Avainsana-arkisto: Mehiläinen

Pakko aloittaa teksti toteamalla, että olen tosi ihmeissäni miten niin monet elää tätä meidän perheen uuden jäsenen maailmaan tuloa niin innoissaan mukana. Eikä vain meidän perheet ja ystäväpiiri vaan oon saanut teiltä tuhansia viestejä ja onnitteluja. Olen aidosti tosi otettu ja yllättynyt miten innoissaan kaikki te siellä ootte ja fiilistelette tätä matkaa meidän kanssa.

Täytyy sanoa, että mietin alussa paljon kuinka paljon aion tästä julkaista ja puhua, en halua myöskään väsyttää ihmisiä tällä ”vauvakuplalla.” Me eletään joka hetki tän pienen kasvua ja muutoksia tapahtuu päivittäin. Opetellaan ja tutustutaan uusiin asioihin ja ihmetellään kuinka paljon muutoksia tulee koko tämän vuoden aikana tapahtumaan meidän elämässä, joten väkisinkin asia pyörii päällimmäisenä mielessä ja siitä tulee helposti höpöteltyä (liikaakin).

Aiemmin kummankin elämässä on isossa osassa ollut urheilu. Pekka on asunut ja kiertänyt ympäri maailmaa ammattilaisena jalkapallon perässä ja mä olen oman kilpaurheilun lisäksi opiskellut ja tehnyt valmentajana töitä jo monta vuotta. Ei ole tarvinnut miettiä muuta kuin omaa elämää ja uraa, mutta nyt asiat muuttuvat. Kummallekin ura ja yhteinen elämä on edelleen tärkeä, mutta tärkeimmäksi asiaksi pyramidin huipulla tulee koreilemaan meidän pikku lapsi.

Ensimmäisen lapsen tuloon liittyy paljon jännitystä ja pelkoa varsinkin raskauden alussa, sitä on vähän jopa turhan hysteerinen.
Tässä 2/3 loppuvaiheessa kaikki on kääntynyt jo mielenkiintoon ja odotukseen, mutta meille oli heti selvää, että halutaan nähdä meidän vauva 4D ultrassa. Varasin ajan (yhteistyössä) Felicitas Mehiläiseltä, jossa on mahdollisuus käydä katsomassa tarkempaa omaa pikkuista.
Toki on hyvä muistuttaa, että vauva saattaa olla sellaisessa asennossa ja istukka edessä, ettei kovin tarkkaa kuvaa saada, mutta samalla tehdään tutkimukset ja katsotaan, että kaikki ovat kunnossa ja pikkunen kehittyy niin kuin pitääkin, eli käynnistä on muutakin hyötyä kun saada kivat kuvat muistoksi.

Mulla on just sopivasti istukka edessä, eli tiesin sen tuovan haastetta esim. kasvojen näkemiseen. Ja tietysti pikku Papu oli vielä pää alaspäin ja puolet naamasta jemmassa, että lopulta saatiin vähän kuvaa kasvoista sivuprofiilista. Asiaa ei helpottanut yhtään se, että tää meidän tapaus on pikkusen yliaktiivinen. Myös kätilö totesi, että: ”Erittäin vilkas tapaus teille tulossa!” , ja koska pikkutyyppi liikkui niin paljon, oli vaikea saada ollenkaan selkeää kuvaa. Alempana tarkimmat kuvat mitä koko aikana saatiin… 😀

Muuten oli aivan ihana kokemus nähdä miten paljon Papu on kehittynyt viimeisimmistä ultrasta. Oli jotenkin tosi liikuttavaa nähdä liikkeitä ja esimerkiksi haukottelua.
Kokoajan asiat vaan konkretisoituu ja lauantaina starttaa tämän odotuksen viimeinen kolmannes!! Vihdoin! Kyllä sitä jo toivois, että pieni ois maailmassa ja pääsis tutustumaan tähän mahatyranniin!

Kivaa viikkoa kaikille! ja muille odottajille voin vain suositella 4D ultraa, oli ihana kokemus!

Hampaiden hoito on helppo laiminlyödä! Jos ei mitään ”suurempaa” ongelmaa ole, sitä itsekin helposti unohtaa käydä tekemässä tarkastuksia aika-ajoin. Kuitenkaan kaikkia piileviä ongelmia ei välttämättä huomaa, ennen kuin alkaa olemaan liian myöhäistä, koska monet ongelmat kehittyvät hitaasti ja oireettomasti.

