Avainsana-arkisto: äiteys

Seuraavassa tekstissä käsittelen omia kokemuksia äitiydestä, raskaudesta, liikunnasta ja meidän elämästä, tekstillä ei ole tarkoitus luoda kenellekään paineita, osoittaa ketään sormella tai tuomita, vaan kerron ihan omasta elämästä. Jos koet, että otat helposti paineita tai ärsyynnyt muiden äitien valinnoista tai tavoista toimia, jättäisin ehkä tekstin lukematta, sillä lisää stressiä ei kukaan kaipaa elämään <3

Miksi lähdin kirjoittamaan tätä tekstiä… – Pakko sanoa, että monta kertaa olen aloittanut tämän kirjoittamisen, monesti olen kaiken kumittanut, päättänyt, että en tätä julkaise, mutta silti aina joku tuo minut tämän aihepiirin pariin. Onko se loputon kyllästyminen tähän äitien väliseen naurettavaan vertailuun, mielensä pahoittamiseen sekä paineiden tuomisen -keskusteluun vai kenties ihan vain halu olla kaikkien niiden äitien tukena, jotka ovat valinneet oman tien olla äiti ja saavat ihme arvostelua ja kommenttia niskaansa. Taitaa syy tekstille kohdistua näihin kaikkiin…
Joka kerta, kun somessa törmään tähän äitien väliseen arvosteluun ihan muiden kuin itseni kanavissa, tulen taas koneen ääreen ja alan kirjoittamaan. Suutuspäissäni kirjoitan ensimmäiset lauseet, jonka jälkeen vedän hetken happea ja mietin omaa ulosantia uudelleen…

Vaikka teistä usein tuntuu, että mun avautumiset koskee vain sitä kuraa, mitä ”vaikuttajat” saavat niskaansa niin ei, saan tähän aiheeseen liittyen satoja viestejä ja kokemuksia siitä, mitä ihan jokainen äiti on saanut niskaansa. Raskauden aikana saama arvostelu, sekä synnytyksen jälkeen, joka saattaa vielä pitkään jatkua lapsen kasvaessa ja lasta kasvattaessa. Mistä tämä arvostelun ja kommentoimisen tarpeen ilmiö johtuu? – En oikeestaan osaa tähän vastata, mutta huomasin, että raskaana ja synnytyksen jälkeen, valintoja syynätään hyvin tarkkaan ja jotkut äidit etsimällä etsii toisistaan virheitä tai asioita, joihin puuttua.
Onko oikeesti niin, ettei omassa elämässä tapahdu mitään, että on aikaa puuttua muiden tekemiseen vai tuoko oma kokemus raskaudesta ja äitiydestä niin vahvat tunteet pintaan, että koetaan olevamme ”äitiyden ammattilaisia” ja sen uhalla luulemme tietävämme, jopa alan ammattilaisia ja tieteellisiä tutkimuksia paremmin miten asiat kuuluisi tehdä. Tämä tietysti pelkkää omaa spekulointia… enkä todellista vastausta tiedä…

Mutta, koska itse en ole täydellinen äiti, olen äiti joka kehittyy äitiyteen päivä päivältä, olen äiti joka on valinnut oman rehellisen polun, olen äiti joka haluaa oppia omasta lapsesta enemmän, olla läsnä ja rakastava, mutta silti toteuttaa myös itseäni ja elää täyttä elämää, kerron nyt syvemmin omaa tarinaa tästä polusta…

