Monille, varsinkaan mun läheisille ei varmasti tule yllätyksenä, että mun on tosi vaikea vaan pysähtyä ja rauhottua. Korona on siis selvästi tarkoitettu kolahtamaan mun tyyppisten persoonien nilkkaan, kenen on vaikea muuten vaan olla aloillaan tekemättä mitään tai vielä pahempaa on tehdä paljon vähemmän kuin yleensä.
Huomaan, että saan kaikista eniten aikaan kun mulla on monta asiaa samaan aikaan meneillään. Kun töitä on paljon, on kokoajan hyvä draivi päällä, mutta nyt kun työt ovat vähentyneet alle puoleen, niin jonkun pikku asian hoitamista meinaa lykätä todella paljon. Siis miksi? Nyt kun kerrankin olisi rauhassa aikaa, vaikka vastailla sähköposteihin ja istuskella tietokoneen ääressä ilman toimistopäivälle suunnattua aikataulua, niin ei millään malta. Jatkuvasti löytää jotain muuta tekemistä, joka ei todellakaan ole sen tärkeämpää vaan ihan kaikkea turhaa.

Sama pätee omaan luovuuteen ja ideoihin. Kirjoittelin aiemmin jo Koronasta ja miten se vaikuttaa itseeni yrittäjänä, ja pohdin, että nyt on hyvää aikaa kehittää itseään ja ideoida uutta. Olen kuitenkin huomannut, että kun on kiirettä ja paljon meininkiä, tulee jatkuvasti uusia hyviä ideoita mieleen ja sitä oma luovuus painelee ihan omissa sfääreissä, mutta nyt kun viettää paljon aikaa kotona, tuntuu että pää lyö ihan tyhjää.
Heti kun näkee asiakkaita, rupeaa aivot raksuttamaan ja hyviä juttuja tulee pääkoppa täyteen, mutta mitä enemmän sitä vaan on eikä tee mitään, sen vähemmän sitä myöskään mitään uutta luovaa ideaa keksii.

En tiedä kamppaileeko joku saman asian äärellä, mutta huomaan mun luonteelle sopivan erilaiset työn täyteiset viikot, joissa on paljon erilaisia uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Ehkä nyt olisi aika löytää kevyemmästä tekemisestä oman ilonsa ja yrittää nauttia ja arvostaa sitä, että saa myös vaan olla!
Fakta on kuitenkin se, että yleensä sitä haluaa aina sitä mitä just nyt ei ole. Kun on paljon töitä toivoo yhtä vapaapäivää ja kun on paljon vapaata haluaa taas tehdä töitä. Mutta toisaalta raskaatkaan työviikot eivät tunnu missään, kun tekee työtä mistä oikeesti nauttii, se on ainakin itselle ollut voimavara, että saa mennä aina töihin hyvällä fiiliksellä ja lähteä töistä hyvällä fiiliksellä.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille ja tsemppiä muille rauhattomille sieluille!

Kilpaurheilussa pyritään optimaaliseen suorituskykyyn ja tietysti myös voittamiseen kaikin keinoin. Harjoittelu on jatkuvaa ja progressiivista ja pienemmätkin asiat halutaan hioa niin hyväksi, että suorittaminen menee eteenpäin. Vaikka virheitä tulee ja hävitään niistä opitaan. Mutta kun panokset kovenee kasvaa myös loukkaantumisriski.
Vaikka kehosta halutaan tehdä mahdollisimman kestävä, on kilpaurheilussa aina mukana ulkoinen muuttuja, joka voi aiheuttaa loukkaantumisia, mitä emme tietenkään koskaan toivo.

Olen itse käynyt läpi tämän niin sanotun urheilijan ”helvetin”, eli jatkuvan loukkaantumiskierteen. Täällä blogissa löytyy paljon tekstejä, joissa avaan omaa loukkaantumishistoriaa sieltä 15 vuotiaasta asti tähän päivään, mutta varmasti suurimmalta osalta ne ovat menneet ohi niin parempi pikakelata ne vielä tiivistetysti tähän….

Urheilu oli jo lapsena mun ihan lempi juttu. Harrastin yleisurheilua, jalkapalloa, karatea, kävin pesis-, sähly-, ja voimistelukerhossa sekä vapaa-ajat vain liikuin, koska se oli parasta mitä tiesin. Kuitenkin jossain vaiheessa jouduin miettimään, että mikä harrastuksista oli se kaikista tärkein ja valitsin jalkapallon.
Jalkapallo vei mukanaan jo 7 vuotiaan Oonan sydämen ja sama laulu jatkui. Kun olin 15 vuotias, pääsin ensimmäistä kertaa Hongan naisten liigajoukkueen kokoonpanoon. Se oli henkilökohtaisesti silloin maailman isoin juttu. Muistan vieläkin kun itkin onnesta, valmentajan soiton jälkeen. Pelin jälkeen olin siirtymässä treenaamaan naisten joukkueen mukaan, kunnes seuraavassa b- nuorten pelissä polvesta katkesi eturistiside ja samalla repesi kierukka. Leikkaushan siinä odotti, mutta edes pelko leikkauksesta ei vaivannut vaan se, että jouduin olemaan melkein 8 kuukautta pois pelikentiltä. Vaikka leikkaus sujui hyvin, kuntoutuksesta en tinkinyt lainkaan, jouduin silti lähes vuoden välein pienempiin polven tähystyksiin ja jalkapallon peluu joutui jatkuvasti katkolle. Oli rustopalojen siistimistä, kierukan palojen poistoja ja vielä jostain tyhjästä ilmestynyt luupiikki joka hiottiin pois. Onneksi kuitenkin silloin laitettu eturistiside on edelleen hyvänä paikoillaan.
Loppujen lopuksi taisin joutua isomman leikkauksen jälkeen vielä 4 erilaiseen tähystysleikkaukseen. Polvi ei todellakaan ollut entisensä, mutta koskaan en antanut kuntoutuksessa periksi, enkä anna edelleenkään.

Polvivammakierteen lisäksi sitä on toki ollut ties mitä vammoja, mutta ei aiemmin mitään joka veisi näin pitkäksi aikaa pois oman lajin parista saati leikattavaksi.
Jokainen leikkaus ärsytti aivan suunnattomasti ja välillä tuntui, että multa halutaan viedä just se asia pois missä olin hyvä, eli urheilu. No seuraavana päivänä sitä paineli taas salille kuntouttamaan ja lopulta oma kiinnostus ja tietotaito vammoista ja fysiikkatreeneistä kasvoi sille tasolle, että se vain vahvisti sitä, että tästä pitää tulla mun ammatti.
Aloitin opiskelut liikunnanohjaajaksi. Koulu vei pois jalkapallokentiltä, mutta ohjeisti kohti uraa, mikä istui täysin omaan intohimoon.

Joka päivä, kuukausi ja vuosi, kun opiskelin nykyiseen ammattiini, tajusin että tää on niin mun juttu. Ja kun aloitin työt liikunnanohjaajana ja fysiikkavalmentajana huomasin, miten paljon oikeesti joka ikisestä loukkaantumisesta ja kuntoutukseen käyttämästä tunnista on hyötyä mun työssä nyt.
Opinnot antoivat todella hyvät valmiudet ja pohjan, mutta kokemukset ja avoimmuus ammattikenttää kohtaan loivat vielä todella hyvät edellytykset itse työntekoon. Vaikka joskus tekis mieli olla katkera kaikille loukkaantumisille, niin pakko sanoa että niistä on ollut työssä todella paljon hyötyä.

Kilpaurheilua en kuitenkaan pystynyt jättämään ja kun työelämä lähti rullaamaan omalla painolla aloitin rugbyn. Laji jota olin aina katsonut ylöspäin ja ihannoinut. Laji, joka vaatii todellista fysiikkaa!
Ensimmäinen kausi päätyi kuitenkin vasemman polven eturistisiteen katkeamiseen sekä kierukan repeämään. Taas 10 vuoden jälkeen ensimmäisestä polvileikkauksesta tuntui, että olin samassa pisteessä, mutta eri jalan kanssa. Tuntui ihan siltä, että joku ihan tahallaan halusit mut pois kentiltä, juuri kun olin löytänyt itselleni vielä sopivamman lajin. Kaikki se pettymys piti taas käsitellä uudestaan, pelko siitä, että loppuuko kaikki nyt tähän vai voinko mä vielä tulla vahvempana takas pyöri mielessä.
Sain onneksi ortopediksi Mikko Kirjavaisen, joka vakuutti vahvasti, että polvi tulee kuntoon ja uskoi siihen, että olen valmis tekemään uudestaan sen saman työn vieläkin paremmin, mitä olin oikean polven eteen tehnyt.

Polvi leikattiin 2017 ja se onkin viimeisin leikkaus, jossa olen nyt ollut. Palasin kentille 9 kuukautta leikkauksen jälkeen ja 10 kuukauden jälkeen pelasin rugbya EM-kisoissa. Tein aivan älyttömän paljon töitä kuntoutuksen eteen, jotta pystyin siihen. Apuna oli myös fysioterapeutti Jarkko (toimii tällä hetkellä Mehiläisessä).
Ainut syyni ei ollut se, että haluan pelata taas rugbya vaan se, että terveys ja se, että olen fyysisesti hyvässä kunnossa on mun käyntikortti työssäni. Teen töitä täysin mun keholla valmentaja, olen jatkuvasti liikkeessä, näytän liikkeitä, opetan tekniikkaa. Kaikki se vaatii sen, että pystyn itse toimimaan ja olen terve. Mulla ei suoraan sanoen ollut todellakaan varaa laiminlyödä kuntoutusta tai mun terveyttä, koska silloin en olisi se ammattilainen jota haluan olla.

Rugby on loukkaantumisaltis laji, sekä mun työ liikunnanalalla on loukkaantumisaltista ja juuri sen takia koen tosi tärkeäsi, että taustajoukot ovat kunnossa. Alotin vuoden alusta yhteistyön Urheilu Mehiläisen kanssa, voin sanoa, että tämä yhteistyö on mulle kultaakin kalliimpi. Tunne, kun tiedän, että musta pidetään huoli on aivan älyttömän tärkeetä. Lisäksi, se että voin luottaa jokaiseen ammattilaiseen, on ihan uskomatonta.
Vaikka loukkaantumisia ja tapaturmia sattuu, niin niistä selvitään kyllä kun ympärillä on osaavat asiantuntijat ja itsellä on sellainen asenne, että tulee kuntoon!

Kiitos Urheilu Mehiläinen, en malta odottaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan!