asenne

Kroppa- X asennossa makaan olkkarin lattialla. Jalat täynnä mustelmiä, naarmuja vähän missä sattuu, pohkeet kireät kuin enkun opettajani yläasteella, sekä onnellinen hymy naamalla. Mistä näin huikea, kaikkensa antanut -fiilis on peräisin… No viikonlopun Jukolanviestistä tietenkin!

Ette osaa arvatakkaan, kuinka paljon viesti jännitti. Lauantaina olimme aamupäivästä Turussa valmistautumassa koko tiimin voimin. Silloin jännitys alkoi painamaan totaalisesti. Päivä meni tapahtumassa mukavasti, mutta mitä lähemmäs iltaa kello näytti sitä enemmän pumppu hakkasi.

Kävin muutamaan otteeseen ottamassa autossa ”lepoa”, yritin nukahtaa, mutta turhaan. Väsytti aivan mielettömästi, sillä yleensä olen viimeistään klo 22-23 aikaan nukkumassa, mutta Jukolanyönä ei tietoakaan unesta. Kerrankin olin sentään hiljaa. Puolisoni kyseli fiiliksiäni, mutta minusta ei saanut juttuseuraa. Mielessä pyöri viestin toinen osuus keskellä yötä vain kartan, kompassin ja otsalampun varassa. Elämäni ensimmäinen Jukolanviesti oli edessä. Suunnistus, jota aina ennen kammoksuin oli nyt suoritettava pilkkopimeässä ja vielä kisana.

Pikkuhiljaa tunnit vierähtivät ja klo 23.00 Edessä oli Jukolanviestin ensimmäisen osuuden lähtölaukaisu. Aivan mieletön tunnelma oli Paimiossa. Kaikki odottivat lähtöä jäykkinä innostuksesta. Tuhansia otsalappuja paloi odottaen lähtölaukaisua, ja kun vihdoin pamaus kuului, lähti valtava valomeri juoksemaan metsää kohti. Meidän tiimistä ensimmäisenä lähti Krista Pärmäkoski. Kristaan meillä oli täysi luotto, sillä häneltä löytyi suunnistustaustaa, mutta itselläni ei ollut lähdön aikana vielä yhtään itseluottamusta. Kyseenalaistin heti oman kartanlukutaidon, kompassin käytön sekä selvietymisen tulevasta yöstä.

Onneksi tukijoukkoja riitti, paikalla oli suunnistusvalmentajamme sekä kaikki tiimin tukihenkilöt ja tietenkin muut tiimiläiset. Myös puolison tuki oli vankka kokoajan, mitä nyt kotiin olisin joutunut kävellä jos ei aika olisi ollut alle 2.29, (huulen heitto tietenkin). 😉

Pikku hiljaa rupesin valmistautumaan omaan osuuteeni. Tärisin, en kylmästä vaan jännityksestä. En malttanut edes lämmitellä. Tuijotin vain ensimmäisen osuuden maaliin tulevia suunnistajia, sillä joku heistä olisi voinut olla Krista. Aika kului ja vihdoin kuulutuksesta kuulin, että Krista oli leimannut viimeisen rastinsa, muutama sata metriä ja saisin kartan. Ja sieltä hän tulikin, täysillä jättäen jälkeensä kovan ajan. Täydet tsemppi huudot kaikuivat korvissani, nappasin kartan ja lähdin juoksemaan kohti isoa ramppia ja sen jälkeen metsään.

Unohdin tietenkin laittaa otsalampun päälle, sillä jännitti niin paljon. Onneksi yleisöstä tukijoukkomme huusivat ”OONA LAMPPU PÄÄLLE!!” Niin en kauaa ehtinyt ilman valoa juosta. Tottakai etsin heti joukosta jonkun kenen vauhdissa voisi peesata. Karttaa katsoessani huomasin, että ensimmäinen rasti oli aivan mielettömän kaukana, enkä todellakaan halunnut heti eksyä.

Metsään mennessä en ehtinyt kun vajaan kilometrin juosta kun ensimmäisen kerran pannutin oikein kunnolla. Sitten vasta tajusin, että kuinka vaarallista juokseminen pimeässä metsässä oli. Tarkempi tulisi olla ja pakko oli myös vauhtia hidastaa. Ensimmäinen pannutus ei jäänyt viimeiseksi… koko suunnistuksen aikana laskujeni mukaan taisin noin. 5 kertaa kaatua kunnolla. Ei se mitään, joka kerta nopeasti ylös ja matka jatkui.

Ajattelin, että ensimmäisellä rastilla olisin huutanut jo mielettömästi sekä fiilistellyt rastin löytämistä, mutta en.. jännitys ei ollut vieläkään lauennut. Leimasin emitin ja samantien otin uuden suunnan seuraavaa rastia kohti ja taas lähdin täysillä eteenpäin. Samaa rumpaa jatkui pitkään, vasta kahdeksannella rastilla huomasin, että olin rentoutunut. Nauroin ja hymyilin koko loppu matkan.

Matkalla tuli mentyä montakin rastia samoissa porukoissa, ja aina välillä porukka vaihtui, johtuen eri rasteista. Täysillä silti mentiin eteenpäin ja piti uskoa myös omaan tekemiseen. Matkalla oli suurimmaksi osaksi todella reipasta ja iloista porukkaa, lukuunottamatta erästä erittäinkin ”kiireistä” henkilöä, joka päätti hypätä suoraan selkääni ja tuuppasi minut mahalleen mutikkapensaiden keskelle. Ei edes suututtanut sillä nauratti kovasti, tuskin olin kuitenkaan hänen pahin vastustajansa 🙂

Matkalla katsoin muutamaan kertaan sykemittariani, syke oli joka kerta 160 paikkeilla, eli kovaa mentiin, sillä maksimisykkeeni on vain 187. Kovempaa tuskin olisin edes voinut mennä. Muutaman kerran rastien ohi tuli juostua, mutta lopulta kaikki kuitenkin löytyi. Yhtäkkiä tajusin, että enää muutama rasti ja maali häämöttää. Vauhti rupesi kiihtymään. Jaloissa painoi mutta enää ei edes jaksanut jalkoja miettiä, leimasin vikan rastin ja lähdin täysillä juoksemaan maaliakohti. Matkalla huomasin, että muutama kyynel rupesi valumaan naamalla, oli pakko vielä juostessa tarkastaa, että olinhan leimannut kaikki 22 rastia, olinko tosissaan jo nyt maalissa!!! 22 luki kartassa olin varma, ”KYLLÄ, olen kohta maalissa” Tottakai hymy oli herkässä ja itketti, en voinyt uskoa silmiäni!!

Palautin karta, juoksin hakemaan meidän joukkueen 3 osuuden kartan ja siellä Esko huusikin jo nimeäni. Annoin Eskolle kartan sekä tsemppihuudot ja hän lähti salaman nopeasti omalle osuudelleen. Minä taas olin aivan loppu, haukoin henkeä, olin onneni kukkuloilla mutta totaalisen väsynyt. Päässä pyöri kuulin muiden huutoja ympärillä ja tajusin, että olin totaalisesti ylittänyt itseni. Lopullinen aika oli 2,08+ rapiat eli aivan älytön tavoiteaikani alitus. (alle 3h oli tavoite) Vielä edessä oli emitin tarkastus, ja positiivinen hymy tuli tarkastajan kasvoille: ”Nappi suoritus!” hän sanoi ja olin niin helpottunut, tiesin tehneeni parhaani…

Viestin jälkeen jäi valitettavasti Yle.n suoralähetys väliin, sillä en kyennyt mitenkään pysymään hereillä, olin aivan loppu, tarvitsin unta ja tankkausta, sekä leikattu polveni oli aivan vesi-ilmapallon kokoinen. Huimasi ja pyörrytti, mutta olin onnellinen. Nyt tässä tietokoneen ääressä voin kokea samat fiilikset uudelleen… sanoinkuvailematon tunne!