Itselle herätys tuli neuvolassa kun hoitaja, kertoi miten esim. karies (hampaiden reikiintyminen) on tarkastettava ennen kuin vauva syntyy, sekä äidiltä, että isältä koska se voi helposti levitä vauvaan. Tätä en ollut tullut todellakaan ajatelleeksi, ja varasin ajan heti Mehiläisen hammaslääkärille rutiinitarkastukseen. Jos karies leviää vauvaan, voi vauvalla reikiintyä hampaat helposti jo pienestä asti, eli se kannattaa ehdottomasti käydä tarkastamassa.

Tottakai sain heti kuulla, että tarkastuksessa olisi hyvä käydä vuoden välein… pikkusen alkoi hävettämään, koska itse olen käynyt hammaslääkärillä varmaan 3 vuoden välein tarkastuksessa ja koskaan ei ole ollut reikiä niin ajattelin, että se riittää. Eikä se todellakaan riitä…

Tarkastus kesti noin 30 min ja siinä tarkastettiin: hampaat, hampaiden mahdolliset reiät, purentapintojen tilanne, toki jos on paikkoja hampaissa niin ne katsotaan myös, itsellä ei ole niin sitä ei tarvinnut tehdä. Samalla hammaslääkäri tarkasti, että missä kunnossa ovat hampaiden tukikudokset, leukanivelet, purentalihakset sekä suun pehmytkudokset ja limakalvot.
Sain samaan syssyyn myös hammaskiven poiston, joka nyt ei ole mikään miellyttävin toimenpide jos viimeisestä kerrasta on aikaa. Jos kävisi useammin näyttämässä leegoja ja hammaskivi poistettaisiin joka kerta, olisi sen poisto huomattavasti helpompaa. 3 vuotta ”vanha” hammaskivi on aika tiukkaa kiinni ja siinä saa samalla ikenet kovaa kyytiä.

Huolehdin itse hyvin normaalisti hampaista. Pesen väh. 2 kertaa päivässä sähköhammasharjalla ja käytän hammaslankaa. Vältän turhaa napostelua ja juotavien litkimistä pitkin päivää, jotka eivät ole hyväksi hampaille. Oma hammasluu on aina ollut hyvin valkoinen, joten ihan perus huomiolla olen saanut pidettyä hampaat hyvässä kunnossa. Nyt kuitenkin hammaslääkärillä käynti herätti ymmärtämään, että oireetttomuus ei poista piileviä ongelmia ja kannattaa ehdottomasti käydä vuoden välein tarkastuksessa.
Hammastarkastus esim. Hammas Mehiläisessä maksaa vain 69€, eli hyvin edullisesti pystyy yksityisellä käymään perus tarkastuksessa ja ajan sai heti! Suosittelen vahvasti, että käytte tarkastamassa tilanteen vähintään kerran vuodessa, ainakin itse aion jatkossa!

Pakko sanoa heti tähänkin alkuun kiitos, kaikista upeista viesteistä mitä ollaan saatu. Niin kuin instagram- postauksessa kirjoitinkin on ihan mieletöntä huomata miten onnellisia muut voivat toisten puolesta olla. Luin joka ikisen viestin ja kommentin mitä teiltä sain, ja ne todellakin teki niin hyvän fiiliksen! <3

Mietittiin tosi pitkään milloin kerrotaan raskaudesta, vai kerrotaanko vasta kun on ”pakko”, eli kun eturumpu olisi jo ollut niin näkyvä, ettei olisi pystynyt pitämään sitä piilossa.
Lopulta meillä ei itseasiassa kauheasti ollut vaihtoehtoja miettiä, kun sain lehdeltä soiton raskaudesta. Monesta suunnasta oli kuulemma ”mennyt vihjettä”, että odotamme vauvaa ja siinä olikin sitten vaikea olla sanomatta muuta kuin, että pitää paikkansa.
Täytyy kiittää siitä, että media kunnioitti meidän pyyntöä ja saatiin ensin itse julkaista instagramin puolella tieto pienokaisesta, mutta kyllä siinä pieni hätä iski. Kuitenkaan ihan kaikki meidän läheiset ja tutut eivät vielä raskaudesta tienneet, enkä olisi missään nimessä halunnut, että he saavat tiedon lukemalla lööppejä.

