Rugby

Kiitos valmentajat

Kaupallinen yhteistyö Stadium

Valmentajilla on ollut aina iso rooli mun elämässä. Lapsena vanhempien ja opettajien lisäksi koin valmentajat auktoriteetiksi, joita oli kunnioitettava ja kuunneltava. Samalla valmentajia kohtaan oli iso luottamus.

Valmentajia tuli aina uusia, joko ikäluokkien vaihtuessa tai uusien lajien myötä. Samalla tuli opittua uusien taitojen lisäksi, erilaisia valmennusmetodeita, persoonallisuuksia, johtamisen malleja ja ylipäätään erilaisia pedagogisia taitoja. Vuosien varrelle on mahtunut niin hyviä, kuin ei niin hyviä valmentajia, mutta jos jotain on jokaisesta jäänyt käteen, niin oppeja sekä samalla on saattanut itse kasvaa tosi paljon niin urheilijana kuin ihmisenä, haasteista huolimatta.

Vaikka sitä toivoo jokaiselta valmentajalta puolueetonta valmennusta ja yksilölliseen kehitykseen vievää otetta, ei se aina ole tapahtunut. Valmennussuhde on myös hyvin riippuvainen ihmiskemiasta ja miten valmentajan kanssa tulee toimeen. Ja valmennettavana olen huomannut, että kaikki valmentajat eivät välttämättä sinusta myöskään pidä. On kuitenkin hyvä ollut työskennellä erilaisten valmentajien sekä ihmistyyppien kanssa, jolloin myös oma ymmärrys on kasvanut ja kehittynyt.

Mulla on kuitenkin suurin osa valmentajista ollut todella hyviä uran varrella. Jokaiselta olen oppinut todella paljon ja jälkikäteen sitä on miettinyt, että kuinka paljon oikeesti valmentajat tekevät työtä sen eteen, että jokainen yksilö kehittyisi mahdollisimman paljon. Lisäksi niin kuin ei kukaan urheilija ole koskaan valmis, ei ole myöskään valmentajat. Jokainen kehittyy vuosien varrella, oppii uusia metodeja, oppii itsestä valmentajana sekä valmennettavista. Valmentaminen ja valmennuksessa tavoitteiden saavuttaminen on jatkuvaa ongelman(/haasteiden) ratkaisua, ja kun yksi ongelma on ratkaistu on aina uusi ongelma edessä ratkaistavana.
Olen itse todella kiitollinen jokaiselle valmentajalle jonka valmennuksessa olen saanut olla!

Omien hyvien kokemusten myötä, tuntui helpolta myös itse ryhtyä valmentajaksi. Enkä ole päivääkään katunut. Valmentaminen vaatii tosi paljon työtä ja se voi näyttää joskus ulospäin helpolta, mutta työ mitä joutuu tekemään työajan ulkopuolella täyttää helposti viikon kaikki ”ylimääräiset” tunnit. Alalle tulee jatkuvasti uusia tutkimuksia, joiden perässä on hyvä pysyä ja olla ns. ”ajan hermolla”, mitä liikunta- ja terveysalalla tai oman lajin skenessä tapahtuu. Lisäksi itseä voi kehittää jatkokoulutuksilla lähes loputtomiin.
Haasteet eivät siis lopu koskaan, ja se tekeekin alasta ihan huipun!

Miten sitten itse koen, mikä tekee valmentajasta hyvän valmentajan?

Oman kokemuksen pohjalta arvostan valmentajassa läsnäoloa ja kiinnostusta jokaista valmennettavaa kohtaa yksilöinä. Arvostan sitä, että valmentaja kykenee asettumaan valmennettavan saappaisiin ja ymmärtämään laajasti muutakin kuin pelkkää urheilullista aspektia.
Valmentajan ei tarvitse olla täydellinen ja virheitä tekee jokainen, ja arvostettavaa on myös se, että osaa myöntää omat virheet ja kohdata ne.
Lisäksi kukaan ei ole ammattilainen kaikessa, kun tietää mihin oma osaaminen ja ammattitaito rajautuu ja milloin on pyydettävä muita ammattilaisia apua, kertoo myös se ammattitaidosta.

Stadium haluaa myös olla mukana kiittämässä valmentajia, ja nyt jos koskaan kannattaa ilmiantaa oma valmentaja!

”Kiitos valmentajat” -kampanjan tavoite on kiittää valmentajia panoksestaan ja työstään joukkueen, urheilijan tai seuran eteen. Kampanjassa voit asettaa valmentajan ehdokkaaksi, jossa kolme valmentajaa voittaa 5 000 euron stipendin seuratoimintaan käytettäväksi.
Täällä voit asettaa valmentajan ehdolle: https://www.stadium.fi/stadium.fi/kiitos-valmentajat

Viimeinen päivä asettaa valmentajia ehdolle on 21. marraskuuta, joten sitä ennen kannattaa todellakin ilmiantaa oma huippu valmentaja!

Kenet mä asettaisin ehdolle…

– Tähän on helppo vasta, COACH BAM!
Bam on meidän naisten 7-rugby maajoukkueen päävalmentaja. Ja perustelut tälle tulee tässä (myös lainaten meidän joukkueen muiden pelaajien sanoja):

Bam omistautuu työlleen 110%. On valmentajana todella monipuolinen ymmärtää kokonaisvaltaisesti mitä laji vaatii, mutta myös lajin fyysiset ominaisuudet ja miten niihin tähdätään.
Uskoo ja luottaa joukkueeseen, mutta myös vaatii joukkueelta, niin kuin itseltään tason mukaista suoritusta.
Ei nosta itseään joukkueen yläpuolelle vaan valmentaa sekä ”johtaa” joukkuetta, pelaajien kanssa samalta tasolta.
On luotettava ja empaattinen, joka haluaa jokaisen pelaajan parasta niin rugbyssa kuin muussa elämässä.
Lisäksi on mahtava ja huumorintajuinen persoona niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Ja tiedän, että jokainen pelaaja myös kunnioittaa ja tykkää hänestä juuri sellaisena kuin hän on.

Ja täytyy sanoa, että rugbyssa valmentajat eivät saa palkkaa ja on todellinen etuoikeus saada näin kovatasoinen valmentaja täydestä intohimosta ja halusta olla kehittämässä rugbya ja naisten maajoukkuetta Suomessa.

Muistakaa teidän valmentajia ja ilmiantakaa Stadiumille!

0 kommenttia

Rugby kausi taputeltu

Viime lauantaina taputeltiin rugbykausi pakettiin, ei kuitenkaan ihan niissä tunnelmissa kuin olin ajatellut…
Vuosi on oman kehon osalta ollut mieletön oppiprosessi. Palautuminen raskaudesta- ja synnytyksestä on opettanut omasta kehosta paljon. On ollut hieno huomata mihin kaikkeen keho on luotu… kasvattamaan ja tuomaan pieni ihminen maailmaan ja siitä palautuminen takaisin normaaliin. Työtä olen systemaattisesti tehnyt palautumisen eteen ja nopeuttaakseni sitä koko raskauden ja synnytyksen jälkeisen ajan, mutta moni asia tapahtuu kehossa rauhassa omaan tahtiin ja näitä prosesseja on ollut hienoa seurata vierestä. Lisäksi olen huomannut, että mitä enemmän tulee elettyjä vuosia, saatua tuki- ja liikuntaelinvammoja urheilussa ja tietysti koettua myös raskauden tyyppisiä prosesseja kehossa- niin sitä enemmän saa kehosta ja sen terveydestä pitää huolen. Ihan itsestään ei terveys pysy yllä.

