Avainsana-arkisto: lapsiarki

Kuten edellisessä julkaisussa kerroinkin, oli synnytys tällä kertaa aika ”heavy.” Optimistisena ihmisenä ajattelin, että synnytän vaan ja samana päivänä lapsen kanssa kotiin. Niin se ei ihan mennyt, mutta vaikka kaiken kaikkiaan kokemus oli tosi rankka ja ajattelin, että tästä ei hevillä palaudu, kovat jälkisupistukset mulaan lukien, niin ihme kyllä muutaman päivän ja ensimmäisen viikon jälkeen fiilis oli ihan toinen. Nyt kun kuukausi on synnytyksestä takana, olo on jo todella hyvä ja tuntuu, että siitä olisi jo niin pitkä aika kun meidän perheestä tuli nelihenkinen.

Ihmiskeho on ihmeellinen. Tuntuu tosi hienolta, miten pieni ihminen kasvaa raskauden ajan sisällä, syntyy ja miten heti keho alkaa palautumaan ja korjaamaan itseään. Vaikka palautuminen on monen tekijän summa ja palautumis-tahteja on yhtä monta kuin odottajaa niin silti se, miten kaikki tapahtuu on kyllä hienoa sekä samalla prosessi, joka varmasti opettaa omasta kehosta ja sen toiminnasta. Ainakin itse koen vahvasti näin. Muistan varsinkin ensimmäisen raskauden ja synnytyksen jälkeen, miten paljon lisää sitä oppi omasta kehosta ja sen vahvistamisesta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen palautuessa. Samalla koin ammatillisesti tosi tärkeäksi ymmärtää myös oman kokemuksen kautta omia raskaana olevia ja siitä palautuvia asiakkaita.

Nyt vielä kun synnytyskokemus oli täysin erilainen ja raskausmyrkytyksen lisäksi menetin paljon verta, täytyy nämä miettiä osana palautumista ja kuntoutumista. Omalla kohdalla seurasin alkuun 2vk verenpainetta tosi tarkkaan kotona ja jouduin syömään verenpainelääkettä. Sain kuitenkin lääkäriltä ohjeet: kun tietty viitearvo tulisi useamman kerran putkeen mitattaessa ja verenpaine olisi selvästi laskenut, niin sain lopettaa lääkkeen, ja niin lopetinkin. Rautaa syön edelleen joka toinen päivä vaikka hemoglobiini oli noussut jo tosi hyväksi. Ferritiinin mittautan vielä myöhemmin jälkitarkastuksen yhteydessä, koska sen nouseminen tapahtuu hitaammin ja on hyvä kontroloida tilanne.

Jälkitarkastus on hyvä mittari monille, josta näkee miten on oikeesti palautunut. Varsinkin jos se on oikeasti lääkärin laajempi tutkimus eikä pelkkä keskustelu. Suosittelen kaikkia valitsemaan tässä tapauksessa sisätutkimuksen, jotta oikeesti nähdään onko kohtu, lantionpohjan lihakset sekä vatsalihakset palautuneet. Tutkitaan munasarjojen kunto sekä, ettei kohdussa vain ole istukan jäämiä. Lisäksi suosittelen menemään äitiysfyssarille tutkimaan, mikä on lantionpohjanlihasten todellinen kunto, pystytkö hyvin aktivoimaan niitä sekä vatsalihasten erkauman tilanne kannattaa myös fyssarin toimesta tarkastaa. Lisäksi käynnillä saa hyvät liikkeet joilla voi edesauttaa palautumista.