En usko, että kukaan meidän lähipiiristä on mennyt lehdille soittamaan, mutta tässä kohtaan on hyvä myös muistuttaa, että jotkut uutiset mitkä kuulet kannattaa pitää vain omana tietonasi, esim. perheenlisäys on usein sellainen uutinen, minkä jokainen haluaa itse päästä kertomaan. Aina emme myöskään tiedä taustoja, meidän onneksemme tässä raskauden alussa kaikki on mennyt niin hyvin, kun voi mennä ja pikkunen on kehittynyt niin kuin pitääkin, mutta mitä jos ei olisi. Jos olisikin joku kehityshäiriö mitä seurataan, niin en usko, että olisimme välttämättä halunneet vielä julkisesti kertoa mitään ja juuri sen takia olisi tosi tärkeä kunnioittaa tälläisissä asioissa heitä, kenen elämästä on kyse ja antaa jokaiselle oikeus kertoa uutiset oli ne sitten hyvät tai ei, niin vasta kun on sen aika. <3

Mutta palatakseni raskauteen moni onkin kysellyt mistä tiesin olevani raskaana ja mitkä olivat ensimmäiset oireet.
Niin tein testin vasta kun raskaus oli edennyt jo 4 viikkoa. Ihan alussa ei oikeestaan ollut mitään oireita ja epäsäännöllisten kuukautisten takia, en tiennyt niiden olevan ”myöhässä.”
Ehdin rugbyn maajoukkueleirinkin vetäistä raskaana, sitä itse tietämättä. Ihmettelin kyllä, miten sykealueet heittelivät normaalista, mutta ajattelin, että ehkä orastava flunssa kyseessä.
Flunssaa ei kuitenkaan koskaan näkynyt, mutta sitten rupesi tulemaan viitteitä muista oireista…
Itselle ehkä herättävin oire oli, kun hengästyin samalla kun valmensin asiakkaita. Hyvä kun henkeä sain muutaman hyppysarjan jälkeen ja ihmettelin, että mikähän on pielessä. Lisäksi rinnat turposivat ja kipeytyivät sekä kun menkkoja ei ollut näkynyt pitkään aikaan, niin pakkohan se oli testi tehdä ja plussaahan se näytti.

Plussan näkemistä testissä on vaikea kuvailla, olo oli todella onnellisen epätodellinen. En tiennyt mitä ajatella, niin siisti fiilis tuli heti! En toki uskonut sitä heti todeksi ja taisin tehdä seuraavana päivänä testin uudestaan ja vielä kaksi kertaa sen jälkeen… Alussa meni asian käsittelyyn aikaa, mutta toisaalta en halunnut olla liian innoissaan, koska takaraivossa oli myös ajatus siitä, että keskeytymisen riski oli vielä suuri. Perheelle olisin halunnut soittaa heti, mutta ihme kyllä malttamattomana tyyppinä sain pidettyä tiedon vielä meidän välisenä.

Raskausviikolla 8 kävimme Felicitas Mehiläisen vastaanotolla varhaisultrassa, ja siellä näkyi pieni sammakon näköinen otus kovalla sykkeellä.. sitten vasta oikeestaan uskoin, että kyllä tämä totta on.
Oireita oli tullut paljon alun jälkeen lisää: väsymystä, etovaa oloa, huimausta, kovia alavatsan/kohdun kipukramppeja, jotka kestivät aina 15 min kerrallaan ja kylmässä hiessä sain toivoa vaan, että menisivät nopeasti ohi, lisäksi heräsin useaan otteeseen yöllä kovaan alaselän ja vatsan kipuun.

Treenaaminen oli alussa vaikeaa, vaikka pyrin pysymään aktiivisena. Olotilat heittelivät jatkuvasti, vaikka kipukramppien jälkeen kaikki muut oireet olivatkin lievempiä.
Rugby jäi melkein heti pois (rv 5-6 aikaan) jo ihan koronan takia, vaikka oma ajatus olikin pysyä siellä mukana niin kauan kuin vaan pystyin, toki ilman kontaktia.
Treenaaminen ensimmäisellä kolmanneksella painottui hyvin paljon salitreeniin, kehonpainoharjoitteluun ja lenkkeilyyn. Liikunnasta raskauden aikana kirjoitan vielä laajemman postauksen, joten aiheesta lisää sitten siellä… 🙂

Ensimmäisellä kolmanneksella mukaan tulivat myös oudot ruokahimot ja ällötykset. Olen aina ollut kova juomaan kahvia, mutta ensimmäisen raskauskuukauden jälkeen kahvia ei tehnyt enää mieli ollenkaan, jopa haju ällötti niin paljon, etten olisi voinut kuvitellakkaan juovani sitä.
Välillä tuli hirveä himo johonkin tiettyyn elintarvikkeeseen, esimerkiksi vesimelonista olisin voinut maksaa, vaikka extraa jos olisin saanut sitä heti. Ihan siis järkyttävä himo vesimeloniin oli alussa melkein kokoajan….
Ja taas, jos ruuassa oli liikaa kanaa, en pystynyt sitä syömään. Siis aivan järjettömiä juttuja ruuan suhteen, mitä en ole koskaan aiemmin kokenut.
Nyt kun eletään jo toisen kolmanneksen aikaa, niin himot ja ällötykset ovat lähteneet kokonaan, mutta ruoka maistuisi jatkuvasti. 😉

