Lifestyle

Olen saanut paljon viestejä liittyen omaan treenaamiseen raskaana niin fiilistelyjä siitä, että elän edelleen aktiivista elämää ja treenaa kun taas kauhistelua ja hyssyttelyjä, ettei kannata kauheesti liikkua ja pitäisi olla varovaisempi.
Olen myös saanut teiltä viestejä, että moni teistäkin on saanut arvosteluja ja katseita jos olette treenanneet raskaana. Osalta on tullut jopa viestiä, etteivät ole uskaltaneet mennä kuntosalille koska jotkut ovat tulleet kommentoimaan sitä, ettei siellä raskaana kuuluisi olla. Näillä ihmisillä ei ole tieteelliset faktat ihan hallussa ja haluan sanoa ihan kaikille raskaana oleville, että antakaa mennä vaan. Raskaus ei ole sairaus, silloin saa ja pitää liikkua.

Haluan ihan alkuun muistuttaa, että teen itse myös työkseni valmennuksia niin odottavien äitien kuin raskaudesta palautuvien äitien kanssa. Ja jo työssäni olen huomannut miten erilaisia jokaisen odottavan äidin raskaudet ovat.
Omat valmennusmetodit perustuvat aina jokaisen asiakkaan terveyden edistämiseen, tavoitteena on huomioida tutkittu faktatieto ja yhdistää se yksilöllisesti jokaisen asiakkaan sen hetkiseen kuntotasoon ja tavoitteisiin. Eli ei ole olemassa yhtä ainoaa ohjelmaa, jolla esim. kaikki odottavat äidit voivat treenata ja huolehtia omasta kunnosta, vaan jokaisella omistakin asiakkaistani on ollut täysin erilaiset harjoitussuunnitelmat.

Aktiivisuus raskaana on vain hyvä juttu. Liikunnan positiiviset vaikutukset koskevat ihan yhtä lailla raskaana olevaakin ja on hyvä muistaa, että raskaana kehossa tapahtuu muutoksia, joita täytyy vahvistaa sopivalla liikunnalla, jotta vältytään isommilta oireilta. Ainoa mitä kannattaa miettiä yksilöllisesti on, että miten liikkua. Se, että miten kannattaa liikkua määräytyy hyvin paljon näistä asioista:

1. Miten olet liikkunut ennen raskautta? Oletko ollut urheilija, aktiiviliikkuja, liikunta osana arkea- tyyppi, liikkunut vähemmän tai et ollenkaan.
2. Minkälainen raskaus sinulla on. Kärsitkö pahoinvoinnista, kovista liitoskivuista tai muista hyvinvointia alentavista tekijöistä.

Näiden kahden kohdan ympärille jokaisen raskaana olevan tulisi yksilöllisesti soveltaa oma liikkuminen.
Jos et ole ennen raskautta liikkunut lainkaan on syytä raskauden aikana liikkua maltillisesti, enemmän tehdä peruskuntoa parantavia kävelylenkkejä ja raskauden alkupuolella vahvistaa lantionpohjan lihaksia sekä huolehtia liikkuvuudesta, jottei isompia tukiliikuntavammoja ilmene myöskään raskauden aikana, kun kehon painopiste muuttuu.
Jos taas olet liikkunut paljon, voit voinnin mukaan jatkaa liikkumista raskauden alussa ihan normaalisti ja raskauden edetessä kehoa kuunnellen keventää harjoittelua.
Jos kehossa ei tapahdu mitään reaktiota treenin aikana, mikä pakottaa keventämään, ei sitä myöskään väkisin tarvitse tehdä. Ainoa mihin heti raskauden alussa kiinnittäisin huomiota on keskivartalo, jos keskivartalon lihakset ovat tosi hyvässä kunnossa, ei niitä kannata tehdä lisää, muuten niistä voi olla synnytyksessä haittaa.

Jos liikunta aiheuttaa supistuksia, päänsärkyä, pahoinvointia… tai tuntemuksia, jotka eivät tunnu ”normaalilta”, niin silloin kannattaa hellittää. Raskaana liikunnan idea ei ole laittaa kehoa äärirajoille tai pyrkiä ennätyksiin. Kannattaa keskittyä eniten oman hyvän olon ja terveyden rakentamiseen, panostaa peruskuntoon ja liikkuvuuteen.
Liikunnan perus rasitusta keho kestää kyllä sekä monia ominaisuuksia voi harjoittaa ihan raskauden loppuun asti.

Neuvolassa kannustetaan myös liikkumaan, mutta muistakaa, että siellä ei olla liikunnanalan-ammattilaisia, eikä heidän työkenttään kuulu antaa spesifejä ohjeita liikuntaan, eivätkä he sitä myöskään tee.
Liikkumisesta kannattaa puhua enemmän lääkäreiden kanssa ja mitä parempi, niin sen alan ammattilaisten, eli esim. valmentajien, jotka tekevät töitä raskaana olevien kanssa. Varsinkin, jos raskaana liikkuminen pelottaa ja on sellainen fiilis, ettei tietä mitä saa tehdä ja mitä ei. Osaajia ja apua löytyy kyllä!

Joskus on vaikea ymmärtää ylipäätään miksi kukaan kommentoi kenenkään toisen tekemistä. Ainoa, joka oikeesti tietää miltä omassa kehossa raskaana tuntuu, olet sinä itse. Muilla ei pitäisi olla vieressä mitään sanomista. Vaikka takana olisi monta raskautta niin silti se tietotaito liittyy silloin vaan siihen omaan kehoon ei muiden. Ja niin kuin alussa sanoin, taustoilla on todella iso merkitys siihen, mitä pystyy myös raskaana tekemään, sekä isosti vaikuttaa myös millainen raskaus on kyseessä. Näissä asioissa apua kannattaakin kysyä vain asiantuntijoilta.

Annetaan siis jokaiselle rauha liikkua juuri niin paljon kuin haluaa, ja pyritään jokainen enemmän keskittymään siihen mitä me itse tehdään. On hyvä muistaa, että jokainen odottava ajattelee varmasti vain oman pikkuisen parasta.

Tässä Iltalehden haastattelussa puhun vähän omasta raskaudesta ja esim. miten suhtaudun ”muuttuvaan” kehoon. Linkki tästä: https://www.iltalehti.fi/mieli/a/7c8502be-3305-4c05-a6ee-12bf3f49b766

Pakko aloittaa teksti toteamalla, että olen tosi ihmeissäni miten niin monet elää tätä meidän perheen uuden jäsenen maailmaan tuloa niin innoissaan mukana. Eikä vain meidän perheet ja ystäväpiiri vaan oon saanut teiltä tuhansia viestejä ja onnitteluja. Olen aidosti tosi otettu ja yllättynyt miten innoissaan kaikki te siellä ootte ja fiilistelette tätä matkaa meidän kanssa.

Täytyy sanoa, että mietin alussa paljon kuinka paljon aion tästä julkaista ja puhua, en halua myöskään väsyttää ihmisiä tällä ”vauvakuplalla.” Me eletään joka hetki tän pienen kasvua ja muutoksia tapahtuu päivittäin. Opetellaan ja tutustutaan uusiin asioihin ja ihmetellään kuinka paljon muutoksia tulee koko tämän vuoden aikana tapahtumaan meidän elämässä, joten väkisinkin asia pyörii päällimmäisenä mielessä ja siitä tulee helposti höpöteltyä (liikaakin).

Aiemmin kummankin elämässä on isossa osassa ollut urheilu. Pekka on asunut ja kiertänyt ympäri maailmaa ammattilaisena jalkapallon perässä ja mä olen oman kilpaurheilun lisäksi opiskellut ja tehnyt valmentajana töitä jo monta vuotta. Ei ole tarvinnut miettiä muuta kuin omaa elämää ja uraa, mutta nyt asiat muuttuvat. Kummallekin ura ja yhteinen elämä on edelleen tärkeä, mutta tärkeimmäksi asiaksi pyramidin huipulla tulee koreilemaan meidän pikku lapsi.

Ensimmäisen lapsen tuloon liittyy paljon jännitystä ja pelkoa varsinkin raskauden alussa, sitä on vähän jopa turhan hysteerinen.
Tässä 2/3 loppuvaiheessa kaikki on kääntynyt jo mielenkiintoon ja odotukseen, mutta meille oli heti selvää, että halutaan nähdä meidän vauva 4D ultrassa. Varasin ajan (yhteistyössä) Felicitas Mehiläiseltä, jossa on mahdollisuus käydä katsomassa tarkempaa omaa pikkuista.
Toki on hyvä muistuttaa, että vauva saattaa olla sellaisessa asennossa ja istukka edessä, ettei kovin tarkkaa kuvaa saada, mutta samalla tehdään tutkimukset ja katsotaan, että kaikki ovat kunnossa ja pikkunen kehittyy niin kuin pitääkin, eli käynnistä on muutakin hyötyä kun saada kivat kuvat muistoksi.

Mulla on just sopivasti istukka edessä, eli tiesin sen tuovan haastetta esim. kasvojen näkemiseen. Ja tietysti pikku Papu oli vielä pää alaspäin ja puolet naamasta jemmassa, että lopulta saatiin vähän kuvaa kasvoista sivuprofiilista. Asiaa ei helpottanut yhtään se, että tää meidän tapaus on pikkusen yliaktiivinen. Myös kätilö totesi, että: ”Erittäin vilkas tapaus teille tulossa!” , ja koska pikkutyyppi liikkui niin paljon, oli vaikea saada ollenkaan selkeää kuvaa. Alempana tarkimmat kuvat mitä koko aikana saatiin… 😀

Muuten oli aivan ihana kokemus nähdä miten paljon Papu on kehittynyt viimeisimmistä ultrasta. Oli jotenkin tosi liikuttavaa nähdä liikkeitä ja esimerkiksi haukottelua.
Kokoajan asiat vaan konkretisoituu ja lauantaina starttaa tämän odotuksen viimeinen kolmannes!! Vihdoin! Kyllä sitä jo toivois, että pieni ois maailmassa ja pääsis tutustumaan tähän mahatyranniin!

Kivaa viikkoa kaikille! ja muille odottajille voin vain suositella 4D ultraa, oli ihana kokemus!

Mulla oikeestaan muutaman ekan raskauskuukauden jälkeen alkoi olo helpottaa. Selvästi hormonimäärät rupes tasaantumaan kehossa, väsymys väheni ja olotila parani huomattavasti. Elämä niin sanotusti ”normalisoitui.”
Joku sanoi, että raskauden 2/3 on huomattavasti yleensä helpompi kuin ensimmäinen ja sitä se todellakin on ollut. Välillä sitä voi jopa ”unohtaa” olevansa raskaana, kunnes pikkutyyppi laittaa sellaisen pesukoneen pyörimään vatsaan.

Juhannuksen aikaan tunsin kunnolla ensimmäiset liikkeet ja potkut. Sitä ennen ensimmäiset pienemmät tuntemukset oli hieronnassa… vatsamakuu-asento ei selvästi miellyttänyt Papua.
Eli tasan raskausviikolla 21 rupesi liikkeet kunnolla tuntumaan. Istukka mulla on edessä, joka on varmasti ollut osakseen vaimennin kaikelle liikkeelle. Tämän kyseisen päivän jälkeen ei olekaan kauheesti ollut vaimentimia… Potkut ja liikkeet ovat jatkuvasti läsnä, ja hyvä niin, koska tiedän, että siellä kasvetaan vauhdilla.

On ihan älyttömän hauska lukea raskauden eri vaiheesta ja kun kaikkialla lukee, miten ihanilta ensimmäiset liikkeet tuntuu: kun olisi perhosia tai kultakala vatsassa. Nooh… tämän typyn kohdalla tuntemukset eivät ihan noin ”Liisa ihmemaassa”– meininkiä ole. Lähinnä sellainen olo, että olisi ukkosmyrsky ja salamointi vatsassa.
Liikkeet alkavat eniten just sillä hetkellä kun saan itse ottaa iisisti. Aamuyöllä 3 tai 6 aikaan… seuraavaksi aamulla 8 aikaan, vaikka olisi kerrankin mahdollisuus nukkua pitkään. Seuraavaksi yleensä lounaalla jos kerkeen päivän aikana istumaan ja vielä yleensä illalla kun palaan takaisin kotiin ja pääsen istumaan tai makaamaan, ja tietysti just silloin kun on aika mennä nukkumaan. Likka tietää selvästi, milloin saa eniten olla huomion keskipisteenä.
Kuitenkin joka kerta on yhtä hauska pysähtyä tunnustelemaan, että miten päin siellä vatsassa ollaan ja tuleeko tällä kerralla lyöntejä vai potkuja.

Samaan aikaan kun liikkeet alkoi enemmän tuntumaan on vatsan koko ottanut myös isoja harppauksia. Kun puhun omasta kupolista tai patukkamaisesta ruhosta tai tynnyristä niin lähinnä kerron omia tuntemuksia miltä mun keho tuntuu. Mulle on täysin toissijaista miltä mä näytän tai tulen loppuraskaudessa näyttämään. Raskaus ja pikkutyyppi saa oottaa just sen verran tilaa kun itse tarvitsee. Mutta on siis todella huvittavaa, kun oma kehontuntemus muuttuu niin paljon viikoittain. Aamusin on vielä ihan jees olo, kun vatsa on tyhjä ja pikku babybelly paistaa, mutta mitä enemmän päivää menee eteenpäin ja syö… niin iltaa kohden on jo aika tukala olla. Pitkään paikallaan istuminen alkaa jo tuntumaan ja yöllä saa etsiä jatkuvasti hyvää asentoa olla. Tää on oikeestaan ainut ”oire” jos tätä voi edes oireeksi sanoa, mistä tiedän olevani raskaana, muuten kaikki menee tosi helposti eteenpäin.
En kärsi mielialanvaihteluista, mieliteoista, pahoinvoinnista tai muusta mitä ehkä jollain saattaa olla. Liitoskipuja oli alussa mutta nyt ne ovat helpottaneet, ainakin toistaiseksi.

Uskon vahvasti myös siihen, että miten iso merkitys elintavoilla on tähän raskauteen. Liikun edelleen erittäin aktiivisesti keskimäärin 5 kertaa viikossa. Paljon vähemmän kuin yleensä, mutta riittävästi tähän elämänvaiheeseen. Lisäksi arki on muutenkin aktiivista eikä istumaan paljon päivän aikana kerkiä.
Syön tosi terveellisesti, monipuolisesti ja säännöllisesti ihan niin kuin aina ennenkin. Yöheräämisten takia olen panostanut siihen, että saan silti nukuttua tarpeeksi. Ja huollan kroppaa oikeestaan kokoajan.
Uskon, että monien huonovointisuus johtuu paljon myös omista elintavoista ja niihin panostamalla raskaus voisi monilla helpottua. Enkä nyt todellakaan yleistä, on tapauksia joille raskaus on yhtä tuskaa, eikä olotilaan auta mikään.
Hyvä on kuitenkin muistaa, että: ei meistä kukaan voi hyvin jos sallimme itsemme syödä mitä sattuu ja päivät ovat inaktiivisia, saati sitten raskaana…

Urheilu raskauden aikana herättää monissa närkästystä, mutta turhaan. Olen tästäkin asiasta keskustellut nyt monen urheilulääkärin kanssa ja viimeisimmissä tutkimuksissa on todettu, että jo ennen raskautta olevat aktiiviset ihmiset ja urheilijat voivat jatkaa treenaamista lähes normaalisti raskauden ajan. Oma keho kertoo, kyllä jos tahtia pitää höllätä. Juosta voi vaikka loppuun asti jos pystyy.
Se mihin urheilijan keho on tottunut ennen raskautta ei raskauden aikana katoa mihinkään ja jos joku tuntee oman kehonsa hyvin niin urheilijat ja aktiiviliikkujat.
Ei siis kannata verrata omaa liikkumista kenenkään sellaisen liikkumiseen, kenelle se on jatkuva elämäntapa ja työ. Tutki omaa kehoa ja päättele sen perusteella, mitä pystyt tekemään. Ei ole olemassa yhtä neuvoa treenaamiseen raskauden aikana, on suuntaviivoja, joista täytyy löytää itselleen ne sopivimmat.
Itse en ole enää pystynyt lenkkeilemään, pyöräily ja uinti tuntuu paremmalta, mutta esim. perusvoimaharjoittelua teen ihan normaalisti. Painoja olen tiputtanut, myös ihan siitä syystä, että olen kärsinyt sekä polvi- että selkävammoista ja huomaan omalla kohdalla, että raskaus on löystyttänyt niveliä, enkä halua ottaa riskiä, että joku paikka hajoaa uudestaan.

Tsemppiä kaikille odottajille, jännää aikaa kun itsellä elokuun alussa alkaakin vika kolmannes! Saa nähdä onko raskauden kokemukset ihan päinvastaiset kuin nyt! 😉

Jo yli vuosi sitten pyysin Nooralotta Nezirin Urheilun äärellä- podcastiin vieraaksi puhumaan urheilusta ja ulkonäköpaineista. (Jakson voit käydä kuutelemassa täällä: https://www.supla.fi/grid/26001035?current_primary_content=series&current_series_content_order_direction=desc&current_series_id=3311881) Juteltiin paljon mm. yleisurheilusta ja siitä miten paljon juuri ulkonäköä lajissa arvostellaan, vaikka luulisi, että urheilusuoritus näyttelisi pääosassa.
Nooralotta mm. kertoi miten mediassa nostettiin esille hänestä kaksi eri kisakuvaa, missä toimittajan mielestä hän oli toisessa selvästi huonommassa kunnossa. Nooralotta oli kärsinyt ylikunnon aiheuttamasta uupumisesta, joka jo itsessään vaikuttaa älyttömän paljon kehonkoostumukseen. Vaikka jokainen meistä voi sanoa, että hän oli silti erittäin sporttisessa kunnossa molemmissa kuvissa. Silti jostain syystä elämme aikaa, jossa sallitaan jatkuva ulkoinen arvostelu urheilijoita kohtaan.

Otin eilen aiheeseen kantaa instagramissa, koska myös aiturinaisista Lotta Harala oli joutunut osaakseen samantyyppisen ulkonäkökommentin lynkkauksen alle. Ne jotka eivät ole instagramissa voivat lukea tekstin tästä:

”Nyt aukee Tolppasen valikoitujen sanojen arkku liittyen ulkonäkö kommentteihin. Haralan Lotta sai kisojen jälkeen kommentin, että hänellä on liikaa löysää josta pitäisi päästä eroon, että aitajuoksu alkaisi kulkemaan… Tälläset kommentit on luokattomia, mutta valitettavasti nykyään ihan arkipäivää.
Tuntuu, että nykyään pinnallisuudella ei ole enää rajaa. Onko somen muokkausohjelmat ja photoshopit saanut maailman kommentoimaan kehoja eri tavalla kuin ennen…?!

Lotta niin kuin moni muukin urheilija on aivan jäätävän kovassa kunnossa, niin kovassa kunnossa ei kenenkään edes tarvitsisi olla.. Onko juuri tämä se syy, että kun on kovassa kunnossa, on suurempi oikeus kommentoida ulkonäköä… – EI todellakaan!!!

Urheilussa täysi focus on suorituskyvyssä ei ulkonäössä, vaikka urheilijat näyttävätkin upeilta ja kovakuntoisilta on se niiden satojen tuhansien treenituntien ja terveellisten elämäntapojen tulos, eikä se millä voitetaan kisoja. Jokaisella meistä on myös oma optimaalinen paino ja kehonkoostumus, mikä toisella voi olla tiukempi kuin toisella mutta silti suorituskyky molemmilla optimaalinen. Riippuen myös lajista keho muokkautuu vuosien ajan harjoittelun mukana.

Urheilijoiden eikä kenenkään muunkaan pitäisi kohdata kommentteja koskien ulkonäköä vaan esimerkiksi itse suoritusta.
En vaan voi ymmärtää miten pinnalliseksi tää maailma oikeesti muuttuu ja kun kohdataan ihminen niin katsotaan ekana miltä se näyttää, eikä mietitä pintaa syvemmälle.

