta ja kuntoutukseen käyttämästä tunnista on hyötyä mun työssä nyt.
Opinnot antoivat todella hyvät valmiudet ja pohjan, mutta kokemukset ja avoimmuus ammattikenttää kohtaan loivat vielä todella hyvät edellytykset itse työntekoon. Vaikka joskus tekis mieli olla katkera kaikille loukkaantumisille, niin pakko sanoa että niistä on ollut työssä todella paljon hyötyä.

Kilpaurheilua en kuitenkaan pystynyt jättämään ja kun työelämä lähti rullaamaan omalla painolla aloitin rugbyn. Laji jota olin aina katsonut ylöspäin ja ihannoinut. Laji, joka vaatii todellista fysiikkaa!
Ensimmäinen kausi päätyi kuitenkin vasemman polven eturistisiteen katkeamiseen sekä kierukan repeämään. Taas 10 vuoden jälkeen ensimmäisestä polvileikkauksesta tuntui, että olin samassa pisteessä, mutta eri jalan kanssa. Tuntui ihan siltä, että joku ihan tahallaan halusit mut pois kentiltä, juuri kun olin löytänyt itselleni vielä sopivamman lajin. Kaikki se pettymys piti taas käsitellä uudestaan, pelko siitä, että loppuuko kaikki nyt tähän vai voinko mä vielä tulla vahvempana takas pyöri mielessä.
Sain onneksi ortopediksi Mikko Kirjavaisen, joka vakuutti vahvasti, että polvi tulee kuntoon ja uskoi siihen, että olen valmis tekemään uudestaan sen saman työn vieläkin paremmin, mitä olin oikean polven eteen tehnyt.

Polvi leikattiin 2017 ja se onkin viimeisin leikkaus, jossa olen nyt ollut. Palasin kentille 9 kuukautta leikkauksen jälkeen ja 10 kuukauden jälkeen pelasin rugbya EM-kisoissa. Tein aivan älyttömän paljon töitä kuntoutuksen eteen, jotta pystyin siihen. Apuna oli myös fysioterapeutti Jarkko (toimii tällä hetkellä Mehiläisessä).
Ainut syyni ei ollut se, että haluan pelata taas rugbya vaan se, että terveys ja se, että olen fyysisesti hyvässä kunnossa on mun käyntikortti työssäni. Teen töitä täysin mun keholla valmentaja, olen jatkuvasti liikkeessä, näytän liikkeitä, opetan tekniikkaa. Kaikki se vaatii sen, että pystyn itse toimimaan ja olen terve. Mulla ei suoraan sanoen ollut todellakaan varaa laiminlyödä kuntoutusta tai mun terveyttä, koska silloin en olisi se ammattilainen jota haluan olla.

Rugby on loukkaantumisaltis laji, sekä mun työ liikunnanalalla on loukkaantumisaltista ja juuri sen takia koen tosi tärkeäsi, että taustajoukot ovat kunnossa. Alotin vuoden alusta yhteistyön Urheilu Mehiläisen kanssa, voin sanoa, että tämä yhteistyö on mulle kultaakin kalliimpi. Tunne, kun tiedän, että musta pidetään huoli on aivan älyttömän tärkeetä. Lisäksi, se että voin luottaa jokaiseen ammattilaiseen, on ihan uskomatonta.
Vaikka loukkaantumisia ja tapaturmia sattuu, niin niistä selvitään kyllä kun ympärillä on osaavat asiantuntijat ja itsellä on sellainen asenne, että tulee kuntoon!

Kiitos Urheilu Mehiläinen, en malta odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

0 kommenttia