Täytyy kuitenkin sanoa, että raskauden ensimmäinen kolmannes meni kaikinpuolin aika hyvin. Kipukohtaukset olivat oikeestaan ainoat, mitä en todellakaan halua uudestaan kokea, mutta muuten tuntuu, että pääsin aika helpolla.
Ei oksentamista tai muuta pahempaa oloa ollut missään vaiheessa, väsymykset oli myös jotenkin handlattavissa. Täytyy olla iloinen, että kaikki meni alussa niin hyvin. Ensimmäisessä varsinaisessa ultrassa todettiin kaiken olevan normaalisti, enkä sen enempää ole jatkotutkimuksiin joutunut, mutta tottakai tässä itse miettii jatkuvasti, että onko kaikki hyvin, eikä huoli varmastikaan helposta siinä vaiheessa kun papu tupsahtaa maailmaan.
Juhannusviikolla on seuraava ultra, josta saamme ehkä tietää papun sukupuolen, muuten nyt mennään päivä kerrallaan jännittyneissä ja odottavissa fiiliksissä… 😉

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Kilpaurheilussa pyritään optimaaliseen suorituskykyyn ja tietysti myös voittamiseen kaikin keinoin. Harjoittelu on jatkuvaa ja progressiivista ja pienemmätkin asiat halutaan hioa niin hyväksi, että suorittaminen menee eteenpäin. Vaikka virheitä tulee ja hävitään niistä opitaan. Mutta kun panokset kovenee kasvaa myös loukkaantumisriski.
Vaikka kehosta halutaan tehdä mahdollisimman kestävä, on kilpaurheilussa aina mukana ulkoinen muuttuja, joka voi aiheuttaa loukkaantumisia, mitä emme tietenkään koskaan toivo.

Olen itse käynyt läpi tämän niin sanotun urheilijan ”helvetin”, eli jatkuvan loukkaantumiskierteen. Täällä blogissa löytyy paljon tekstejä, joissa avaan omaa loukkaantumishistoriaa sieltä 15 vuotiaasta asti tähän päivään, mutta varmasti suurimmalta osalta ne ovat menneet ohi niin parempi pikakelata ne vielä tiivistetysti tähän….

Urheilu oli jo lapsena mun ihan lempi juttu. Harrastin yleisurheilua, jalkapalloa, karatea, kävin pesis-, sähly-, ja voimistelukerhossa sekä vapaa-ajat vain liikuin, koska se oli parasta mitä tiesin. Kuitenkin jossain vaiheessa jouduin miettimään, että mikä harrastuksista oli se kaikista tärkein ja valitsin jalkapallon.
Jalkapallo vei mukanaan jo 7 vuotiaan Oonan sydämen ja sama laulu jatkui. Kun olin 15 vuotias, pääsin ensimmäistä kertaa Hongan naisten liigajoukkueen kokoonpanoon. Se oli henkilökohtaisesti silloin maailman isoin juttu. Muistan vieläkin kun itkin onnesta, valmentajan soiton jälkeen. Pelin jälkeen olin siirtymässä treenaamaan naisten joukkueen mukaan, kunnes seuraavassa b- nuorten pelissä polvesta katkesi eturistiside ja samalla repesi kierukka. Leikkaushan siinä odotti, mutta edes pelko leikkauksesta ei vaivannut vaan se, että jouduin olemaan melkein 8 kuukautta pois pelikentiltä. Vaikka leikkaus sujui hyvin, kuntoutuksesta en tinkinyt lainkaan, jouduin silti lähes vuoden välein pienempiin polven tähystyksiin ja jalkapallon peluu joutui jatkuvasti katkolle. Oli rustopalojen siistimistä, kierukan palojen poistoja ja vielä jostain tyhjästä ilmestynyt luupiikki joka hiottiin pois. Onneksi kuitenkin silloin laitettu eturistiside on edelleen hyvänä paikoillaan.
Loppujen lopuksi taisin joutua isomman leikkauksen jälkeen vielä 4 erilaiseen tähystysleikkaukseen. Polvi ei todellakaan ollut entisensä, mutta koskaan en antanut kuntoutuksessa periksi, enkä anna edelleenkään.

