Muutaman tunnin päästä vuosi täynnä äitinä!

Tähän aikaan tasan vuosi sitten tanssin Jorvin/Espoon sairaalan synnytysosastolla tens laite kädessä ja odottelin meidän pikkulikan synnytyksen alkamista. Sanotaanko, että oli aikamoinen odotusaika se vuorokausi siellä. Välillä nauratti ja itketti. Kaikki tunneskaalat tuli koettua silloin, mutta kaikin puolin oli tosi positiivisen odottava olo.
Aika on parantanut haavat, eikä mitään traumoja jäänyt synnytyksestä, vaikka se joltain osin hirveetä olikin. Ajattelin vaan, että kaiken kestää kun kohta saa nähdä oman lapsen ensimmäistä kertaa.
Mulle toki muiden leikkausten takia sairaalan ilmapiiri oli ennestään tuttu, joten sairaalassa olosta ei tullut mitään lisäjännitystä. Ja kätilöt on kyllä niin superstara porukkaa ja heistä huomaa kuinka paljon he rakastavat työtään, ettei tarvinnut stressata. Ihan oma itseni sain olla kipuineen ja kiroiluineen päivineen, unohtamatta umpisurkeita läppiä!
Meillä oli perheenä tosi hyvä buugi ja kätilöt toi siihen hyvän twistin, joten muistelen todella lämmöllä sitä hetkeä. Kaiken tietysti kruunasi lapsen syntymä 2.11 aamulla 5.52, joka oli jotain niin koskettavaa, etten osaa edes sanoiksi pukea. Katsoin juuri eilen videon synnytyksestä ja itkuhan siinä tuli! Hienoin hetki, mitä olen koskaan kokenut elämässä! Huh!

Muistan kuin eilisen ensimmäiset viikot kotona pienen tuhisijan kanssa, kun päivässä meni eniten aikaa lapsen tuijottamiseen ja ihailuun. Katsoimme tuoreina vanhempina vuorotellen lasta ja sitten toisiamme. Kumpikin varmaan mietti mielessä, että voiko tää olla edes totta ja onko toi maailman kaunein olento oikeesti meidän lapsi.
Tätä tuijottelua tapahtuu edelleen päivittäin, toisinaan kyllä miettii, että jestas, olinko mä yhtä villi lapsena kun toi kämppää ympäri juokseva pikku neiti… (olin kuulemma..)

Ensimmäinen vuosi on vaan mennyt ihan liian nopeasti ohi. Vaikka sitä on elänyt hetkessä ja keskittynyt olemaan täysin läsnä niin ai, että jää tietyllä tavalla kaipaamaan kaikkia noita koettuja vaiheita. Oman lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen on ollut ihan älyttömän siistiä. Ja se ylpeyden määrä uusien taitojen oppimisen kautta on ihan valtava, onneksi se kehityskaari on kuitenkin loputon ja jatkuu läpi elämän.
Täytyy myös todeta, että olemme saaneet olla todella etuoikeutettuja ja onnellisia, että tähän asti lapsi on ollut terve ja kehittynyt ilman huolia. Sekään ei ole koskaan itsestäänselvää. <3

Mitä mä haluan sanoa tuleville vanhemmille, niin: nauttikaa ja luottakaa itseenne, jokainen lapsi saa just itselleen ne parhaat vanhemmat. Kenenkään ei muutenkaan tarvitse olla jollain tavalla valmis vanhempi, en usko, että kukaan on kaikkeen heti valmis. Vanhemmuus on polku jota edetään hetki hetkeltä ja vuosi vuodelta.
Nykypäivänä tuntuu, että paineita otetaan vähän kaikesta ja tietyllä tavalla yhteiskunta niitä varmaan myös osittain luo.
Monilla on kauhea pelko ruveta vanhemmuuteen, koska pelkää sitä miten pärjää ja vahingossa vertaa itseään muihin. Vaikka tämän moni ehkä tiedostaa, niin siitä voi olla vaikea päästää irti, mutta yritä! Vanhemmuus ei ole suorittamista, vaikka päivät saattaa siltä joskus tuntua.
Vanhempien on myös tärkeä pitää itsestä ja toisistaan huoli, jolloin arjen kuormituksesta on helpompi selvitä. Vanhemmuudesta selviää myös yksin, mutta apua saa myös pyytää, se ei ole heikkouden merkki!

Vauva vuoden ehkä tärkein asia on ollut itselleni se, että luotan itseeni, mun mielestä tää pätee vaan ihan kaikkeen elämässä. On jotenkin kevyempi elää kun luottaa siihen kuka on ja mitä tekee, vaikka se ei aina helppoa olekaan ja joskus se voi olla pidempääkin kadoksissa. Pyrkimys sitä kohti voi jo helpottaa paljon. Virheiltä elämässä vaan ei voi välttyä ja onneksi ne on myös keino oppia ja kehittyä!

Tähän loppuun haluan vielä sanoa, että on maailman parasta olla äiti!

2 kommenttia

  1. Avatar

    Onnea 1-vuotiaalle ja kaikkea parasta teidän perheelle! 😍

Vastaa viestiin Fitoona Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.Vaaditut kentät ovat merkittyjä *

*