Yks unelma kuitenkin toteutui heinäkuussa kun palasin kentille äitinä. Oma lapsi oli katsomassa peliä, vaikka ei sieltä vielä kannustushuudot kentälle raikuneet. Sivurajalla kipittävä lapsi sai sitäkin enemmän onnellisen hymyn omille kasvoille. Myönnän, että henkilökohtaisesti tuntui tosi upealta palata raskauden ja synnytyksen jälkeen kentille, vaikka kyseessä ei olekaan mikään tabu, niin silti monesti lopetetaan kilpaurheilu lasten takia, vaikka ei välttämättä tarvitsisi. Vaikka olen nähnyt monia äitejä palaavan oman lajin pariin, silti sen mahdollisuutta mietin myös omalla kohdalla.

@Toni Kastinen

Kauteen valmistautuminen oli Uudenmaan sisäpuolella vähän erilainen, johtuen Koronan rajoituksista. Yhteisiä harjoituksia joukkueen kanssa päästiin treenaamaan vasta kuusi viikkoa ennen sarjan alkua, joka on todella vähän. Valitettavan paljon tuli isompia loukkaantumisia, yksi syy voi hyvinkin olla myös vähäiset lajitreenimäärät ennen kautta ja tietysti mukana on aina huonoa tuuria.
Kausi päättyi tänä vuonna hopeaan ja Tampereelle ansaitusti Suomen mestaruus. Yleensä olen todella huono häviämään, mutta tänä vuonna tilanne on toinen. Tällä hetkellä ajatukset eivät ole kertaakaan edes käyneet hopeamitalissa vaan lähinnä omassa terveydessä. Ottelun toisen erän aikana sain kovan tällin päähän taklaustilanteessa- jossa päät iskeytyivät yhteen. Tilannetta en viitsi sen enempää avata, mutta kaikki päähän kohdistuneet iskut on syytä ottaa vakavasti.
Moni luulee, että rugbyssa tälläiset tilanteet ovat tosi yleisiä, mutta itselle ei tule näiden viiden vuoden aikana mieleen yhtäkään tilannetta omista peleistä, että jollekin olisi käynyt vastaavaa. Kontakti on todella tarkkaan määriteltyä ja vaarallisista sääntöjen vastaisista tilanteista saa todella helposti kortin, jäähyn sekä pelikieltoa, joten niitä tapahtuu harvoin eivätkä lähes koskaan ole tahallisia.
Olen työni puolesta työskennellyt myös urheilijoiden aivovammojen/aivotärähdysten kuntoutuksen tukena ja päässyt seuraamaan läheltä kyseisiä tapauksia, joten suhtaudun myös omaan tälliin samalla ajatuksella. Vaikka tilanne tällä hetkellä näyttää hyvältä ja siltä, että olen selvinnyt säikähdyksellä, niin edelleen maltilla takaisin treenien pariin, sekä seuranta neurologilla sekä päävamma-kuntoutus-puolella, jotka ymmärtävät päähän kohdistuneiden iskujen mahdolliset terveydelliset haitat ja haasteet.
Kyseisestä aiheesta olen myös tehnyt muutama vuosi sitten podcastin, löydät sen täältä!
Seuraavat viikot mun osalta mennäänkin todella rauhallisesti ja asteittain palaan harjoitteluun, jos mitään muutoksia voinnissa ei tapahdu.

Kausi oli kuitenkin kaikin puolin ihan mahtava, vaikka pelejä oli normaaliin nähden vähän. Oli siistiä palata takaisin kentille äitinä ja toivon mukaan kannustaa myös muita urheilijoita lapsihaaveiden pariin kesken urheiluvuosien tai lapsien jälkeen palaamaan oman lajin pariin, jos vielä intohimoa riittää.
Kilpaurheiluvuodet ovat hyvin lyhyt aika elämästä ja olen itse miettinyt, että en halua myöskään jäädä liikaa katsomaan elämää taaksepäin ja jossitella asioita, mitä olen jättänyt tekemättä. Kilpaurheilun voi koska tahansa lopettaa, jos se ei enää tunnu hyvältä, joten niin kauan kun terveys sallii ja intoa riittää niin kilpaurheilu pysyy elämässä.