Polvivammakierteen lisäksi sitä on toki ollut ties mitä vammoja, mutta ei aiemmin mitään joka veisi näin pitkäksi aikaa pois oman lajin parista saati leikattavaksi.
Jokainen leikkaus ärsytti aivan suunnattomasti ja välillä tuntui, että multa halutaan viedä just se asia pois missä olin hyvä, eli urheilu. No seuraavana päivänä sitä paineli taas salille kuntouttamaan ja lopulta oma kiinnostus ja tietotaito vammoista ja fysiikkatreeneistä kasvoi sille tasolle, että se vain vahvisti sitä, että tästä pitää tulla mun ammatti.
Aloitin opiskelut liikunnanohjaajaksi. Koulu vei pois jalkapallokentiltä, mutta ohjeisti kohti uraa, mikä istui täysin omaan intohimoon.

Joka päivä, kuukausi ja vuosi, kun opiskelin nykyiseen ammattiini, tajusin että tää on niin mun juttu. Ja kun aloitin työt liikunnanohjaajana ja fysiikkavalmentajana huomasin, miten paljon oikeesti joka ikisestä loukkaantumisesta ja kuntoutukseen käyttämästä tunnista on hyötyä mun työssä nyt.
Opinnot antoivat todella hyvät valmiudet ja pohjan, mutta kokemukset ja avoimmuus ammattikenttää kohtaan loivat vielä todella hyvät edellytykset itse työntekoon. Vaikka joskus tekis mieli olla katkera kaikille loukkaantumisille, niin pakko sanoa että niistä on ollut työssä todella paljon hyötyä.

Kilpaurheilua en kuitenkaan pystynyt jättämään ja kun työelämä lähti rullaamaan omalla painolla aloitin rugbyn. Laji jota olin aina katsonut ylöspäin ja ihannoinut. Laji, joka vaatii todellista fysiikkaa!
Ensimmäinen kausi päätyi kuitenkin vasemman polven eturistisiteen katkeamiseen sekä kierukan repeämään. Taas 10 vuoden jälkeen ensimmäisestä polvileikkauksesta tuntui, että olin samassa pisteessä, mutta eri jalan kanssa. Tuntui ihan siltä, että joku ihan tahallaan halusit mut pois kentiltä, juuri kun olin löytänyt itselleni vielä sopivamman lajin. Kaikki se pettymys piti taas käsitellä uudestaan, pelko siitä, että loppuuko kaikki nyt tähän vai voinko mä vielä tulla vahvempana takas pyöri mielessä.
Sain onneksi ortopediksi Mikko Kirjavaisen, joka vakuutti vahvasti, että polvi tulee kuntoon ja uskoi siihen, että olen valmis tekemään uudestaan sen saman työn vieläkin paremmin, mitä olin oikean polven eteen tehnyt.

Polvi leikattiin 2017 ja se onkin viimeisin leikkaus, jossa olen nyt ollut. Palasin kentille 9 kuukautta leikkauksen jälkeen ja 10 kuukauden jälkeen pelasin rugbya EM-kisoissa. Tein aivan älyttömän paljon töitä kuntoutuksen eteen, jotta pystyin siihen. Apuna oli myös fysioterapeutti Jarkko (toimii tällä hetkellä Mehiläisessä).
Ainut syyni ei ollut se, että haluan pelata taas rugbya vaan se, että terveys ja se, että olen fyysisesti hyvässä kunnossa on mun käyntikortti työssäni. Teen töitä täysin mun keholla valmentaja, olen jatkuvasti liikkeessä, näytän liikkeitä, opetan tekniikkaa. Kaikki se vaatii sen, että pystyn itse toimimaan ja olen terve. Mulla ei suoraan sanoen ollut todellakaan varaa laiminlyödä kuntoutusta tai mun terveyttä, koska silloin en olisi se ammattilainen jota haluan olla.

Rugby on loukkaantumisaltis laji, sekä mun työ liikunnanalalla on loukkaantumisaltista ja juuri sen takia koen tosi tärkeäsi, että taustajoukot ovat kunnossa. Alotin vuoden alusta yhteistyön Urheilu Mehiläisen kanssa, voin sanoa, että tämä yhteistyö on mulle kultaakin kalliimpi. Tunne, kun tiedän, että musta pidetään huoli on aivan älyttömän tärkeetä. Lisäksi, se että voin luottaa jokaiseen ammattilaiseen, on ihan uskomatonta.
Vaikka loukkaantumisia ja tapaturmia sattuu, niin niistä selvitään kyllä kun ympärillä on osaavat asiantuntijat ja itsellä on sellainen asenne, että tulee kuntoon!

Kiitos Urheilu Mehiläinen, en malta odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan!