Rugby

Ensimmäiset kosketukset omaan lajiin ja urheilija ”minään”

Kuva: Ville Maali / HS

Ennen isompaa kehon palautumis-postausta, joka tulee mahd. pian kun saan siihen vielä muutamat materiaalit mukaan, on pakko jakaa vähän fiiliksiä paluusta oman lajin rugbyn pariin, koska viikonlopun maajoukkueleiri nosti maidon lisäksi fiilikset pintaan.
Rugby kentälle ei puolikuntoisena mennä, vaan tässä on iso projekti edessä, jotta keho kestää äärirajalla taistelemista. Ensinnäkin kestävyyskunto täytyy saada tosi korkealle tasolle, nopeus ja voimat takaisin sekä tukilihasten kunto pitää hioa ihan viimesen päälle, jotta keho kestää taklauksia ja ylipäätään jatkuvasti iskuja, mitä tulee niin treeneissä kuin peleissäkin. Tähän kaikkeen kun vielä lisätään pelillisten ominaisuuksien treenaamisen, niin hommaa kyllä riittää. Onneks treenaaminen ja pelaaminen on niin huikeeta, että työn on valmis tekemään koska vaan!

Äidit taas ekan kerran majun mukana!

Huippu- urheilijoissa on paljon myös äitejä, ja kilpaurheilijoissa vieläkin enemmän. Ei ole tabu palata lajin pariin ja päästä jopa paremmalle tasolle kuin koskaan ennen, raskauden ja synnytyksen jälkeen. Jostain syystä kuitenkin moni urheilija kokee, että täytyy valita: joko äitiys tai kilpaurheilu. Voin myöntää, että myös itse olen miettinyt tätä koska rugbylla niin kuin monella muullakaan lajilla ei Suomessa voi saada elantoa ja se on vain harrastus, joten äitiyden ja kilpaurheilun lisäksi kombossa on mukana myös yrittäjyys ja ylipäätään kaikki työt, jotka vievät omasta viikosta kaikista eniten aikaa ja ovat itselle henkilökohtaisesti tosi tärkeitä (kun mammaloma loppuu).
Itsessään jo työn ja urheilun sumpliminen on joskus ollut haastavaa, niin nyt jo tiedän, että pienen lapsen äitinä oleminen tuo vieläkin enemmän haastetta mukaan, sillä hän tulee kuitenkin olemaan aina mulle se numero yksi.
Silti haluan vielä pelata! Pelivuosia ei ole montaa jäljellä enkä halua katsoa joskus elämää taaksepäin ja harmitella, että olen jättänyt jotain tärkeää tekemättä. Edelleenkään en tiedä milloin ja pääsenkö edes siihen pelikuntoon, johon itse haluan sekä takaisin kentille maajoukkue tasolle, mutta ainakin se on tavoite ja toive, jota kohti mennään hyvällä ja rennolla fiiliksellä.

On vaikea kuvailla teille sitä tunnetta, kun pääsin yhdeksi päiväksi taas leirille oman rugby ”perheen” pariin. Vaikka kontaktia en vielä ota ja etenen hyvin rauhallisesti treeneistä toiseen, tuntu se vaan niin sairaan hyvältä. Aika sama fiilis kun isompien leikkausten ja vammojen jälkeen, jotka ovat aiheuttaneet lähes yhtä pitkän jakson katsomon puolelle, kuin raskaus ja synnytys. Mutta jostain syystä mun mielestä on vieläkin siistimpää palata kentille, kun oon ÄITI! Joku ehkä voi samaistua tähän fiilikseen, mutta onhan se nyt ihan sairaan siistiä jos oma lapsi kannustaa katsomossa kun puet maajoukkuepaidan päälle ja edustat Suomea kansainvälisissä kisoissa. Urheilija iskät saavat useasti kokea tämän kombon- Olla sekä iskä, että urheilija. Kuulla omien lapsien kannustushuudot katsomossa sekä halit voitetun ottelun jälkeen. Tää on ollut myös mun haave, äitinä… ja sen toteutuminen on nyt aika lähellä! Maailman siisteintä!!
Silti ei pidä nuolaista, ennen kuin tipahtaa ja nyt täytyy keskittyä rakentamaan sellaista kuntoa, että vaikka en pelaisikaan niin olen silti kovaakin kovemmassa kunnossa oman ammattini ja elämän takia.

