Pikkuinen tuli taloon ja siinä samalla muuttui moni asia ja yksi niistä on ollut omat treenit. Ennen sitä pakkas kamat ja lähti treenaamaan kun siltä tuntui. Lisäksi on ollut helppoa sumplia omat treenit keskelle työpäiviä, koska oma työt valmentajana on muutenkin salilla tai urheilukentällä. Aina löytyi sopiva väli treenata fysikkatreenit ja suunnittelemalla treeneille ajan etukäteen kalenteriin, piti myös työviikon sopivana. (Jostain kumman syystä yrittäjänä menee helposti työtunnit överiksi.) Lisäksi joukkueen treeneille ja leireille tuli vain tehtyä kalenterista tilaa.
Nyt tilanne on hyvin erilainen ja on vaatinut vähän enemmän organisointia, jotta pääsee aktiivisesti treenaamaan. Mutta pelko siitä, ettei pystyisi/pääsisi treenaamaan ollenkaan oli turhaa.
Raskaus itsessään muutti jo treenien sisältöä, mutta lapsen kanssa on myös muuttunut, että miten, missä ja milloin voin treenata. Ajattelin, että nämä ovat ehkä haasteita, mitä muutkin vanhemmat kohtaa lapsen tulon myötä, joten tässä vähän miten me ollaan pystytty pitää kaikesta huolimatta arki aktiivisena…
Heti synnytyksen jälkeen vaunulenkeistä tuli ihan meidän juttu. Alussa tietysti ihan kävellen, siitä pikkuhiljaa juosten ja nykyään tulee tehtyä edelleen joka päivä jompaa-kumpaa ja joskus on painoliivi päällä lisäämässä tehoja.
Vauva on alusta asti nukkunut erittäin hyvin rattaissa ja varsinkin liikkeessä (ei ihan aina, mutta melkein), joten samalla kun pikkuinen nukkuu päikkärit on itse pystynyt käydä liikkumassa. Vaunulenkin yhteyteen on ollut helppo suunnitella ulkotreenejä oikeastaa ihan missä tahansa lähialueella. Parhaita on tietysti ilmaiset kenttien ja urheilupuistojen vieressä olevat liikunta-alueet, joissa on paljon myös treenilaitteita, joita voi hyödyntää treeneissä. Näiden lisäksi meillä on aina ollut mukana erilaisia vastuskuminauhoja: minikuminauhat, kahvakuminauhat ja eri paksuiset pidemmät kuminauhat. Vastuskumppareilla saa tosi helposti lisättyä vastusta muuten kehonpainolla toteutettavaan treeniin ja niitä on helppo kuljettaa rattaissa mukana.
Muuten ollaan varattu kenttävuoroja, joihin lapsen saa mukaan reunalle rattaisiin (koris, tennis, sulkkis, padel…) tai talvella käytiin paljon luistelemassa, joka toimii myös hyvin rattaiden kanssa. Ei kannata pelätä ottaa lasta rattaisiin mukaan, on meilläkin niitä kertoja kun ei millään meinaa nukkuminen onnistua ja puolet ajasta menee heijaamiseen, mutta ratasistuin on helpottanut nyt tosi paljon, kun sieltä lapsi saa katsoa mitä touhutaan. Tai sitten treenataan vuorotellen vauva sylissä painona! 😉
Yhteisten treenien lisäksi ollaan sumplittu salitreenit niin, että käydään vuorotellen treenaamassa. Joskus on myös pikkuinen ollut mukana salilla, mutta siellä ei nukkumisesta tullut mitään, joten helpoimmalla pääsee kun toinen menee vaunulenkille ja toinen esim. salille ja myöhemmin tehdään vaihto tai sitten sovitaan molempien omat ”treenipäivät.” Ollaan totuttu treenaamaan yhdessä, joten toki olis kaikista kivointa treenata myös nyt yhdessä, mutta vauvan kanssa joutuu vähän muuttamaan omia tottumuksia ja joustaa monessakin asiassa.
Omien fysiikkatreenien lisäksi mulla on sekä maajoukkueen treenit/leirit sekä seuran treenit jotka vihdoin taas saa alkaa, kun koronarajoituksia on sen verran höllennetty ja ne vaativatkin ihan uuden suunnitelman. Isoin haaste on tietysti se, että seura- ja maajoukkuetoiminta painottuu iltoihin ja viikonloppuihin, joihin myös painottuu meillä puolison työt. Joten silloin ei ihan ”läpsystä vaihto” onnistu, vaan välillä lapsi on kentän reunalla mukana treeneissä hereillä tai nukkumassa vaunuissa, joskus saadaan läheisiltä lenkki- tai hoitoapua treenien ajaksi.
Oon niin monta kertaa miettinyt, että kaikista helpointa olis äidiksi tulemisen jälkeen vaan lopettaa kaikki joukkueurheilu tai ylipäätään seurassa treenaaminen, koska välillä saa sumplia ihan kunnolla, miten pystyy olemaan aktiivisesti osana joukkuetta ja silti olla äiti, mutta en myöskään halua antaa periksi ja valita vai sitä helpointa vaihtoehtoa. Asioilla on tapana järjestyä ja usein ne vaan järjestyykin.
Täytyy sanoa, että isona tsempparina toimii myös meidän seura Helsinki Rugby Club, joka on täynnä pelaajavanhempia äitejä ja isiä, joiden lapsia on niin treeneissä kuin peleissä mukana.
Mulla on itselläni tosi paljon erittäin tarkkoja ja hyviä muistoja, kun olen päässyt katsomaan pienenä vanhempien pelejä tai treenejä. Koskaan en koe, että olisin jostain jäänyt paitsi vaan muistan miten siistiä oli olla mukana ja usein joukkueen muut pelaajat huomioivat sut myös. Toivon, että meidän likka saa myös tämän hyvän kokemuksen. Eikä sitä koskaan tiedä kuinka kauan sitä kroppa kestää ja pystyy pelaamaan, joten niin kauan kun on paloa ja kroppa kestää niin äitiys ja urheilu kulkee käsi kädessä.