Kiitos Helsinki Rugby Club sekä kiitos kaikille yhteistyökumppaneille, jotka ovat olleet vuodesta toiseen mun matkassa mukana mm pitkäaikaisista kumppaneista: Under Armour, Fitnesstukku, Stadium, Nocco, Barebells, Helsingin Hieronta-Akatemia, UrheiluMehiläinen, Fressi… <3

Eli täällä on kaikki ihan hyvin! Pahimmat tällin aiheuttamat oireet selätetty ja hyvin rauhassa otetaan toistaiseksi!

0 kommenttia

Ensimmäiset kosketukset omaan lajiin ja urheilija ”minään”

Kuva: Ville Maali / HS

Ennen isompaa kehon palautumis-postausta, joka tulee mahd. pian kun saan siihen vielä muutamat materiaalit mukaan, on pakko jakaa vähän fiiliksiä paluusta oman lajin rugbyn pariin, koska viikonlopun maajoukkueleiri nosti maidon lisäksi fiilikset pintaan.
Rugby kentälle ei puolikuntoisena mennä, vaan tässä on iso projekti edessä, jotta keho kestää äärirajalla taistelemista. Ensinnäkin kestävyyskunto täytyy saada tosi korkealle tasolle, nopeus ja voimat takaisin sekä tukilihasten kunto pitää hioa ihan viimesen päälle, jotta keho kestää taklauksia ja ylipäätään jatkuvasti iskuja, mitä tulee niin treeneissä kuin peleissäkin. Tähän kaikkeen kun vielä lisätään pelillisten ominaisuuksien treenaamisen, niin hommaa kyllä riittää. Onneks treenaaminen ja pelaaminen on niin huikeeta, että työn on valmis tekemään koska vaan!

Äidit taas ekan kerran majun mukana!

Huippu- urheilijoissa on paljon myös äitejä, ja kilpaurheilijoissa vieläkin enemmän. Ei ole tabu palata lajin pariin ja päästä jopa paremmalle tasolle kuin koskaan ennen, raskauden ja synnytyksen jälkeen. Jostain syystä kuitenkin moni urheilija kokee, että täytyy valita: joko äitiys tai kilpaurheilu. Voin myöntää, että myös itse olen miettinyt tätä koska rugbylla niin kuin monella muullakaan lajilla ei Suomessa voi saada elantoa ja se on vain harrastus, joten äitiyden ja kilpaurheilun lisäksi kombossa on mukana myös yrittäjyys ja ylipäätään kaikki työt, jotka vievät omasta viikosta kaikista eniten aikaa ja ovat itselle henkilökohtaisesti tosi tärkeitä (kun mammaloma loppuu).
Itsessään jo työn ja urheilun sumpliminen on joskus ollut haastavaa, niin nyt jo tiedän, että pienen lapsen äitinä oleminen tuo vieläkin enemmän haastetta mukaan, sillä hän tulee kuitenkin olemaan aina mulle se numero yksi.
Silti haluan vielä pelata! Pelivuosia ei ole montaa jäljellä enkä halua katsoa joskus elämää taaksepäin ja harmitella, että olen jättänyt jotain tärkeää tekemättä. Edelleenkään en tiedä milloin ja pääsenkö edes siihen pelikuntoon, johon itse haluan sekä takaisin kentille maajoukkue tasolle, mutta ainakin se on tavoite ja toive, jota kohti mennään hyvällä ja rennolla fiiliksellä.