Raskaaksi tuleminen oli unelmien täyttymys, se tunne täytti kaikki hyvänolon tunteet kehossa ja koin niin syvää kiitollisuutta ja onnellisuutta, mitä en ollut koskaan ennen kokenut.
Ensimmäinen raskaus, ei myöskään henkisesti ollut kauheen helppo. Sitä alitajunnassa stressasi vähän kaikkea, koska toivoi kaiken menevän todella hyvin. En ole koskaan ollut mikään stressaava tyyppi, mutta silti raskaana huomasin löytäväni itseni netin syövereistä mitä ihmeellisempien tieteellisten tutkimusten ja julkaisujen sivuilta aina jos puhuttiin raskaudesta liittyen mihin tahansa asiaan.
Vaikka kuulun itse liikunnanalan-ammattilaisiin, tiesin tasan tarkkaan tieteelliset tutkimukset liikunnasta raskauden aikana, milloin liikunnan tulisi lopettaa ja vaiheet miten liikuntaa tulee muuttaa sekä lajit mitä ei tulisi harrastaa, kertasin kaiken tämänkin vielä varmuuden vuoksi, jos sitä kuitenkin olisin jotain unohtanut, ettei vaan sitä tekisi omalla lapselle hallaa.
Silti oman urheilutaustan ja ammattini puolesta sain kuulla, että raskaana ei saisi kuin kävellä. Tuntui siis aivan absurdilta, että edelleen vaikka luotettavista lähteistä löytyy tietoa liikunnasta raskauden aikana ja miten samat suositukset pätevät ihan raskaana oleviin kuin kaikkiin muihinkin, niin jotkut tulevat kiven kovaan väittämään, miten raskaana tulee vain levätä ja korkeintaan kävellä sekä kertomaan, että mitä kaikkea voi sikiölle tapahtua jos treenaa. Osasin tietysti itse siirtää kommentit toisesta korvasta ulos, mutta monien teidänkin kanssa jutelleena, olen kuullut miten paljon tällaiset kommentit ja varoittelut ovat vaikuttaneet siihen, että moni äiti lopettaa liikunnan eikä uskalla liikkua. On tietysti ihan eri asia, jos kyseessä on riskiraskaus, liikunta aiheuttaa oireita, jotka eivät ole normaaleja ja lääkäri kieltää liikunnan, mutta tämän luulisi jokaisen tajuavan ilman, että sitä tarvitsee erikseen mainita.

Mainitaan silti. On siis myös raskauksia, joiden aikana äiti ei pysty liikkumaan, sekin on normaalia. Itseasiassa jokainen raskaus on niin erilainen, että raskauden edetessä täytyy myös hyvin vahvasti tutkia omaa kehoa ja tuntemuksia ja puhua ammattilaisen kanssa, jos mitä tahansa huolia herää. Jollekin ei herää mitään huolia, ei ole mitään tuntemuksia jotka rajoittaisivat liikuntaa ja läpi raskauden synnytykseen asti voi harrastaa liikuntaa. Ja on raskauksia jossa hyvinkin alussa joutuu liikuntaa rajoittamaan, jopa jättämään kaiken liian kuormittavan pois. Kumpikaan näistä ei ole väärin, päin vastoin ei ole yhtä normaalia raskautta.

Itse alkuraskauden olotilan vaihtelun jälkeen pystyin hyvin harjoittelemaan läpi raskauden synnytykseen asti. Koin raskauden edetessä, että rajoituksia harjoitteluun tuli jatkuvasti lisää, vauhtia piti hidastaa ja päivä päivältä sain muuttaa omaa harjoittelua siihen, mihin keho pystyi. Myös päivien välillä oli tosi paljon eroa, joskus pystyi ongelmitta liikkumaan ja joskus joutui tosi paljon muuttamaan omaa treeniä.
Siihen, että miten treenasin raskauden aikana vaikutti hyvin paljon oma kilpaurheilu/lajitausta, mitä olin tehnyt ennen raskautta koko elämäni, harjoitteluun vaikutti aikaisemmat vammat ja leikkaukset, jotka piti huomioida koska kehonpaino ja löystyvät nivelet- ja sidekudokset aiheuttivat haasteita mm. polvissa sekä erkaantuvat vatsalihakset ja kehon muuttuva painopiste lisäsivät kuormaa alaselässä, jossa itselläni on ollut aiemmin nikamalaskeuman, välilevynpullistuman ja välilevytyrän kanssa haasteita. Lisäksi harjoitteluun vaikutti raskauden eteneminen ja jokaisen hetken muutokset kehossa.

Liikunta muuttui jatkuvasti läpi raskauden niin kuin kuuluukin ja liikunta auttoi myös pitämään vireystilan ylhäällä, sillä nukkuminen oli itselleni raskauden aikana todella haastavaa. En mennyt silti liikkumaan vaan koska tieteelliset tutkimukset puoltavat sen puolesta, että liikunta edistää terveyttä läpi raskauden, valmistaa synnytykseen ja siitä palautumiseen. Liikuin raskaana, niin kuin olen aina liikkunut koska mä vaan henkilökohtaisesti nautin siitä niin paljon, ja se on iso osa mun elämää, elämäntapaa sekä ammattia. Koskaan en ole kokenut sitä pakkopullaksi.

Synnytys oli pitkä ja raskas, niin kuin se tuppaa olemaan. Mutta palautuminen lähti hyvin käyntiin ja koko sen ison ponnistuksen jälkeen tuntui, että keho huusi liikuntaa. Alussa täytyi tietysti aloittaa tosi rauhallisesti, lantionpohjan aktivointia, vatsalihasten tunnustelua, vaunukävelyjä, niska-hartaseudun sekä rintarangan liikkuvuutta, näillä lähdin liikkeelle. Päivä päivältä tuntui paremmalta ja oikein tunsin miten keho rupesin palautumaan hitaasti, mutta varmasti. Episiotomia oli oikeestaan alussa ensimmäiset 6vk isoin hidaste kaikelle, mutta pahimmat kivut oli istuessaan ja muutenkin paikallaan, pieni liikkuminen helpotti siihenkin kipuun. Lisäksi pelkkä istuminen ja maakaminen sohvalla lisäsi vaan kehon jumeja ja mulle henkilökohtaisesti se ei vaan toimi, alan voimaan huonosti. Selkää alkaa kolottamaan ja tuntuu ettei veri kierrä.
Lähdin kuitenkin hyvin systemaattisesti kuntouttamaan kehoa, tekemään systemaattisia harjoitteita, mutta progressiivisesti. Kävin gynekologilla 6 vk synnytyksen jälkeen laajoissa tarkastuksissa, sekä äitiysfyssarilla, jossa oikeestaan tutkittiin ihan kaikki. Tiesin tasan tarkkaan missä kohdun, lantionpohjan ja vatsalihasten palautuminen meni. Näiden tietojen avulla pystyin suunnittelemaan harjoittelun niin, että se veisi omaa kuntoutumista eteenpäin. Tässäkin on hyvä huomioida, että ammattini sekä kilpaurheilun takia, halusin kuntoutua systemaattisesti ja nähdä sen vaivan ja ajan sen eteen. Tämäkään ei missään nimessä ole pakollista, mutta jokaiselle mahdollista. Myös ammattilaisten seurannassa kuten äitiysfyssarilla ja gynekologilla suosittelen ihan jokaista käymään.

Olen itse myös oman ammatin takia hyvin kiinnostunut raskaudesta, synnytyksestä ja niiden palautumisprosessista. Oma kokemus raskaudesta, synnytyksestä ja palautumisesta on kehittänyt myös omaa ammattitaitoa. Ja voin sanoa, että tämä kokemus on ollut ihan mieletön!

Jos mennään taas kommentti-keskusteluun, niin kyllä synnytyksen jälkeen osan mielestä palauduin liian nopeasti, painoni tippui liian nopeasti, aloitin juoksun liian nopeasti, en olisi saanut tehdä edes liikkuvuutta yläkropalle koska kuulemma loin paineita muille äideille. Loin paineita koska vatsalihakset näkyivät liian nopeasti… vaikka niiden hermotus ja voimatasot olivat ihan olemattomat, eikä ne mihinkään katoa jos ne on kouluikäisestä asti näkynyt. Tyysti mun ulkonäkö oli se syy, miksi jotkut kokivat tarpeen tulla arvostelmaan. Mua mm. syyllistettiin liian nopeasta laihduttamisesta, joka vaikuttaa äidin maidon laatuun epäpuhtauksin, vaikka en ollut päivääkään laihduttanut, vaan kehon oma palautumisprosessi ja imetys toivat nopeasti kehon samaan painoon mikä se oli ollut aiemmin. Silti siinä hetkessä en ollut toimintakyvyllisesti lähelläkään ”minä”, en pystynyt mihinkään samaan kun ennen, menetin paljon tukilihaksia ja kamppailin kovien polvikipujen kanssa.
Koen omaavani hyvän itsetunnon, jonka olen vuosien varrella työstänyt tähän pisteeseen, silti raskaus, synnytys ja sen hetken kehon tuntemus sai mussakin aikaan ärsytystä omasta kehosta ja toimintakyvystä. Vaikka kaikkein tärkeintä oli se oma terve lapsi, silti mulle tuli vahva fiilis, että haluan oman terveyden ja toimintakyvyn takaisin.

Kommentit paineiden luomisesta tuntui suoraan sanoen järkyttävältä syyllistämiseltä. – Miksi en saisi palautua, niin kuin palauduin, miksi en saisi jakaa kokemuksia niin kuin koin, tai näyttää siltä kun näytin. Tätä en voinut ymmärtää. Enkä ymmärrä edelleenkään, kun huomaan, että samat kommentit kohdistuvat jokaiseen varsinkin jos näytät ”ulkoisesti” jonkun mielestä palautuneelta. Vaikka sisäisesti keho on isossa myllerryksessä ja se tärkein, eli mieli- sen palautumisessa voi kestää kaikista pisimpään.

Tavoitteeni synnytyksen jälkeen (marraskuu 20) oli päästä seuraavana kesänä takaisin rugbykentille, ja sinne pääsinkin. Tein ihan valtavan duunin kehollisesti siihen pisteeseen ja samalla toteutin ison unelman olla äiti ja urheilija, oma lapsi katsomossa. Silti en odota, että kenenkään muun äidin täytyisi näin tehdä.
Äitinä pidän lasta mukana meidän perheen tapahtumissa, kuten myös treeneissä ja treenikentillä. Haluan kasvattaa ja näyttää suuntaa liikunnalliseen elämään, jossa nautitaan ja pidetään hauskaa liikunnan parissa.

Kommentointiin liittyen… en jaksa välittää negatiivisista kommenteista, mitkä muhun kohdistuvat. Oli sitten kyseessä raskauden aikainen liikunta, synnytyksestä palautuminen tai siihen millainen äiti olen. Tiedän, että teen parhaani ja lapsi on aina etusijalla. Tiedän myös, ettei kukaan joka ei elä toisen elämää pysty ymmärtämään kokonaiskuvaa tai oikeestaan samaistua yhtään mihinkään. Miksi sitten avaudun edelleen tästä aiheesta… en halua, että kukaan teistä enää antaa minkäänlaista painoarvoa samantyyppiselle arvostelulle ja kommenteille. Toivoisin, että jokaisen raskaana olevan annetaan liikkua tavallaan, annetaan synnyttäneen äidin palautua ilman ylimääräistä kommentointia suuntaan tai toiseen ja annetaan jokaisen äidin kasvattaa oma lapsi tavallaan.
Keskitytään olemaan tukiverkko, kannustetaan ja tuetaan toisia äitejä, ymmärretään, että äitiys ei ole yksi polku ja tapoja olla äiti on monia. Sekä annetaan ammattilaisten hoitaa myös tonttinsa mm. liikuntaohjeissa raskaana oleville ja synnytyksestä palautuville.

Nyt haluan toivottaa kaikille oikein hyvää joulua!

Perheenlisäys tuo muutosta arkeen, varsinkin päivärytmiin. Omaa aikaa on vähemmän kuin aiemmin, mutta sitä oppii arvostamaan enemmän kuin koskaan. Silti kyseessä on vaan vaihe elämässä, joka menee niin nopeasti ohi, että on mahtavaa nauttia erilaisesta arjesta omalla tavallaan.

Haasteita, mitä usein varsinkin tuoreet vanhemmat kohtaavat oman ajan puuttumisen lisäksi, on oman hyvinvoinnin laiminlyöminen, jopa huomaamatta. Kun elämä keskittyy vahvasti oman lapsen hyvinvointiin, sitä helposti unohtaa itsensä kokonaan. Miten lapsi nukkuu, miten lapsi syö, miten lapsi kasvaa- ja kehittyy? – nämä asiat pyörii jokaisen vanhemman mielessä. Mutta joskus kannattaa kääntää katse itseensä; miten minä nukun ja palaudun, miten minä syön tai liikun...

Toistan itseäni, mutta koska koen tämän niin tärkeäksi niin sanon silti sen uudestaan: perheenlisäys tuo mukanaan haasteita omaan hyvinvointiin ja on erityisen tärkeää olla hyvässä fyysisessä kunnossa, jotta jaksaa uuden ajanjakson elämässä, sekä oikeesti myös pystyy nauttimaan siitä ja olemaan läsnä. Jokainen tietää, että huonot elintavat ja väsymys ei tee meistä kenestäkään onnellista ja nämä myös altistavat erilaisille terveysongelmille. Saati kutistavat meidän persoonaa ja läsnäoloa.

