Onnellisuus

Yli kaksi viikkoa on kulunut operaatiosta ja kotona olo rupeaa nyppimään. Kauniit syksyiset kelit tuntuvat menevän ihan ohi. Muutama postausta aiemmin kerroin tarkemmin polven leikkauksesta, mutta vielä kertauksena; omaa liikkumista on hankaloittanut kierukan liitäntä, eturistisiteen uusimisen lisäksi, joka on pakottanut olla varaamatta kuukauteen leikkauksen jälkeen. On erittäin hankala liikkua kun, painon saa pitää vain oikealla jalalla ja kepeillä. Kotona kuljen reppu selässä, jolloin saan tavaroita liikuteltua paikasta toiseen. Olen koittanut imuroida niin, että istun eri penkeillä ja imuroin aina sen alueen, johon imuri yltää sekä ruokaa laitan usein penkki keskellä keittiötä. Haasteita ruoanlaitossa on olla polttamatta ruokaa samalla kun vesi meinaa kattilassa kiehua yli. ”Hidasteita, mutta ei esteitä…”

Kaiken tämän keskellä hankalinta on kuitenkin jatkuvasti pyytää apua. On tuntunut niin tylsältä vaivata toista, vaikka tiedän että tottakai hän auttaa. Se, että en kykene omaan itsenäiseen tekemiseen on itselleni ehkä kovin pala. Onneksi joka päivä on pystynyt tekemään enemmän, kun liikkuminen ei satu sitä luokkaa mitä ensimmäiset viikot leikkauksen jälkeen. Hitaasti mennään eteenpäin, mutta varmasti. Ja aina sitä rupeaa miettimään, että tämä on oikeasti niin pientä, isojen leikkausten ja sairauden joukossa, että hymy huulille vaan ja parantumista kohti!

Moni ystävistäni on kysynyt, että miltä jalka tuntuu, niin tässä ehkä paras tapa kuvailla omaa polvea tällä hetkellä;  ajattele, että polvi on vesi-ilmapallo joka on peitetty rautalevyllä, joka ei meinaa taipua suoraksi eikä koukkuun. Lisäksi muutamalla kiinnitys-nastalla, jotka aina hetkittäin ilmoittaa itsestään. Eli polvi on  todella jäykkä ja sitä saa lähes väkisin yrittää taittaa suoraksi ja koukkuun. Lisäksi koko säären ja pohkeen alue, ovat täynnä mustelmaa joka aiheuttaa tunto-arkuutta sekä osa säären tunnosta ei ole vielä palautunut, niin ihan kun muutama muurahainen kipittelisi edes takaisin jalan päällä. 😉

Olen tässä 16 päivän aikana päässyt muutaman kerran ulos kotoa. Serkun lapsen ristiäisiin, niittien poistoon ja eilen vihdoin ihan vaan rauhalliselle ulkoilulle upeaan maisemaan. Tuli todella hyvä fiilis päästä ulos, ilman kiirettä ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Ainoastaan mietin, että aika kuluu onneksi tosi nopeasti ja kohta ollaan jo täydessä vauhdissa. Vaikka välillä tuntuu, ettei mitään tapahdu, niin viikon päästä ihmettelen jo mitä kaikkea pystyn tekemään. Jos kentille paluuseen jollain on merkitystä niin: ”maltti on valttia.”

Upeaa lauantaipäivää kaikille sekä muistakaa illalla tulee taas 19.30 Gladiaattorit!

Olen aiemmin sivuuttanut aihetta ulkonäköpaineista ja haluan jatkaa siitä edelleen. Täydellisyyden tavoittelu ulkoisesti on jostain syystä nyt niin pinnalla, että on pakko sanoa sanottavani. Täydellisyyttä ei ole lokeroitu, ei ole yhtä tapaa joka kuvailisi täydellisyyttä tai yhtä mallia johon jokaisen pitäisi mahtua. Ei ole olemassa yhtä täydellisyyden perikuvaa, johon kaikkien pitäisi pyrkiä. Yksikään ulkoinen muokkaus tai kallis merkkivaate ei muuta meitä täydellisemmäksi. Miksi sitten haalimme näitä asioita ja yritämme muovautua massaan?  Ihminen on selkeesti laumaeläin joka haluaa miellyttää muita, haluaa kuulua joukkoon, haluaa näyttää ja habittaa samoja asioita. Mutta käytännössä koko ajatusmaailma olla samanlainen kuin muut ei ole edes mahdollista ja joukkoon kuuluminen ei pitäisi vaatia kopiokonetta.

Meistä jokainen on omalaatuinen omalla tavalla, jokainen on persoonallisen: näköinen, kokoinen ja luonteinen. Meillä kaikilla on omat vahvuudet ja heikkoudet. Meillä on erilaiset taustat ja ympäristöt, jotka ovat muokanneet meitä ehkä johonkin suuntaan. Olisi aivan sairaan tylsää jos kaikilla olis blondi tukka, ruskettunut iho, viimeisen huudon vaatteet ja vielä sama puntari lukema.

Jokaisen omaperäisyys on oma voimavara ja se jos joku on minusta täydellisen kaunista! Kaikkia ei voi miellyttää, mutta tärkeintä on että miellytät itseäsi, olet tyytyväinen itseesi ja siihen mitä olet. Se ei ole helppoa, koska haluamme aina sitä mitä meillä ei ole.

Olen saanut paljon viestiä kauneusleikkauksista ja kysymyksiä liittyen oman ulkonäön hoitamiseen sekä rahankäyttöön. Olen sanonut, että en koskaan kävisi kauneusleikkauksissa jos lääkäri ei itse niitä suosittelisi esim. onnettomuuden takia. En usko siihen, että ulkoiset tekijät muuttaisivat persoonallisuuttani parempaan suuntaan saati edistäisivät terveyttäni tai saisivat minut kokemaan itseni jotenkin paremmaksi. Veikkaan että kävisi päin vastoin: yksi leikkaus johtaa usein ihmisillä toiseen,  lopulta sokaistutaan täysin sille kuka oikeasti ollaan ja nähdään itsemme jatkuvasti vääristyneenä. Lopputuloksen voittekin jo arvata… Kaikille ei varmasti näin ole käynyt ja nyt puhunkin omasta puolestani, silti en toivo että kukaan nuori tai vanhempikaan laittaa rahaa likoon oman ulkonäön lopulliseen muokkaamiseen, koska riittää hyvin omana itsenään. -Sinä oikeasti riität!

En kaipaa isompia tissejä, en pidempää tukkaa tai ripsiä, olen tyytyväinen kun olen terve ja onnellinen. Ikä tuo kasvoihin elonmerkkejä, mitä sitten? ja jo terveellisillä elämäntavoilla pystymme paljon vaikuttamaan siihen miltä näytämme. Parhaat kauneuskikat ovat tasapainoinen elämä perheen, työn, harrastusten ja elämäntapojen välillä. Se miten hyvä sinun on olla näkyy ulospäin.

Itsensä löytäminen on matka, joka ei välttämättä pääty koskaan tai sitten asiat loksahtaa nopeasti kohdalleen. Kenenkään ei tarvitse tehdä tätä matkaa samalla tavalla kun joku toinen on tehnyt. Löydä omat vahvuudet, paikka jossa sinun on hyvä olla ja ympärille ihmiset, joilta et kaipaa hyväksyntää, koska et sitä tarvitse. Kun mietit miltä haluat näyttää mieti ensin mitä haluat tuntea….

Ihanaa päivää  ja muista hengittää! 😉 

Photos: rugbypeople.net

On ollut onni aloittaa uusi harrastus näin aikuisiällä… nimittäin rugby! Laji josta olen jo vuosia haaveillut, laji joka on tuntunut aina vastaavan omiin ominaisuuksiin sekä laji, jossa voi olla osana jotain suurempaa, nimittäin joukkuetta. Tulimme takaisin Unkarista Suomeen tiistai- yönä Rugby em- trophy turnauksesta. Lyhyesti selitettynä Euroopan naisjoukkueet ovat jaettu 3 ”sarjaan/lohkoon” 1. Grand Prix, 2. Trophy 3. Gonference, joista parhaat 12 maata ovat ensimmäisessä, seuraavat toisessa ja siitä seuraavat 12 viimeisessä. Suomi kisasi tänä vuonna 2. sarjassa ja sijotuimme kahden kesän Em-turnauksen jälkeen seitsemänneksi. Aina 2 parasta nousevat ylempään sarjaan ja 2 heikointa joukkuetta tippuvat alempaan. Eli Suomen naisten 7- maajoukkue pysyi hyvin Trophyssa!

Photos: rugbypeople.net

Photos: rugbypeople.net

Grand Prix:ssä on ammattilaistason joukkueita ja taso on ihan mieletön!! Suomi pääsi edellisvuonna maistelemaan Grand prixin tunnelmaa, mutta ihan vielä taso ei riittänyt siellä pysymään eikä tänä vuonna ihan sinne asti päästi. Suunta ja katse on kuitenkin kirkkaana. Rugby on Suomessa pientä ja harrastajia todellakin otetaan innolla vastaan!!

Yleisimpiä kysymyksiä rugbysta mitä itse usein saan on:

Saako siinä tehdä ihan mitä vaan?– Ei saa, rugbyssa on todella tarkat säännöt miten saa taklata, ja röyhkeästä taklauksesta harvemmin seuraa ilman korttia. Joten kaikki turha vihelletään saman tien pois. Taklaukset pidetään matalina ja maahan viedään ei nosteta ja heitetä. Rankkaa rugby on sekä fyysistä, mutta ei kuitenkaan niin fyysistä kun ehkä luulette.

Mitä suojia on pakko käyttää? – Rugbyssa ei ole pakko käyttää mitään suojia, mutta pehmuste ”pädi”- paitoja, shortseja löytyy,  sekä pehmuste ”scrum” – kypärä eli kaikki suojat täytyvät olla pehmeitä jos niitä haluaa käyttää. Hammassuojia käyttää lähes kaikki, ihan aivotärähdysten varalta sekä toki myös ne suojaavat taklauksissa hampaita. Välillä kyynerpäät heiluvat siihen malliin, että minusta suojat ovat välttämättömät. Itse teetätin omat hammassuojat Dentafitillä, koska halusin oikeasti omaan hammaskalustooni teetetyt hammassuojat, jotka todellakin suojaavat! Jos kaipaat omaan lajiisi (kamppailulajit, jääkiekko, rugby, jefu…) hammassuojia voin todellakin suositella. Hammassuojat tehdään ihan oman purukaluston mukaan ja ne pysyvät hyvin paikoillaan. Täältä löydät lisätietoa Dentafitistä: http://www.dentafit.fi

Onko rugby sama-asia kun amerikkalainen jalkapallo, mutta ilman suojia?- Ei todellakaan, lajit ovat toisistaan ihan erilaisia. Jefussa edetään jaardeja (juoksemalla) ja syötetään vain kerran eteenpäin, rugbyssa edetään juoksemalla ja syöttelemällä palloa aina taaksepäin. Lisäksi Jefu on todella taktinen laji rugbyssa on jokaisella joukkueella oma pelikirja ja kuviot mutta ei ihan niin taktinen kuitenkaan kuin jenkkifudis. Lisäksi rugbyssa pelataan 7 vs 7 pelejä sekä 15 vs 15 pelejä, jotka erovat hyvin paljon toisistaa.  Sekä rugby että jenkkifudis ovat molemmat kontaktilajeja, mutta säännöt ovat ihan erilaiset. Molemmissa tosin on samoja fyysisiä ja pelipaikkakohtaisia ominaisuuksia mistä on kummassakin hyötyä.

Photos: Mark A Brown

Tässä taas pikakelaus rugbysta! Upea laji ja ihan mieletön turnaus takana! Vastailen lajista mielellään lisäkysymyksiin, vaikka olenkin tuore naamari lajin parissa. Konkareita löytyy Suomesta yllättävän paljon, joten voin ohjata haastavimmat kyssärit heille! Tällä hetkellä pelaamme 15 sarjaa Suomessa ja maajoukkueen kanssa kesä on mennyt 7- turnauksissa.

Huippu viikkoa kaikille!

Jalkapallossa nuorten maajoukkueringissä oleminen oli ihan mieletöntä. Jatkuvaa jännitystä, tunnelatausta ja jatkuvaa suorituspainetta. Kärsin samalla kuitenkin lukuisista loukkaantumisista ja pitkästä polvi-operaatio kierteestä, joka vei aina Em- kisoista ulos ja ringistä kauemmaksi. Jokaisella leirillä Suomipaidan pukeminen päälle nosti sykkeen kattoon ja kylmät väreet läpi kropan. Se tunnelataus oli jotain niin ihmeellistä, että en osaa pukea sitä sanoiksi. Jo ensimmäisen maajoukkuekirjeen tippuminen postilaatikosta sai kyyneleet silmiin ja hiustupsut osuivat lähes kattoon niistä riemukkaista tasajalkahypyistä. Urheilijana oleminen on aina ollut itselleni kunnia, jonka eteen olen halunnut uhrata tuhansia tunteja ja aikaa elämästäni, enkä kadu sitä lainkaan.

Kun fudis päättyi luulin jo, etten koskaan saisi sitä samaa sporttista tunneryöppyä aikaan, minkä suomipaidan pukeminen minulle toi… mutta mites kävikään tunteet tulivat triplasti tänä vuonna, kun lähdimme ensimmäiseen naisten seiska-maajoukkereissuun Pariisiin.