Multa kysytään usein, että kuinka nopeasti saa synnytyksen jälkeen alkaa harrastamaan liikuntaa. Tähän ei ole yhtä oikee vastausta, usein ohjeistetaan, että kannattaa ensin käydä jälkitarkastuksessa. Mutta jos kunto on hyvä ei kannata istua sohvalla 6-12 vk ja odottaa, vaan aloittaa tosi maltillisesti kehon aktivoiminen.
Mistä sitten kannattaa aloittaa? – heti kun pystyy; kannattaa aloittaa aktivoimalla lantionpohjanlihaksia, käydä rauhallisilla kävelylenkeillä vaunujen kanssa sekä aktivoida/avata varsinkin yläkropan: selän, rintakehän, niskan ja hartiaseudun lihaksia. Koska imetysasennot ja vauvan kantaminen vetää kropan ihan jumiin. Näistä kannattaa aloittaa ja tuntemuksen mukaan lisätä liikettä ja tempoa asteittain. Totaali levossa harvoin täytyy olla (mikäli lääkäri ei näin erikseen määrää), ja pelkkä paikallaan oleminen voi hidastaa palautumista ja aiheuttaa enemmän jumeja ja kiputiloja kroppaan.
Omaan arkeen ja normaaliin arkiaktiivisuuteen palaaminen palauttaa alussa kehoa hyvin ja onkin todella suositeltavaa. Kuitenkin kun keho sallii, kannattaa kuntoutus aloittaa heti.
Treenaaminen ei kuitenkaan alussa tarkoita mitään hikiliikuntaa vaan enemmän vaan kehon aktivoimista, verenkierron sekä aineenvaihdunnan lisäämistä. Eli hyvin rauhallisesti saa lähteä liikkeelle. Ja on hyvä muistaa, että jokaisen liikunnallisella taustalla on merkitystä. Jos olet ennen raskautta ja raskauden ajan liikkunut paljon, et lähde raskauden ja synnytyksen jälkeen nollasta liikkeelle, vaikka se voi alussa tuntua itsestä siltä. Tästä syystä ei ole myös yhtä oikeaa vastausta siihen, että milloin ja miten kannattaa aloittaa synnytyksen jälkeen liikkuminen.
Ei kannata kauhistella ketään joka aloittaa omasta mielestä ”liian aikaisin” liikunnan tai liian ”myöhään”, koska jokaisen tilanne on erilainen ja niin monta asiaa täytyy alussa ottaa huomioon.

Fiilikset kahden lapsen äitiydestä ensimmäiseltä kuukaudelta…

Kun kahdesta tuli kolme oli fiilis ihan mieletön, paljon uutta sisältöä tuli elämään ja melkein kaikki muuttui. Ja kun kolmesta tuli vielä neljä oli asetelma täydellinen ja unelmien täyttymys.

Vaikka näin alussa lasten unirytmit ei ihan mene yksiin. Vauva valvottaa öisin ja isosisko herää tosi aikaisin, niin silti sitä on super onnellinen, että on juuri tässä elämäntilanteessa.
Mulle on ollut myös iso helpotus, että raskaus on ohi. Vaikka kuinka sitä muiden mielestä on hehkeimmillään ja kauneimmillaan niin itsestä se ei todellakaan siltä tuntunut. Painava ja kömpelö olemus ei sopinut ihan omaan elämäntyyliin, sekä kolotuksen tunteet ja jatkuva pieni väsymys. 
On ihana nyt keskittyä lapsiinkin kun saa olla ”vapaana” omassa kehossa. En tiedä ymmärrättekö mitä tarkoitan, mutta täydellistä on pitää omaa lasta sylissä ja touhuta esikoisen kanssa ilman raskauden tuomaa hidastavaa olemusta. 

Kuukauden ajan olen myös päässyt seuraamaan isosiskon vahvaa reagointia muuttuvaan elämäntilanteeseen, mustasukkaisuutta ja pelkoa tietysti omasta asemasta. On myös hienoa huomata, miten pikkuveli/vauva on jatkuvasti jutuissa mukana, yritetään leikkiä, hoitaa ja annetaan haleja, pusuja ja silityksiä. Kovimmat raivarit kohdistuvat lähinnä meihin vanhempiin ja sekin on täysin normaalia. Uhmaikä ja muuttunut elämäntilanne vaativat aikaa ja vanhempien kärsivällisyyttä. Välillä se on kovallakin koetuksella, mutta tämäkin vaihe on vaan elettävä ja turvallisuutta tuovat rajat asetettava.  Vaatii myös meiltä vanhemmilta hyvää yhteistyötä, joka on onneksi toiminut aina tosi hyvin. 

Vaikka joka päivä meinaa palaa pinna moneenkin otteeseen, silti sitä toisessa päässä vaakaa painaa vahva onnellisuuden tunne elämästä. Yhtä nopeasti kuin taaperon mielialat vaihtelevat, sitä itsekin turhautumisesta katsoo omia lapsia sydämet silmissä. 

Ensimmäinen kuukausi onkin pitänyt sisällään tunnepitoisia hetkiä laidasta laitaan. Mitään en silti vaihtaisi ja rakastan olla kahden lapsen äiti! 