On vaikea kuvailla teille sitä tunnetta, kun pääsin yhdeksi päiväksi taas leirille oman rugby ”perheen” pariin. Vaikka kontaktia en vielä ota ja etenen hyvin rauhallisesti treeneistä toiseen, tuntu se vaan niin sairaan hyvältä. Aika sama fiilis kun isompien leikkausten ja vammojen jälkeen, jotka ovat aiheuttaneet lähes yhtä pitkän jakson katsomon puolelle, kuin raskaus ja synnytys. Mutta jostain syystä mun mielestä on vieläkin siistimpää palata kentille, kun oon ÄITI! Joku ehkä voi samaistua tähän fiilikseen, mutta onhan se nyt ihan sairaan siistiä jos oma lapsi kannustaa katsomossa kun puet maajoukkuepaidan päälle ja edustat Suomea kansainvälisissä kisoissa. Urheilija iskät saavat useasti kokea tämän kombon- Olla sekä iskä, että urheilija. Kuulla omien lapsien kannustushuudot katsomossa sekä halit voitetun ottelun jälkeen. Tää on ollut myös mun haave, äitinä… ja sen toteutuminen on nyt aika lähellä! Maailman siisteintä!!
Silti ei pidä nuolaista, ennen kuin tipahtaa ja nyt täytyy keskittyä rakentamaan sellaista kuntoa, että vaikka en pelaisikaan niin olen silti kovaakin kovemmassa kunnossa oman ammattini ja elämän takia.

Treenaaminen ei itsessään ole haastavaa, lähinnä kärsivällisyys on koetuksella, kun pitää himmata. Aikataulutus on se, joka tuo suurimmat haasteet ja täytyy sanoa, että on todella tärkeä perheen sisällä sumplia molemmille tärkeät asiat, niin että niille riittää aikaa. Vanhemmuus on yhdessä tekemistä, vastuun jakamista eikä kumpikaan rooli ole toista arvokkaampi. Mä olen todella onnellinen siitä, että meillä on täysin tasapainossa molempien roolit niin vanhemmuudessa kuin ylipäätään parisuhteessa. Molemmat saa toteuttaa yhteisten unelmien lisäksi omia unelmia ja niitä tuetaan. Ilman tätä, ei munkaan urheilija, yrittäjä, äiti – kombo olisi mahdollista.

Moni on kysynyt miten raskaaksi,- ja äidiksi tuleminen on muuttanut mua, osa tokaissut, että sitten kun lapsi syntyy muutut tosi paljon etkä ole enää se joka olet ollut.. täytyy sanoa, että en koe, että mun luonne olisi muuttunut mihinkään. Mä olen edelleen mä, pikkuinen on tullut meidän elämään mukaan ja eletään sitä elämää ihan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta hänen kanssaan.
Jokainen meistä muuttuu ihan jo iän tuomien vuosien (ja viisauden) myötä, mutta en sanoisi, että äidiksi tuleminen olisi jotenkin tässä mun luonnetta erikoisemmin muuttunut. Ainoa asia, joka on muuttunut niin se, että mulla on lapsi, jota suojelen aina.

0 kommenttia

ME ollaan Suomen mestareita!

Huh, en tiedä mistä aloittaa. Koitan miettiä sanoja ja ensimmäisenä tulee mieleen vain sana Kiitos! Oon niin kiitollinen, että saan olla osana niin hienoa joukkuetta ja seuraa kuin Helsingin Rugby Club (HRC) on…

Viikonloppu oli kohokohta koko mun koko urheiluvuodelle. Käytiin hakemassa tyttöjen kanssa Hämeenlinnasta pytty kotiin, eikä se ollut mikään helppo haku. Jyväskylän Rugby Club laittoi kyllä sellaisen vastuksen, että tota finaalia en tule ikinä unohtamaan. Lopullinen piste-ero oli vain kaksi pistettä, mutta se riitti! Palaten edellisiin kausiin omalta osalta niin kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin olin suunnitellut. Ensimmäisenä vuotena semifinaalipelissä loukkasin polven ja jouduin polvileikkaukseen, toisena vuonna epäonnekseni taklaus lipsahti korkeaksi ja sain punaisen kortin.. olin pelikiellossa sekä semifinaalit, että finaalin. Tänä vuonna tulos oli onneksi toinen… kai se kolmas kerta oikeesti toden sanoo.