Kaikki ei kuitenkaan ole aina omissa käsissä… Itsekin raskauden ja vauva-ajan aikana olen valvonut enemmän kun koko elämäni aikana yhteensä. On todella paljon suunniteltava ja mietittävä, miten pystyisin palautumaan, vielä kun sopassa on mukana kilpaurheilu ja työt. Mutta olen huomannut, että asiaan auttaa jo se, kun keskittyy niihin asioihin omassa hyvinvoinnissa mihin voi vaikuttaa, kuten miten koostaa oman ravinnon, panostaa riittävään veden juontiin, pitää kehon tilanteeseen sopivalla tasolla aktiivisena. Ja lepoa niihin väleihin lisää, kun sitä pystyy lepäämään.

Tasa-arvoinen vanhemmuus on tärkeä osa molempien vanhempien henkilökohtaista hyvinvointia. Se, että jaetaan vastuu kaikesta, helpottaa jo huomattavasti. Toki kaikki vaikuttaa kaikkeen ja elämäntilanteet vaihtelee.. kun itse olin äitiyslomalla, niin tietysti otin enemmän vastuuta, mutta nyt kun tilanne on toinen, on molempien jaksamisen kannalta tärkeää, että toimitaan yhdessä tiiminä. Jo se, että vuorotellen heräillään öisin tai aikaisina aamuina annetaan toisen nukkua vähän pidempään, on jo niin iso helpotus. Lisäksi vaikka treenataan paljon yhdessä ja koko perheen voimin, niin tuetaan ja annetaan myös toisillemme aikaa mennä ihan yksin treenaamaan. On tärkeä saada välillä olla myös ihan omien ajatuksien kanssa.

On myös paljon perheitä, joissa toinen vanhempi haluaa olla kotona ja enemmän lasten kanssa- sekin on ok. Tärkeintä on keskustella avoimesti ja lapsen tarpeiden jälkeen miettiä myös vanhempien tarpeita. On tärkeää, että jokainen vanhempi saa myös pitää kiinni omista jutuista ja omasta identiteetistä.
On myös hieno huomata, miten sopeutuvainen lapsi oikeesti on. Lapsen voi hyvin ottaa mukaan myös niiden omien juttujen pariin ja tutustuttaa siihen elämään mitä vanhemmat elää. Muistan itse lapsuudesta parhaiten ne hetket, kun pääsin omien vanhempien harrastuksiin mukaan. Tuntui todella hienolta katsoa sekä äidin ja iskän pelejä ja tuli jopa tosi tärkeä olo, kun olin päässyt mukaan. Toivottavasti pystyn omalle lapselle luomaan saman tunteen, mikä on itselleni jäänyt….

Ja mikä tärkeintä! Lapset peilaavat ja aistivat meistä asioita, vanhempien esimerkki ja hyvä olo tarttuu ja välittyy myös lapseen!

”Imetän jos pystyn” – vastasin aika moneen kertaan raskauden aikana, kun imetyksestä kysyttiin. Mulla ei oikeestaan ollut imetyksestä muuta sanottavaa kuin erittäin luonnollinen asia ja toivottavasti onnistuisi, minkäänlaista ulkonäkö-kysymystä en imetyksestä ole edes miettinyt. 
Tuntuu, että nykypäivänä täytyisi usein olla vahva argumentti asiaan kun asiaankin liittyen, mutta tähän mulla ei ollut eikä ole edelleenkään.

Osa tiesikin, kun olen asiasta aiemmin kirjoittanut, mutta itse synnyin hätäsektiolla maailmaan ja olen kuullut, että lääkäri oli sanonut: että jos synnytys ei olisi ollut hoitajien ja lääkäreiden vuoron vaihdon aikana, emme olisi välttämättä äitini kanssa selvinneet. Sairaalassa olikin siis tuplasti auttajia ja meidän molempien henki pelastettiin, joka oli ollut minuuteista kiinni. Tästä syystä esimerkiksi minä, en ole koskaan saanut äitini maitoa vaan korviketta. En ollut lapsena lähes koskaan kipeä, eikä mulla ole yhden yhtään allergiaa eikä ole edelleenkään kumpaakaan. Lisäksi suhde äitiini on aivan mielettömän läheinen. Ja tässä kohtaa Sydämellinen Kiitos Suomen terveydenhuollolle, siitä että itsekin olen elossa! 

