Avainsana-arkisto: äitiys

Tähän aikaan tasan vuosi sitten tanssin Jorvin/Espoon sairaalan synnytysosastolla tens laite kädessä ja odottelin meidän pikkulikan synnytyksen alkamista. Sanotaanko, että oli aikamoinen odotusaika se vuorokausi siellä. Välillä nauratti ja itketti. Kaikki tunneskaalat tuli koettua silloin, mutta kaikin puolin oli tosi positiivisen odottava olo.
Aika on parantanut haavat, eikä mitään traumoja jäänyt synnytyksestä, vaikka se joltain osin hirveetä olikin. Ajattelin vaan, että kaiken kestää kun kohta saa nähdä oman lapsen ensimmäistä kertaa.
Mulle toki muiden leikkausten takia sairaalan ilmapiiri oli ennestään tuttu, joten sairaalassa olosta ei tullut mitään lisäjännitystä. Ja kätilöt on kyllä niin superstara porukkaa ja heistä huomaa kuinka paljon he rakastavat työtään, ettei tarvinnut stressata. Ihan oma itseni sain olla kipuineen ja kiroiluineen päivineen, unohtamatta umpisurkeita läppiä!
Meillä oli perheenä tosi hyvä buugi ja kätilöt toi siihen hyvän twistin, joten muistelen todella lämmöllä sitä hetkeä. Kaiken tietysti kruunasi lapsen syntymä 2.11 aamulla 5.52, joka oli jotain niin koskettavaa, etten osaa edes sanoiksi pukea. Katsoin juuri eilen videon synnytyksestä ja itkuhan siinä tuli! Hienoin hetki, mitä olen koskaan kokenut elämässä! Huh!

Muistan kuin eilisen ensimmäiset viikot kotona pienen tuhisijan kanssa, kun päivässä meni eniten aikaa lapsen tuijottamiseen ja ihailuun. Katsoimme tuoreina vanhempina vuorotellen lasta ja sitten toisiamme. Kumpikin varmaan mietti mielessä, että voiko tää olla edes totta ja onko toi maailman kaunein olento oikeesti meidän lapsi.
Tätä tuijottelua tapahtuu edelleen päivittäin, toisinaan kyllä miettii, että jestas, olinko mä yhtä villi lapsena kun toi kämppää ympäri juokseva pikku neiti… (olin kuulemma..)

Ensimmäinen vuosi on vaan mennyt ihan liian nopeasti ohi. Vaikka sitä on elänyt hetkessä ja keskittynyt olemaan täysin läsnä niin ai, että jää tietyllä tavalla kaipaamaan kaikkia noita koettuja vaiheita. Oman lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen on ollut ihan älyttömän siistiä. Ja se ylpeyden määrä uusien taitojen oppimisen kautta on ihan valtava, onneksi se kehityskaari on kuitenkin loputon ja jatkuu läpi elämän.
Täytyy myös todeta, että olemme saaneet olla todella etuoikeutettuja ja onnellisia, että tähän asti lapsi on ollut terve ja kehittynyt ilman huolia. Sekään ei ole koskaan itsestäänselvää. <3

Mitä mä haluan sanoa tuleville vanhemmille, niin: nauttikaa ja luottakaa itseenne, jokainen lapsi saa just itselleen ne parhaat vanhemmat. Kenenkään ei muutenkaan tarvitse olla jollain tavalla valmis vanhempi, en usko, että kukaan on kaikkeen heti valmis. Vanhemmuus on polku jota edetään hetki hetkeltä ja vuosi vuodelta.
Nykypäivänä tuntuu, että paineita otetaan vähän kaikesta ja tietyllä tavalla yhteiskunta niitä varmaan myös osittain luo.
Monilla on kauhea pelko ruveta vanhemmuuteen, koska pelkää sitä miten pärjää ja vahingossa vertaa itseään muihin. Vaikka tämän moni ehkä tiedostaa, niin siitä voi olla vaikea päästää irti, mutta yritä! Vanhemmuus ei ole suorittamista, vaikka päivät saattaa siltä joskus tuntua.
Vanhempien on myös tärkeä pitää itsestä ja toisistaan huoli, jolloin arjen kuormituksesta on helpompi selvitä. Vanhemmuudesta selviää myös yksin, mutta apua saa myös pyytää, se ei ole heikkouden merkki!

Vauva vuoden ehkä tärkein asia on ollut itselleni se, että luotan itseeni, mun mielestä tää pätee vaan ihan kaikkeen elämässä. On jotenkin kevyempi elää kun luottaa siihen kuka on ja mitä tekee, vaikka se ei aina helppoa olekaan ja joskus se voi olla pidempääkin kadoksissa. Pyrkimys sitä kohti voi jo helpottaa paljon. Virheiltä elämässä vaan ei voi välttyä ja onneksi ne on myös keino oppia ja kehittyä!

Tähän loppuun haluan vielä sanoa, että on maailman parasta olla äiti!

Ennen isompaa kehon palautumis-postausta, joka tulee mahd. pian kun saan siihen vielä muutamat materiaalit mukaan, on pakko jakaa vähän fiiliksiä paluusta oman lajin rugbyn pariin, koska viikonlopun maajoukkueleiri nosti maidon lisäksi fiilikset pintaan.
Rugby kentälle ei puolikuntoisena mennä, vaan tässä on iso projekti edessä, jotta keho kestää äärirajalla taistelemista. Ensinnäkin kestävyyskunto täytyy saada tosi korkealle tasolle, nopeus ja voimat takaisin sekä tukilihasten kunto pitää hioa ihan viimesen päälle, jotta keho kestää taklauksia ja ylipäätään jatkuvasti iskuja, mitä tulee niin treeneissä kuin peleissäkin. Tähän kaikkeen kun vielä lisätään pelillisten ominaisuuksien treenaamisen, niin hommaa kyllä riittää. Onneks treenaaminen ja pelaaminen on niin huikeeta, että työn on valmis tekemään koska vaan!

Huippu- urheilijoissa on paljon myös äitejä, ja kilpaurheilijoissa vieläkin enemmän. Ei ole tabu palata lajin pariin ja päästä jopa paremmalle tasolle kuin koskaan ennen, raskauden ja synnytyksen jälkeen. Jostain syystä kuitenkin moni urheilija kokee, että täytyy valita: joko äitiys tai kilpaurheilu. Voin myöntää, että myös itse olen miettinyt tätä koska rugbylla niin kuin monella muullakaan lajilla ei Suomessa voi saada elantoa ja se on vain harrastus, joten äitiyden ja kilpaurheilun lisäksi kombossa on mukana myös yrittäjyys ja ylipäätään kaikki työt, jotka vievät omasta viikosta kaikista eniten aikaa ja ovat itselle henkilökohtaisesti tosi tärkeitä (kun mammaloma loppuu).
Itsessään jo työn ja urheilun sumpliminen on joskus ollut haastavaa, niin nyt jo tiedän, että pienen lapsen äitinä oleminen tuo vieläkin enemmän haastetta mukaan, sillä hän tulee kuitenkin olemaan aina mulle se numero yksi.
Silti haluan vielä pelata! Pelivuosia ei ole montaa jäljellä enkä halua katsoa joskus elämää taaksepäin ja harmitella, että olen jättänyt jotain tärkeää tekemättä. Edelleenkään en tiedä milloin ja pääsenkö edes siihen pelikuntoon, johon itse haluan sekä takaisin kentille maajoukkue tasolle, mutta ainakin se on tavoite ja toive, jota kohti mennään hyvällä ja rennolla fiiliksellä.

On vaikea kuvailla teille sitä tunnetta, kun pääsin yhdeksi päiväksi taas leirille oman rugby ”perheen” pariin. Vaikka kontaktia en vielä ota ja etenen hyvin rauhallisesti treeneistä toiseen, tuntu se vaan niin sairaan hyvältä. Aika sama fiilis kun isompien leikkausten ja vammojen jälkeen, jotka ovat aiheuttaneet lähes yhtä pitkän jakson katsomon puolelle, kuin raskaus ja synnytys. Mutta jostain syystä mun mielestä on vieläkin siistimpää palata kentille, kun oon ÄITI! Joku ehkä voi samaistua tähän fiilikseen, mutta onhan se nyt ihan sairaan siistiä jos oma lapsi kannustaa katsomossa kun puet maajoukkuepaidan päälle ja edustat Suomea kansainvälisissä kisoissa. Urheilija iskät saavat useasti kokea tämän kombon- Olla sekä iskä, että urheilija. Kuulla omien lapsien kannustushuudot katsomossa sekä halit voitetun ottelun jälkeen. Tää on ollut myös mun haave, äitinä… ja sen toteutuminen on nyt aika lähellä! Maailman siisteintä!!
Silti ei pidä nuolaista, ennen kuin tipahtaa ja nyt täytyy keskittyä rakentamaan sellaista kuntoa, että vaikka en pelaisikaan niin olen silti kovaakin kovemmassa kunnossa oman ammattini ja elämän takia.

Treenaaminen ei itsessään ole haastavaa, lähinnä kärsivällisyys on koetuksella, kun pitää himmata. Aikataulutus on se, joka tuo suurimmat haasteet ja täytyy sanoa, että on todella tärkeä perheen sisällä sumplia molemmille tärkeät asiat, niin että niille riittää aikaa. Vanhemmuus on yhdessä tekemistä, vastuun jakamista eikä kumpikaan rooli ole toista arvokkaampi. Mä olen todella onnellinen siitä, että meillä on täysin tasapainossa molempien roolit niin vanhemmuudessa kuin ylipäätään parisuhteessa. Molemmat saa toteuttaa yhteisten unelmien lisäksi omia unelmia ja niitä tuetaan. Ilman tätä, ei munkaan urheilija, yrittäjä, äiti – kombo olisi mahdollista.

Moni on kysynyt miten raskaaksi,- ja äidiksi tuleminen on muuttanut mua, osa tokaissut, että sitten kun lapsi syntyy muutut tosi paljon etkä ole enää se joka olet ollut.. täytyy sanoa, että en koe, että mun luonne olisi muuttunut mihinkään. Mä olen edelleen mä, pikkuinen on tullut meidän elämään mukaan ja eletään sitä elämää ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta hänen kanssaan.
Jokainen meistä muuttuu ihan jo iän tuomien vuosien (ja viisauden) myötä, mutta en sanoisi, että äidiksi tuleminen olisi jotenkin tässä mun luonnetta erikoisemmin muuttunut. Ainoa asia, joka on muuttunut niin se, että mulla on lapsi, jota suojelen aina.