Treenaaminen ei itsessään ole haastavaa, lähinnä kärsivällisyys on koetuksella, kun pitää himmata. Aikataulutus on se, joka tuo suurimmat haasteet ja täytyy sanoa, että on todella tärkeä perheen sisällä sumplia molemmille tärkeät asiat, niin että niille riittää aikaa. Vanhemmuus on yhdessä tekemistä, vastuun jakamista eikä kumpikaan rooli ole toista arvokkaampi. Mä olen todella onnellinen siitä, että meillä on täysin tasapainossa molempien roolit niin vanhemmuudessa kuin ylipäätään parisuhteessa. Molemmat saa toteuttaa yhteisten unelmien lisäksi omia unelmia ja niitä tuetaan. Ilman tätä, ei munkaan urheilija, yrittäjä, äiti – kombo olisi mahdollista.

Moni on kysynyt miten raskaaksi,- ja äidiksi tuleminen on muuttanut mua, osa tokaissut, että sitten kun lapsi syntyy muutut tosi paljon etkä ole enää se joka olet ollut.. täytyy sanoa, että en koe, että mun luonne olisi muuttunut mihinkään. Mä olen edelleen mä, pikkuinen on tullut meidän elämään mukaan ja eletään sitä elämää ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta hänen kanssaan.
Jokainen meistä muuttuu ihan jo iän tuomien vuosien (ja viisauden) myötä, mutta en sanoisi, että äidiksi tuleminen olisi jotenkin tässä mun luonnetta erikoisemmin muuttunut. Ainoa asia, joka on muuttunut niin se, että mulla on lapsi, jota suojelen aina.

0 kommenttia

ME ollaan Suomen mestareita!

Huh, en tiedä mistä aloittaa. Koitan miettiä sanoja ja ensimmäisenä tulee mieleen vain sana Kiitos! Oon niin kiitollinen, että saan olla osana niin hienoa joukkuetta ja seuraa kuin Helsingin Rugby Club (HRC) on…

Viikonloppu oli kohokohta koko mun koko urheiluvuodelle. Käytiin hakemassa tyttöjen kanssa Hämeenlinnasta pytty kotiin, eikä se ollut mikään helppo haku. Jyväskylän Rugby Club laittoi kyllä sellaisen vastuksen, että tota finaalia en tule ikinä unohtamaan. Lopullinen piste-ero oli vain kaksi pistettä, mutta se riitti! Palaten edellisiin kausiin omalta osalta niin kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut. Ensimmäisenä vuotena semifinaalipelissä loukkasin polven ja jouduin polvileikkaukseen, toisena vuonna epäonnekseni taklaus lipsahti korkeaksi ja sain punaisen kortin.. olin pelikiellossa sekä semifinaalit, että finaalin. Tänä vuonna tulos oli onneksi toinen… kai se kolmas kerta oikeesti toden sanoo.


Pakko sanoa, että rugbya on niin siisti pelata Suomessa kun lajin sisällä, joukkueiden välillä on niin hyvä yhteishenki. Jyväskylän joukkueessa pelasin omia rakkaita maajoukkuekavereita, peli oli siistiä ja kunnioituis on ihan 100% vastustajaa kohtaan, vaikka välillä rapatessa roiskuu ja vahinkoja sattuu.
Aikuisiällä ei mitään turhaa sikailua ja huonoa käytöstä vaan jaksa katsoa kentällä. Mulle on muutenkin tullut aina ihan myötähäpeä olo, jos joku jatkuvasti sikailee ja käyttäytyy miten sattuu. Urheilussa pitäisi aina olla tietyn tason kunnioitus niin omia kuin vastustajan pelaajia ja tuomareita kohtaan. Rugbyssa onneksi tämä tavoite on melkein täyttynyt. Finaalissa se todella täyttyi!