Miksi kerron tästä, niin siksi, että onnistuu sitten imetys tai ei, lapsi saa hyvää ravintoa. Eikä asiasta pidä kokea huonoa omatuntoa jos imettäminen ei jostain syystä onnistu. En muutenkaan ymmärrä imetys vs. korvike- asetelmaa, vertailua ja kiistelyä.
Uskon myös, että imetyksen aiheuttama stressi voi olla yksi suurimmista syistä, miksi maitoa ei lopulta tulekaan. (Tämä mielipide ei perustu faktaan vaan täysin mun omaan olettamukseen.) 

Päätin heti raskauden alussa, että en rupea stressaamaan imetyksestä sanoi kuka mitä tahansa. Mä todellakin toivoin, että pystyn imettämään, koska tietysti sillä on terveydellisiä vaikutuksia niin lapseen kuin äitiinkin, sekä se tekee lapsen ruokkimisesta alussa helppoa ja taloudellista. Silti, tiesin että ihan yhtä hyvää on korvike ja jos en pysty imettämään, niin sitten on aina hyvä vaihtoehto olemassa ja lapsen kasvu ja kehitys on täysin turvattu. 
Alitajunnassa, olin jo varma, että tällä urheilumäärällä etc. en varmaan pystykään imettämään. Tämäkin ihan perusteeton ajatus, mutta jota mun päähän oli monelta taholta iskostettu ja varoiteltu. (Eli myös mun päätä oli sotkettu perättömällä ”peloittelulla” urheilun vaikutuksesta imetykseen.)

Synnytyksen jälkeen oli se imetyksen ”käynnistäminen” kyllä sellaista hommaa, että siinä meinas vauvan lisäksi mennä hermo itseltäkin. Kauhea pakko ja hätä saada maito nousemaan ja 3h välein herätyskello soi, että taas yritetään. Vauva huutaa keskellä yötä kurkkusuorana kun imetysotetta koitetaan väkisin saada ja ruiskulla ruiskutetaan luovutettua maitoa, että luulisi sen olevan äidin omaa.
Melkein siinä vaiheessa teki mieli sanoa, että tää oli tässä. (Tämä ohjeistus tuli siis sairaalan puolelta, itsehän en tiennyt muuta kuin opetusvideot ja materiaalit, mitä olin lukenut, ja niissähän imetys alkaa kaikilla kuin itsestään.) Onneks kärsivällisesti jaksoi nähdä sen vaivan ja kuunnella kätilöitä, sekä ottaa vaan neuvot vastaan. Neuvoja tulee paljon ja osa niistä ovat hyvinkin ristiriitaisia, joten kannattaa kärsivällisesti kokeilla kaikkea ja etsiä se tapa mikä itselle sopii. Tähän yhtälöön omalla kohdalla sopii lause: ”kärsivällisyys tekee mestarin.”
Mun olettamuksille kävinkin siis toisin… Kun sairaalasta päästiin kotiin, maito nousi ihan silmissä ja paniikissa mietin, että mihin tän kaiken määrän saa talteen, kun pikkusen mahalaukku on viinirypäleen kokoinen. Onneks mulla oli oli kotona valmiina pumppu ja maidonkerääjä. Pakkaseen on edelleen turha varastoida muuta ruokaa, maito vie sen verran tilaa sieltä.
Mutta siis rauhallinen koti-miljöö, stressittömyys ja vauvan pitäminen ihokontaktissa, näyttivät mulla käynnistävän maidon tulon.

Edelleen täysimetyksellä mennään ja onhan se ollut iso helpotus arkeen. Toisaalta haasteita tuo se aika kun olen poissa kotoa esim. rugby leirillä ja maitoa nousee niin paljon, että olo on jo tosi tukala.
Onneks nykyään on apuna kaiken maailman imetyksen apuvälineet, joista mulla ei rehellisesti ollut ennen raskautta ja imetystä mitään tietoa saati taitoa. Käytän itse Wauvakaupalta kaupallisessa yhteistyössä saatua Lasinoh maidonkerääjää sekä Lasinoh sähköistä rintapumppua. 
Ihan imetyksen alussa jouduin joka päivä käyttämään molempi mutta nykyään sähköistä rintapumppua vain silloin kun olen poissa tai ennen lähtöä kerään maitoa talteen jääkaappiin. Ja maidon kerääjää satunnaisesti imetyksen aikana ja joskus yöllä, kun maitoa nousee tosi paljon, mutta syöjä nukkuu.
Molemmat ovat olleet ihan älyttömän hyviä ja omalla kohdalla tarpeellisia. En todellakaan olisi jaksanut käsillä lypsää maitoa, vaan nämä apuvälineet ovat olleet tosi kovassa käytössä ja ovat edelleen. 