Pakko sanoa, että rugbya on niin siisti pelata Suomessa kun lajin sisällä, joukkueiden välillä on niin hyvä yhteishenki. Jyväskylän joukkueessa pelasin omia rakkaita maajoukkuekavereita, peli oli siistiä ja kunnioituis on ihan 100% vastustajaa kohtaan, vaikka välillä rapatessa roiskuu ja vahinkoja sattuu.
Aikuisiällä ei mitään turhaa sikailua ja huonoa käytöstä vaan jaksa katsoa kentällä. Mulle on muutenkin tullut aina ihan myötähäpeä olo, jos joku jatkuvasti sikailee ja käyttäytyy miten sattuu. Urheilussa pitäisi aina olla tietyn tason kunnioitus niin omia kuin vastustajan pelaajia ja tuomareita kohtaan. Rugbyssa onneksi tämä tavoite on melkein täyttynyt. Finaalissa se todella täyttyi!

@Juha Tamminen
@Jutta Litmanen

Mikään voitto ei tunnu miltään ilman joukkuetta. Olen huomannut, että joukkueurheilu on vaan mun juttu, vaikka tykkään haastaa itseäni myös yksilönä.
Joukkueurheilussa ei riitä vaikka itse antaisit kaikkesi, joukkue voi silti hävitä tai vaikka pelaisit huonoimman pelisi koskaan, joukkue voi silti voittaa. Joukkueessa ratkaisee niin moni asia: mielestä, ryhmädynamiikkaan ja yhteisiin onnistumisiin, mihin yksilö ei voi pelkästään vaikuttaa.
Mestaruus tuntui todellakin joukkuevoitolta. Jokainen taisteli ihan loppuun asti ja meidän joukkue on kasvanut hyvin koko kauden myötä viimeiseen otteluun asti. Oltiin johdossa, oltiin häviöllä ja viimeisillä minuuteilla siirryttiin takaisin voittoon ja voitettiin mestaruus… joukkueurheilun todellinen suola. Vaikka mieli haluaa häviön hetkellä usein luovuttaa niin jostain löytyy silti se viimeinen taistelutarmo, ja se löytyi meiltä!

Kovalla sisulla päästiin ratkaisemaan Suomen tuplamestaruus niin rugby-seiska kuin nyt rugby-viistoista kausilla. Enkä voi olla unohtamatta meidän Suomen seiskamaajoukkueen huikeeta kesän menestystä EM- kisoissa. Tämä vuosi on urheilun puolesta ollut mulle kaikkein hienoin ikinä! Vammoitta en ole selvinnyt, mutta ne valitettavasti kuuluu urheiluun. Nyt on kuitenkin aika levätä, saada kroppa takaisin toimintaan ja palata punttien kimppuun talvikaudeksi. Olen kyllä odottanutkin voimatreenejä ne on niin mun juttu!

@Jutta Litmanen
@Juha Tamminen

Mulla on myös aivan älyttömän vahvat ja tarkkaan valitut yhteistyökumppanit, jotka ovat täysillä tukemassa mun urheilua sekä töitä. Haluan kiittää teitä kaikkia: Fitnesstukku, Under Armour, Nocco, Barebells, Stadium, Pihlajalinna, Helsingin Hieronta-Akatemia, Fressi & Suunto.
Rakkaan puolison, perheen ja ystävien tuen lisäksi on ihan mieletöntä ja etuoikeutettu olo saada sekä tukea, että olla näiden yritysten yhteistyökumppani.

Mitähän seuraavaksi…. saa nähdä 😉

0 kommenttia

Rugbyssa eri ominaisuudet ja ruumiinrakenteet on valtti

Huh, en tiedä mistä aloittaisin. Ensi viikolla on rugbyssa semifinaaliviikko ja tuntuu niin oudolta, koska tietää että se tarkoittaa kauden loppumista lähiviikkoina. ”Vauhtisokeena” sitä painelee aina kohti näitä tavoitteita ja kun ne alkaa olemaan lähellä tuntuu aina uskomattoman hienolta, mutta samalla tyhjältä. Hyvä puoli on toki se, että riittää aikaa taa monipuolisempaan harjoitteluun.