@Juha Tamminen
@Jutta Litmanen

Mikään voitto ei tunnu miltään ilman joukkuetta. Olen huomannut, että joukkueurheilu on vaan mun juttu, vaikka tykkään haastaa itseäni myös yksilönä.
Joukkueurheilussa ei riitä vaikka itse antaisit kaikkesi, joukkue voi silti hävitä tai vaikka pelaisit huonoimman pelisi koskaan, joukkue voi silti voittaa. Joukkueessa ratkaisee niin moni asia: mielestä, ryhmädynamiikkaan ja yhteisiin onnistumisiin, mihin yksilö ei voi pelkästään vaikuttaa.
Mestaruus tuntui todellakin joukkuevoitolta. Jokainen taisteli ihan loppuun asti ja meidän joukkue on kasvanut hyvin koko kauden myötä viimeiseen otteluun asti. Oltiin johdossa, oltiin häviöllä ja viimeisillä minuuteilla siirryttiin takaisin voittoon ja voitettiin mestaruus… joukkueurheilun todellinen suola. Vaikka mieli haluaa häviön hetkellä usein luovuttaa niin jostain löytyy silti se viimeinen taistelutarmo, ja se löytyi meiltä!

Kovalla sisulla päästiin ratkaisemaan Suomen tuplamestaruus niin rugby-seiska kuin nyt rugby-viistoista kausilla. Enkä voi olla unohtamatta meidän Suomen seiskamaajoukkueen huikeeta kesän menestystä EM- kisoissa. Tämä vuosi on urheilun puolesta ollut mulle kaikkein hienoin ikinä! Vammoitta en ole selvinnyt, mutta ne valitettavasti kuuluu urheiluun. Nyt on kuitenkin aika levätä, saada kroppa takaisin toimintaan ja palata punttien kimppuun talvikaudeksi. Olen kyllä odottanutkin voimatreenejä ne on niin mun juttu!

@Jutta Litmanen
@Juha Tamminen

Mulla on myös aivan älyttömän vahvat ja tarkkaan valitut yhteistyökumppanit, jotka ovat täysillä tukemassa mun urheilua sekä töitä. Haluan kiittää teitä kaikkia: Fitnesstukku, Under Armour, Nocco, Barebells, Stadium, Pihlajalinna, Helsingin Hieronta-Akatemia, Fressi & Suunto.
Rakkaan puolison, perheen ja ystävien tuen lisäksi on ihan mieletöntä ja etuoikeutettu olo saada sekä tukea, että olla näiden yritysten yhteistyökumppani.

Mitähän seuraavaksi…. saa nähdä 😉

0 kommenttia

Rugbyssa eri ominaisuudet ja ruumiinrakenteet on valtti

Huh, en tiedä mistä aloittaisin. Ensi viikolla on rugbyssa semifinaaliviikko ja tuntuu niin oudolta, koska tietää että se tarkoittaa kauden loppumista lähiviikkoina. ”Vauhtisokeena” sitä painelee aina kohti näitä tavoitteita ja kun ne alkaa olemaan lähellä tuntuu aina uskomattoman hienolta, mutta samalla tyhjältä. Hyvä puoli on toki se, että riittää aikaa taa monipuolisempaan harjoitteluun.

Mulle rugby on ollut aikuisiän harrastus, josta on kuitenkin tullut itselle henkilökohtaisesti tosi tärkeä. Kaipasin pitkään harrastusta, missä pääsen haastamaan itseni äärirajoille ja samalla joukkuelajia, missä on tsemppaava yhteisö ja parhaat läpät. Kolme vuotta sitten päätinkin, että nyt on mun aika aloittaa rugby, jota olin jo aiemmin seurannut sekä fanitin tätä lajia ihan kybällä!

Kuvat: Antti Istala

Rugbyssa tarvitaan niin paljon eri ominaisuuksia riippuen myös siitä millä pelipaikalla pelaat, että vaikka kuinka hyvä olisit jossain, et välttämättä koskaan istu johonkin toiseen pelipaikkaan, vaan sun ominaisuuksille löytyy aina oma paikka kentältä. Erilaisten ominaisuuksien lisäksi rugbyssa tarvitaan eri kokoisia pelaajia ja just senkin takia tykkään tästä lajista.

Rugbyssa tarvitaan isoja vahvoja pelaajia, jotka kestävät kovaa kontaktia ja jatkuvaa rummutusta, fiksuja pelisilmän omaavia pelaajia, jotka kykenevät rakentamaan ja ohjaamaan peliä sekä pelaajia joilla on hyvän peliälyn lisäksi hyvät pallonkäsittely taidot ja syötöt sekä myös nopeita juoksijoita, joilla on pisteen kiilto silmissä ja halu scorata jokaisesta tilanteesta.

Tässä lajissa yhdistyy niin moni osa-alue, että kun pelin ymmärtää uskon, että jokaiselle löytyy oma pelipaikkansa. Tottakai mitä enemmän on ominaisuuksia sen parempi, mutta jokaisella ne kehittyvät treenaamisen myötä.
Mulle oli alussa ihan älyttömän vaikea ymmärtää, että palloa syötetään vain taaksepäin, jolloin en voi juosta kaverin ohi kentällä. Olin tottunut fudiksessa olemaan kärki, joka kyttää palloja linjan taakse ja rugbyssa onnistuin jatkuvasti olemaan syöttölinjan ulkopuolella. Viimeistään säännön oppi siinä vaiheessa, kun kukaan ei koskaan syöttänyt sulle.

Rugby on todellinen ”aikuusiän” harrastus varsinkin Suomessa. Meidänkin joukkueessa on ikähaitari sieltä 20 vuotiaasta yli 40 vuoteen. Eli ei kannata miettiä, että olisit lajiin liian vanha. Myös yli 50 vuotiaita löytyy lajista. Vaikka jokainen seura tavoittelee jokaisessa pelissä voittoa ja kaudessa Suomen mestaruutta, on laji silti amatööritasolla ja kaikille rakas harrastus töiden ohella. Rugbyn harrastaminen ei vaadi liiallista sitoutumista, varsinkaan jos maajoukkue ei kiinnosta. Lajia voi harrastaa ihan harrastamisen ilosta ja pelata hyvällä fiiliksellä. Eikä rugbyn harrastaminen ole kallista.

Suomessa joukkueita löytyy ihan eri puolilta. Naisissa joukkueita on esim. Helsingissä, Turussa, Tampereella, Jyväskylässä, Vaasassa, Porissa, Kuopiossa… ja miehissä vieläkin useammassa kaupungissa. Googlettamalla löydät varmasti lähimmän seuran itsellesi.
Ja nyt varsinkin syksyn aikana kaikilla paikkakunnilla järjestetään yleensä ihan ilmaisia alkeiskursseja, missä voi tutustua lajiin. Äläkä mieti, että sun täytyisi osata jotain kun menet sinne! Ei kukaan mene kitaratunneillekkaan, koska osaa jo soittaa vaan sinne mennään oppimaan, -joten ota juuri se asenne, että meet sinne oppimaan.
Rugbyssa toivotaan jatkuvasti uusia harrastajia lajin pariin, joten jos oot joskus edes miettinyt, että haluat päästä kokeilemaan niin enää älä meiti vaan ilmoittaudu mukaan!

Pitäkää peikkuja, jotta hoidetaan Helsingin naisten kanssa Semit himaan!!

1 Kommentti

Oman treenivuoden kohokohta päättyi EM-kisoissa pronssiin!

Siis en voi muuta sanoa, kuin WAU! Siinä ehkä tämän hetken päällimmäiset fiilikset. Em- kisoja varten on treenattu syksystä lähtien ja nyt ne ovat takana. En voi sanoa, että matka oli itselle helppo. Koko syksy meni oikeestaan hyvin, niin kuin alku kevätkin. Sitten rupesi tulemaan ongelmia jalkoihin ja olenkin viimeisen kuukauden taistellut säären rasitusvamman kanssa. Rasitusvamma on ollut niin paha, että Em-kisojen ensimmäinen turnaus Budapestissä jäi itseltäni väliin. Vaikka kuinka sinnittelin turnausviikolle asti, oli pakko tehdä lääkärin kanssa päätös, että turnaus olisi parempi jättää välistä ja suunnata focus kohti Lissabonin toista EM- turnausta. Pettymys oli suuri, koska EM- kisat ovat ainakin henkilökohtaisesti itselleni se koko treenivuoden päätavoite. Niitä varten olen treenannut ihan älyttömästi ja niissä halusin olla parhaimmassa kunnossa.

Turnaukseen lähdin aika varovaisin mielin, en todellakaan tiennyt pystynkö pelaamaan turnauksen kuudesta pelistä yhden vai kaikki kuusi. Edelliset viikot olivat olleet pelkästään kuntopyörää, vesijuoksua ja kuntoutustreenjeä salin puolella. Jännitin oikeestaan todella paljon, mitä tulema pitää. Onneksi meillä on joukkueessa ihan älyttömän kova yhteishenki ja kaikkien pelaajien tsempit sekä teidän tsempit saivat vaan fiiliksen kattoon!

Peli kerrallaan mentiin ja lopulta vain ensimmäisen päivän viimeisen pelin jätin kipujen takia välistä. Toisena turnauspäivänä fiilis oli niin korkealla, että halusin olla jokaisessa matsissa mukana. Onneksi jalka kesti ja ihan huikeiden pelien jälkeen sijoituimme kovalla taistelulla pronssille. Turnaus oli meidän juokkueelta todella onnistunut. Rökitimme jäätävällä yhteispelillä monta kovaa joukkuetta kuten; Unkari, Georgia, Ruotsi ja Tsekki! Me ollaan joukkueena nostettu älyttömän paljon tasoa viimeisten vuosien aikana ja voitteko kuvitella, että vielä yhden pelin voitto olisi voinut viedä meidät Olympia-karsintoihin. Rugby on pieni laji Suomessa, mutta potentiaali menestyä on valtava. Ihan sairaan siistiä nähdä mitä tulevaisuus voi tuoda tullessaan!

En voisi olla ylpeämpi siitä, mitä meidän joukkueen joka ikinen pelaaja on tehnyt kehittymisen eteen. Lisäksi meidän valmentaja Bam on niin sitoutunut kehittämään ja viemään tätä nippua eteenpäin, että sellaista sitoutuneisuutta ei monella valmentajalla ole ja siitä voisi monikin ottaa mallia. Suomen rugby ”skenessä” ei todellakaan pyöri raha, kaikki kisamatkat ja leirit ovat omakustanteisia, mikä oli itselleni ihan uusi juttu verraten omiin jalkapallovuosiin. Silti kukaan ei tätä lajia harrasta rahasta vaan täydestä intohimosta ja siitä kuuluisasta: ”rakkaudesta lajiin.” Kaikki tuki mitä ollaan saatu tai saadaan tulevaisuudessa on kultaakin arvokkaampaa. Kaikki meidän tukihenkilöt: Team manager, valmentajat, fysio… tekevät tätä myös rakkaudesta lajiin, joka on ihan uskomattoman upeeta, mutta olis hienoa jos joskus he saisivat ansaitun korvauksen työstään. Ainakin me pelaajat ollaan ihan super kiitollisia! (Jos tiedät jonkun, joka voisi haluta tukea tulevaa matkaa kohti EM- kisoja, niin kaikki vinkit otetaan vastaan.)

Iso kiitos omalle tukijoukolle eli perheelle sekä yhteistyökumppaneille, jotka mahdollistavat mun pelaamisen, kuten Pihlajalinnalle, kaikesta avusta mitä olen saanut, jotta jalka saatiin kestämään kovat pelit. En vois enempää fiiliksissä olla! –Rugby on maailman siistein laji!

Nyt jatkuu Suomen 15- sarja syksyyn asti, tervetuloa katsomaan 15- rugbya!

4 Kommenttia

Suomenlippu rinnassa

Jalkapallossa nuorten maajoukkueringissä oleminen oli ihan mieletöntä. Jatkuvaa jännitystä, tunnelatausta ja jatkuvaa suorituspainetta. Kärsin samalla kuitenkin lukuisista loukkaantumisista ja pitkästä polvi-operaatio kierteestä, joka vei aina Em- kisoista ulos ja ringistä kauemmaksi. Jokaisella leirillä Suomipaidan pukeminen päälle nosti sykkeen kattoon ja kylmät väreet läpi kropan. Se tunnelataus oli jotain niin ihmeellistä, että en osaa pukea sitä sanoiksi. Jo ensimmäisen maajoukkuekirjeen tippuminen postilaatikosta sai kyyneleet silmiin ja hiustupsut osuivat lähes kattoon niistä riemukkaista tasajalkahypyistä. Urheilijana oleminen on aina ollut itselleni kunnia, jonka eteen olen halunnut uhrata tuhansia tunteja ja aikaa elämästäni, enkä kadu sitä lainkaan.

Kun fudis päättyi luulin jo, etten koskaan saisi sitä samaa sporttista tunneryöppyä aikaan, minkä suomipaidan pukeminen minulle toi… mutta mites kävikään tunteet tulivat triplasti tänä vuonna, kun lähdimme ensimmäiseen naisten seiska-maajoukkereissuun Pariisiin.

Ensimmäinen peli jännitti aivan sairaasti, tutisin koko edellisen päivän ja pelipäivän. Se fiilis kun kannat Suomenlippua rinnassa on vaan niin siistiä! Edustat tätä upeaa maata, muiden hienojen maiden joukossa ylpeänä kansalaisena! Se on vaan niin iso kunnia ja fiilis on todella nöyrä… Nousee aina uudestaan ja uudestaan karvat pystyyn kun puhun tästä, sama jännitys palaa kehoon, kuin peliin valmistautuessa. Onneksi olen päässyt kokemaan tämän tunteen uudestaan ja tottakai siihen jää koukkuun!

Pariisin turnaus oli valmistava turnaus tuleviin EM- turnauksiin ja antoi itselleni sekä koko meidän joukkueelle loistavaa kokemusta yhdessä pelaamiseen sekä myös tuleviin, erittäin koviin vastustajiin. Turnauksessa saatiin kolme kovaa voittoa ja kolme tappiota jäätävän koville jengeille (Ranska, Hollanti, Etelä-Afrikka). Voitot nostivat itseluottamusta ja tappiot toivat pettymysten kautta kovaa nälkää kehittyä lisää! Olen huono häviäjä, mutta se fiilis kun tappiosta noustaan ylös on ”helppoa” voittoa- sata kertaa upeampi matka sekä fiilis on lopulta paljon parempi.

Turnauksessa parasta oli meidän ammattimainen tekeminen sekä se, että pidimme ihan sairaan hauskaa joukkueena. Kehittävät ottelut, tunnelataukset ja sairaan hyvät turnausläpät kruunasivat koko Pariisin reissun. Kiitos koko joukkueelle ihan mahtavasta viikosta ja loppuelämän muistosta, tästä on hyvä jatkaa tuleviin peleihin ja reissuihin!

 

 

5 Kommenttia