Ensimmäinen peli jännitti aivan sairaasti, tutisin koko edellisen päivän ja pelipäivän. Se fiilis kun kannat Suomenlippua rinnassa on vaan niin siistiä! Edustat tätä upeaa maata, muiden hienojen maiden joukossa ylpeänä kansalaisena! Se on vaan niin iso kunnia ja fiilis on todella nöyrä… Nousee aina uudestaan ja uudestaan karvat pystyyn kun puhun tästä, sama jännitys palaa kehoon, kuin peliin valmistautuessa. Onneksi olen päässyt kokemaan tämän tunteen uudestaan ja tottakai siihen jää koukkuun!

Pariisin turnaus oli valmistava turnaus tuleviin EM- turnauksiin ja antoi itselleni sekä koko meidän joukkueelle loistavaa kokemusta yhdessä pelaamiseen sekä myös tuleviin, erittäin koviin vastustajiin. Turnauksessa saatiin kolme kovaa voittoa ja kolme tappiota jäätävän koville jengeille (Ranska, Hollanti, Etelä-Afrikka). Voitot nostivat itseluottamusta ja tappiot toivat pettymysten kautta kovaa nälkää kehittyä lisää! Olen huono häviäjä, mutta se fiilis kun tappiosta noustaan ylös on ”helppoa” voittoa- sata kertaa upeampi matka sekä fiilis on lopulta paljon parempi.

Turnauksessa parasta oli meidän ammattimainen tekeminen sekä se, että pidimme ihan sairaan hauskaa joukkueena. Kehittävät ottelut, tunnelataukset ja sairaan hyvät turnausläpät kruunasivat koko Pariisin reissun. Kiitos koko joukkueelle ihan mahtavasta viikosta ja loppuelämän muistosta, tästä on hyvä jatkaa tuleviin peleihin ja reissuihin!

Kaikki on tapahtunut niin äkkiä, en ole edes päässyt kirjoittamaan aiheesta, koska en ole käsitellyt koko viime viikonloppua kunnolla. Nyt kun vappu on taputeltu, tulee kylmät väreet kun ajattelee koko asiaa…

Liikunta ja terveys evät vaadi kilpailuviettiä, voittoa tai häviötä, mutta ai että itse henkilökohtaisesti rakastan kilpailemista ja varsinkin suorityskyvyllistä kilpaurheilua. Se, että laittaa itsestä kaiken likoon ja samalla tähtää täysillä voittoon, on vain parasta urheilussa.

Kun lopetin fudiksen, luulin että olen asian kanssa sujut. En jäänyt niinkään kaipaamaan lajia vaan kaipasin kilpailuviettiä: voittoja ja häviöitä, joukkuetta, säännöllistä harjoitusrytmiä sekä pelireissuja. Kisasin välissä Bodyfitnessissä, mutta se ei todellakaan ollut oma juttuni, eikä tuonut minulle sitä törkeen hyvää ja energistä fiilistä, mitä suorituskykyyn tähtäävät lajit tuovat. Omassa treenaamisessa oli pitkään tyhjä palanen johon ei pelkkä yksilönä treenaaminen tuonut tarvittavaa täytettä. Kaipasin joukkuetta, super hyvää pelimatka-läppää ja sitä yhteishenkeä, mitä joukkueurheilu on parhaimmillaan. Lisäksi palloilulajit on vaan mun juttu, kun pelaan en edes ajattele, että liikun vaan meen pelaamaan ja nautin siitä.

Suoraan sanoen uuden lajin aloittaminen pelotti! Hyvä yhteishenki ei todellakaan ole itsestäänselvyys, sekä tottakai myös katsoin olan taakse omaa loukkaantumishistoriaa, joka meinaa aina mentaalisesti ja välillä fyysisesti jarruttaa omaa urheilua. Ekoissa treeneissä kuitenkin kiitin itseäni, että päätin tulla treeneihin, koska samalla sekunnilla tiesin, että: ”Tänne mä kuulun!”  

Joukkueessa vallitsee todella hyvä yhteishenki, joka on varmasti syy siihen, että nostimme viikonloppuna kirkkaimman pokaalin ilmaan ja voitimme rugby-7- Suomen mestaruuden. Pelaamme yhteen, kannustamme toisiamme ja samalla pidämme aivan sairaan hauskaa. Olen löytänyt joukkueen, jossa todellakin haluan pelata! Iso kiitos vielä meidän ihan mielettömän hyvälle valmentajalle Miialle, joka valitettavasti jättää valmennuspestin ja siirtyy uusiin haasteisiin. Hän otti minutkin uutena pelaajana upeasti mukaan joukkueeseen.

Ensiviikolla pääsen isojen haasteiden äärelle, kun lähdemme Naisten7 – maajoukkueen kanssa pelaamaan Pariisiin! Pitäkää peukkuja! 😉