Mulle rugby on ollut aikuisiän harrastus, josta on kuitenkin tullut itselle henkilökohtaisesti tosi tärkeä. Kaipasin pitkään harrastusta, missä pääsen haastamaan itseni äärirajoille ja samalla joukkuelajia, missä on tsemppaava yhteisö ja parhaat läpät. Kolme vuotta sitten päätinkin, että nyt on mun aika aloittaa rugby, jota olin jo aiemmin seurannut sekä fanitin tätä lajia ihan kybällä!

Kuvat: Antti Istala

Rugbyssa tarvitaan niin paljon eri ominaisuuksia riippuen myös siitä millä pelipaikalla pelaat, että vaikka kuinka hyvä olisit jossain, et välttämättä koskaan istu johonkin toiseen pelipaikkaan, vaan sun ominaisuuksille löytyy aina oma paikka kentältä. Erilaisten ominaisuuksien lisäksi rugbyssa tarvitaan eri kokoisia pelaajia ja just senkin takia tykkään tästä lajista.

Rugbyssa tarvitaan isoja vahvoja pelaajia, jotka kestävät kovaa kontaktia ja jatkuvaa rummutusta, fiksuja pelisilmän omaavia pelaajia, jotka kykenevät rakentamaan ja ohjaamaan peliä sekä pelaajia joilla on hyvän peliälyn lisäksi hyvät pallonkäsittely taidot ja syötöt sekä myös nopeita juoksijoita, joilla on pisteen kiilto silmissä ja halu scorata jokaisesta tilanteesta.

Tässä lajissa yhdistyy niin moni osa-alue, että kun pelin ymmärtää uskon, että jokaiselle löytyy oma pelipaikkansa. Tottakai mitä enemmän on ominaisuuksia sen parempi, mutta jokaisella ne kehittyvät treenaamisen myötä.
Mulle oli alussa ihan älyttömän vaikea ymmärtää, että palloa syötetään vain taaksepäin, jolloin en voi juosta kaverin ohi kentällä. Olin tottunut fudiksessa olemaan kärki, joka kyttää palloja linjan taakse ja rugbyssa onnistuin jatkuvasti olemaan syöttölinjan ulkopuolella. Viimeistään säännön oppi siinä vaiheessa, kun kukaan ei koskaan syöttänyt sulle.

Rugby on todellinen ”aikuusiän” harrastus varsinkin Suomessa. Meidänkin joukkueessa on ikähaitari sieltä 20 vuotiaasta yli 40 vuoteen. Eli ei kannata miettiä, että olisit lajiin liian vanha. Myös yli 50 vuotiaita löytyy lajista. Vaikka jokainen seura tavoittelee jokaisessa pelissä voittoa ja kaudessa Suomen mestaruutta, on laji silti amatööritasolla ja kaikille rakas harrastus töiden ohella. Rugbyn harrastaminen ei vaadi liiallista sitoutumista, varsinkaan jos maajoukkue ei kiinnosta. Lajia voi harrastaa ihan harrastamisen ilosta ja pelata hyvällä fiiliksellä. Eikä rugbyn harrastaminen ole kallista.

Suomessa joukkueita löytyy ihan eri puolilta. Naisissa joukkueita on esim. Helsingissä, Turussa, Tampereella, Jyväskylässä, Vaasassa, Porissa, Kuopiossa… ja miehissä vieläkin useammassa kaupungissa. Googlettamalla löydät varmasti lähimmän seuran itsellesi.
Ja nyt varsinkin syksyn aikana kaikilla paikkakunnilla järjestetään yleensä ihan ilmaisia alkeiskursseja, missä voi tutustua lajiin. Äläkä mieti, että sun täytyisi osata jotain kun menet sinne! Ei kukaan mene kitaratunneillekkaan, koska osaa jo soittaa vaan sinne mennään oppimaan, -joten ota juuri se asenne, että meet sinne oppimaan.
Rugbyssa toivotaan jatkuvasti uusia harrastajia lajin pariin, joten jos oot joskus edes miettinyt, että haluat päästä kokeilemaan niin enää älä meiti vaan ilmoittaudu mukaan!

Pitäkää peikkuja, jotta hoidetaan Helsingin naisten kanssa Semit himaan!!

1 Kommentti