Esimerkiksi vaikka yleisurheilijat, eivät todellakaan ole ”näyttäytymässä” lineupissa vaan pyrkivät koviin fyysisiin suorituksiin. Haluisin nähdä sen kommentoijan pukeutuvan kisa-asuun ja asettuvan samaan riviin näiden aituri naisten kanssa kaiken arvostelun kohteeksi ja samalla sun ammatin tärkeimpään koitokseen eli kilpailuun jossa sulla on se 13 sekuntia aikaa näyttää se kaikki optimaalinen fysiikka mitä kehosta lähtee irti, jota varten oot treenannut vuosia. Vois kommentti olla tämän jälkeen jotain ihan muuta.

Naisten jalkapallossa joskus keskusteltiin shortsien vaihtamista hameisiin, jotta saataisiin nostettua katsojalukuja, rantalenttiksessä ei mitään asiaa pidempiin vaatteisiin, ja näitä esimerkkejähän riittää…
Ylipäätään varsinkin naisurheilijoihin kohdistuu aivan älyttömästi ulkonäköön liittyvää kommentointia ja palautetta eikä itse suoritukseen joka pitäisi olla sen urheilun ydin.
Ei ole omallakaan kohdalla yhden käden sormilla laskettavissa ne uutisoinnit kun: ”Gladiattori kaunotar näyttää treeniliikkeitä” kun yleensä miesten kohdalla puhutaan ammattivalmentajasta, joka sattuu myös olemaan oma leipätyö, eikä ”kaunottarena” oleminen.

Olis ihan mieletöntä jos naisten kohdalla pysyttäisiin myös titteleissä, ammattitaidossa, suorituskyvyssä ja jätettäisiin se ulkonäkö pois näistä yhteyksistä. Ja sama pätee myös miehiin, en todellakaan toivo, että kenenkään tarvitsee kokea kenenkään arvosteluja ulkonäköön liittyen ei negatiivisia eikä myöskään ammattitaidon sivuuttamista ulkonäköön liittyvillä adjektiiveilla.”

Päivitys herätti paljon keskustelua ja niin oli myös tarkoitus. Jostain syystä urheilijoiden kun ihan kaikkien ihmisten ulkonäön arvostelu kovaäänisesti on nykyään enemmän normaalia kun normaalisti poikkeavaa.
Moni ei ehkä mieti omaa käytöstä arvostelijana tai edes ajattele, että sanoilla voi olla jopa isompi merkitys kuin uskookaan.
Vaikka monella urheilijalla voi olla vahva itsetunto, ei se poista sitä faktaa, että kaikilla ei ole. Ne nuoremmat urheilijat ottaa mallia omista esikuvistaan, niillä nuorilla aiturinaisilla ei välttämättä ole yhtä vahva itsetunto ja pienelläkin kommentilla saattaa olla iso vaikutus urheilijan identiteetin löytämiseen. Minkä ihmeen takia me käytetään energia mollaamalla meidän omia suomalaisia huippu-urheilijoita, kun focus pitäisi olla nostamassa heidän nimet maailman kartalle!

Meistä ei varmasti kukaan voi sanoa, ettei olisi koskaan arvostellut ketään, mutta jokainen meistä voi miettiä NYT, että mitä positiivista me saamme arvostelulla aikaan… viekö meidän kommentti esim. ulkonäköön liittyen tämän henkilön uraa tai suorituskykyä eteenpäin tai tuleeko meille itselle siitä hyvä mieli kun sanomme sen ääneen.
Jokaisen mielipiteelle on tilaa, mutta jos se mielipide ei tee mistään asiasta parempaa, niin mun puolesta se mielipide kannattaa pitää itsellään.

Täytyy sanoa, että olen tosi onnellinen siitä kasvatuksesta minkä olen omilta vanhemmilta saanut. He eivät ole kommentoineet omaa tai meidän lasten ulkonäköä negatiivisesti. He ovat pyrkineet kasvattamaan meille jokaiselle terveen itsetunnon ja ovat siinä onnistuneet.
Olen itse saanut oman uran aikana kuulla vaikka minkälaisia kommentteja ihan oman äidinkin ikäisiltä naisilta, miten nuorena tyttönä näytän mieheltä, miten lihaksikkaat ja treenatut naiset ovat vaan rumia ja näitähän kommentteja on vuosien varrella riittänyt.
Ne eivät ole onneksi kasvatuksen ansiosta vaikuttaneet muhun, mutta mä haluankin puhua niiden puolesta keneen ne vaikuttaa! Ja täytyy sanoa, että nyt kun odotan omaa esikoislasta, niin tiedän tasan tarkkaan (valitettavasti) minkälaiseen maailmaan hänet pitää varsinkin naisena kasvattaa.

Nämä keskustelut tulevat varmasti jatkumaan koko mun elämän ajan. Uskon, että toisaalta some vie pinnallisuutta vaan pahempaan suuntaan, mutta toisaalta kaikilla kenellä on vähänkin valtaa vaikuttaa, voi viedä suuntaa myös parempaan.
Tämä keskustelu kuuluu myös niiden asioiden joukkoon, missä jokainen yksilö voi vaikuttaa siihen miten itse asiat tekee. Jatkaako samalla arvostelevalla linjalla, vai keskittyykö sen sijaan kohentamaan omaa oloa ja itsetuntoa, jolloin harvemmin muita tarvitsee kommentoida.

….. <3

Rakenneultra oli vihdoin maanantaina. En todellakaan ole mikään kärsivällisyyden perikuva, joten tätä hetkeä ennen oli jo laskettu viikot, päivät, tunnit ja minuutit. Mikähän siinä niin jännittää, kun sukupuolella ei ollut meille mitään väliä, kunhan olisi terve pikkunen.
Ehkä enemmän jännitti pikku Pavun kehitys, että oliko kaikki niin kuin pitääkin ja vauva täydessä liikkeessä kun nähdään.
Ja siellähän se oli… Kaikki mitat juuri siellä missä nyt kuuluikin olla, sydän hakkasi jo odottaen tulevia seikkailuja, suu haukkoi happea ja lapsivettä hörppien, jalat olivat niin tiiviisti ristissä, että halusi varmasti tehdä hankalaksi sukupuolen selvittämisen.

Siinä sitä pientä ihmetteli vaan ja mietti, että onks toi pikkutyyppi oikeesti meidän ja miten on mahdollista, että se on mun mahassa. Ihan kun olisi kattonu dokkaria ruudulta tajuamatta, että kaikki se liike tapahtui mun sisällä.
Mulla on vielä aika tiiviinä vatsalihakset ja istukka edessä, joten iskunvaimentimet ovat omasta takaa, eikä futarin ja rugby pelaajan pienokaisen iskut vielä tunnu.. (varmaan ihan hyvä vaan..) voi olla, että myöhemmin on sellaista moukarointia, että tuntuu kuin olisi rugby kentällä sittenkin, myös tänä kautena.

Alussa jo kerroinkin, että Papu piti jalat todellakin ristissä, eikä me ei oikein saatu selkeää kuvaa ultrassa kumpi olisi kyseessä.
Koskaan ei kuitenkaan voi olla 100% varma sukupuolesta, myös mua luultiin pojaksi, mutta kätilö oli kuitenkin hyvin varma siitä, että kumpi tulisi….

Alusta asti olen kuullut, että: ”Oona sulle sopis niin poikalapsi. Sulle tulee varmaan kaksospojat, Saat kyllä ihan varmasti pojan, Poika se on pakko olla!”
Pekka oli alusta asti tuntenut, että poika olisi tulossa. Suurin osa ystävistä oli sitä mieltä, että se on poika. Instagramissa kyselin teiltä kumpi tulee ja suurin osa vastasi poika. Töissä meillä on ollut pystyssä Voimalaitoksen ”vauvabingo” ja siellä tyttö on voittanut muutamalla äänellä… Meidän molempien perheissä äänet ovat menneet hyvin tasan. Osa on ollut pojan kannalla ja osa tytön. No miten kävikään…

Suurimman osan tuntemus osoittautui vääräksi, sillä pikku tyttönenhän siellä kellui… Myös kumpikin meistä oli yllättynyt, mutta positiivisesti. Varmasti yllätys olisi ollut sama, olisiko kyseessä ollut kumpi vain. Tulee muuten olemaan täyttä terästä tämä tyttö 😉

Ihanaa Juhannusta kaikille!