Tässä muutama väite imetyksestä mitä olin kuullut ja vastaan niihin mun kokemuksella:

1. Kova urheilu vaikuttaa maidon määrään negatiivisesti:
   -Omalla kohdalla tilanne on ollut päinvastainen. Maitoa rupee nousemaan treenin jälkeen tosi paljon, uskon että syynä on lämpö ja verenkierron vilkkaus.
2. Imetys löystyttää niveliä & sidekudoksia:
   -Huomasin tämän jo raskauden aikana, että relaksiinihormoni vaikuttaa omiin niveliin. Mm. leikattujen polvien kohdalla on ollut ongelmia.
3. Imetys lisää nesteen ja ravinnon tarvetta ädillä:
   – Kyllä! Samantien kun imetys alkaa on aivan jäätävä jano! Ja olen myös huomannut, että tietysti oma kulutus huomioiden tämä ”600kcal” mainittu lisätarve pitää varmasti paikkansa, siihen kun lisää vielä kovemmat treenit, niin kyllä sitä ravintoa tarvitsee tankata, mutta hyvistä lähteistä.
4. Ylimääräinen maito kannattaa pumpata, ennen treeniä ja käyttää tarpeeksi tukevia urheiluliivejä:
   – Kyllä, jos neiti ei syö juuri ennen treeniä niin treenaaminen on huomattavasti mukavempaa kun on pumpannut, lisäksi tukevilla liiveillä on iso merkitys, mutta liian kireitä liivejä ei voi käyttää ainakaan pitkään. Mulla tulee muuten tosi helposti tukoksia ja ne ovat muuten kipeitä.

En tietysti tiedä kuinka kauan maitoa tulee riittämään ja imetys jatkuu, vaan sen näyttää lopulta aika. Sitten kun se loppuu se loppuu, eikä sen kummempaa. Kahden päivän päästä aloitetaan kiinteän ruuan maistelu kasvissoseesta, joten sekin varmasti tulee vaikuttamaan vauvan ruokailuun asteittain, toivottavasti myös pidentää unia.
Sanoisin, että lapsen ruokinta on vanhempien oma asia. Luotto omaan tekemiseen on kaikkein parasta ja ammattilaiset auttaa neuvolan puolella kyllä, jos tukea tarvitsee. Lisäksi jos vauva voi hyvin ja kasvaa, niin eipä sitä tarvitse ruokinnasta stressata.
Mutta siis todella mielenkiintoista on oppia jotain, mistä ei ollut aiemmin mitään kokemusta ja lopulta imetyksestäkin on tullut vain yksi rutiini osa omaa arkea, eikä urheilu ole minkään este.

Olen kuitenkin iloinen, että mulla on ymmärrystä molemmista tavoista niin imetyksestä kuin korvikkeista. Joskus kun joku asia onnistuu itseltä helposti voi olla hankala asettua toisen asemaan ja todeta oma tapa ainoastaan oikeaksi. Imetys on tästä hyvä esimerkki, joka tuntuu olevan niin monelle itsestäänselvyys, että unohdetaan ettei se sitä ole kaikille.
(Mediassa ja esim. Helsingin Sanomissa on ollut monta hyvää juttua imetyksen tuomaan stressiin ja paineeseen liittyen: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006660452.html.)

Toivoisin, että niin raskauden aikainen liikunta, imetys ja moni muukin asia raskaudesta, synnytyksestä sekä lapsen kasvusta ja kehityksestä menisivät pikkuhiljaa siihen kategoriaan, ettei niistä tarvitsi vääntää kättä äitien kesken vaan annettaisiin jokaiselle rauha tehdä tavallaan ja jätetään ohjeet ammattilaisille.

Kivaa sunnuntaita, täällä ei malteta odottaa ensi viikkoa kun päästään näkemään, miten bataattisose uppoo!