Tähän aikaan tasan vuosi sitten tanssin Jorvin/Espoon sairaalan synnytysosastolla tens laite kädessä ja odottelin meidän pikkulikan synnytyksen alkamista. Sanotaanko, että oli aikamoinen odotusaika se vuorokausi siellä. Välillä nauratti ja itketti. Kaikki tunneskaalat tuli koettua silloin, mutta kaikin puolin oli tosi positiivisen odottava olo.
Aika on parantanut haavat, eikä mitään traumoja jäänyt synnytyksestä, vaikka se joltain osin hirveetä olikin. Ajattelin vaan, että kaiken kestää kun kohta saa nähdä oman lapsen ensimmäistä kertaa.
Mulle toki muiden leikkausten takia sairaalan ilmapiiri oli ennestään tuttu, joten sairaalassa olosta ei tullut mitään lisäjännitystä. Ja kätilöt on kyllä niin superstara porukkaa ja heistä huomaa kuinka paljon he rakastavat työtään, ettei tarvinnut stressata. Ihan oma itseni sain olla kipuineen ja kiroiluineen päivineen, unohtamatta umpisurkeita läppiä!
Meillä oli perheenä tosi hyvä buugi ja kätilöt toi siihen hyvän twistin, joten muistelen todella lämmöllä sitä hetkeä. Kaiken tietysti kruunasi lapsen syntymä 2.11 aamulla 5.52, joka oli jotain niin koskettavaa, etten osaa edes sanoiksi pukea. Katsoin juuri eilen videon synnytyksestä ja itkuhan siinä tuli! Hienoin hetki, mitä olen koskaan kokenut elämässä! Huh!

Muistan kuin eilisen ensimmäiset viikot kotona pienen tuhisijan kanssa, kun päivässä meni eniten aikaa lapsen tuijottamiseen ja ihailuun. Katsoimme tuoreina vanhempina vuorotellen lasta ja sitten toisiamme. Kumpikin varmaan mietti mielessä, että voiko tää olla edes totta ja onko toi maailman kaunein olento oikeesti meidän lapsi.
Tätä tuijottelua tapahtuu edelleen päivittäin, toisinaan kyllä miettii, että jestas, olinko mä yhtä villi lapsena kun toi kämppää ympäri juokseva pikku neiti… (olin kuulemma..)

Ensimmäinen vuosi on vaan mennyt ihan liian nopeasti ohi. Vaikka sitä on elänyt hetkessä ja keskittynyt olemaan täysin läsnä niin ai, että jää tietyllä tavalla kaipaamaan kaikkia noita koettuja vaiheita. Oman lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen on ollut ihan älyttömän siistiä. Ja se ylpeyden määrä uusien taitojen oppimisen kautta on ihan valtava, onneksi se kehityskaari on kuitenkin loputon ja jatkuu läpi elämän.
Täytyy myös todeta, että olemme saaneet olla todella etuoikeutettuja ja onnellisia, että tähän asti lapsi on ollut terve ja kehittynyt ilman huolia. Sekään ei ole koskaan itsestäänselvää. <3

Mitä mä haluan sanoa tuleville vanhemmille, niin: nauttikaa ja luottakaa itseenne, jokainen lapsi saa just itselleen ne parhaat vanhemmat. Kenenkään ei muutenkaan tarvitse olla jollain tavalla valmis vanhempi, en usko, että kukaan on kaikkeen heti valmis. Vanhemmuus on polku jota edetään hetki hetkeltä ja vuosi vuodelta.
Nykypäivänä tuntuu, että paineita otetaan vähän kaikesta ja tietyllä tavalla yhteiskunta niitä varmaan myös osittain luo.
Monilla on kauhea pelko ruveta vanhemmuuteen, koska pelkää sitä miten pärjää ja vahingossa vertaa itseään muihin. Vaikka tämän moni ehkä tiedostaa, niin siitä voi olla vaikea päästää irti, mutta yritä! Vanhemmuus ei ole suorittamista, vaikka päivät saattaa siltä joskus tuntua.
Vanhempien on myös tärkeä pitää itsestä ja toisistaan huoli, jolloin arjen kuormituksesta on helpompi selvitä. Vanhemmuudesta selviää myös yksin, mutta apua saa myös pyytää, se ei ole heikkouden merkki!

Vauva vuoden ehkä tärkein asia on ollut itselleni se, että luotan itseeni, mun mielestä tää pätee vaan ihan kaikkeen elämässä. On jotenkin kevyempi elää kun luottaa siihen kuka on ja mitä tekee, vaikka se ei aina helppoa olekaan ja joskus se voi olla pidempääkin kadoksissa. Pyrkimys sitä kohti voi jo helpottaa paljon. Virheiltä elämässä vaan ei voi välttyä ja onneksi ne on myös keino oppia ja kehittyä!

Tähän loppuun haluan vielä sanoa, että on maailman parasta olla äiti!