Viikonloppu oli aivan älyttömän huikea! Onnistuimme keräämään Junior Gameseihin 20 000 euroa, näimme uskomattoman Venla-tytön, joka toimi tämän upean matkan aikana suurimpana inspiroijana. Koko tiimi tsemppasi toinen toisiaan ja meillä oli mahtava fiilis kokoajan, lopullinen sija oli 1057!!!

Tätä kokemusta en vaihtaisi mihinkään, jotkut asiat antavat enemmän kuin ottavat ja tämä oli ehdottomasti sellainen. Erittäin haikea fiilis kun matka sai päätöksen, mutta haluan vielä kiittää kaikkia matkassa mukana olleita, niin tiimiä, kun tukijoukkoja ja tapahtuman järjestäjiä. Kiitos tästä mahtavasta kokemuksesta!

Projektin inspiroivin tyttö! Venla <3 (oik. ) ja hänen ihana siskonsa (vas.)

Jukolatiimi!

Viikonloppuna on jo kauan odotettu Jukolanviesti. Viikot ovat vierähtäneet silmissä. Ja nyt on pakko myöntää, että jännittää enemmän kuin koskaan..edessä viestin toinen osuus.. KESKELLÄ YÖTÄ!! 12.4KM. Olen jo päässyt painajaisten makuunkin tulevasta osuudesta 😉

Haluan kuitenkin kertoa, että mitä tämä projekti on merkannut minulle. Ajattelin palata viikkoja vähän taaksepäin…

Tammikuun loppupuolella sain alustavan kyselyn, että kiinnostaisiko minua lähteä Julolan hyväntekeväisyys projektiin mukaan.
Tavoite olisi osallistua Jukolanviestiin yhdessä huipputiimin (Kaj Kunnas, Krista Pärmäkoski, Jaana Pelkonen, Aleksi Valavuori, Lassi Hurskainen, Esko kyrö ja Kim Herold.) kanssa ja samalla kerätä tällä tempauksella rahaa tuleviin Junior Games– kisoihin. (Vammaisten lasta- ja nuorten kisatapahtuma.)

Yllättävää, mutta en miettinyt hetkeäkään lähtisinkö mukaan, todellakin olen mukana!

Suunnistus oli minulle ihan uusi ulottuvuus. Viimeiset muistot koulun liikuntatunneilta, jolloin aina löysin parikseni jonkun fiksumman. Hän luki karttaa ja minä juoksin hakemaan rastit. Helppoa! Kartan luvusta saati sitten kompassin käytöstä ei ollut tietoakaan.

Pakko myöntää… ennen vihasin suunnistusta. En olisi koskaan voinut kuvitellakkaan, että lähtisin suunnistamaan ja vielä kilpaa. Mitä kävikään.. ensimmäinen haaste heitettiin ilmaan ja en edes nähnyt mahdollisuutta kieltäytyä. Vihakin taisi vaan johtua siitä, etten ymmärtänyt lajista mitään enkä osannut sitä. 😉

Rakastan haasteita ja itseni laittamista likoon. Voiko olla parempaa tunnetta kun suoriutua kiitettävästi haasteesta joka tuntuu itsellesi täysin mahdottomalta. Sitä fiilistä ei voi edes tähän sanoiksi kuvailla. Tunnen joka kerta kun itseni onnistun laittamaan kinkkiseen tilanteeseen ja onnistun läpäisemään sen, että olen vahvempi kuin koskaan. Kasvatan samalla luonnetta, opin itsestäni uusia puolia ja saan aivan mielettömän hyvän fiiliksen.

Mutta palaten siihen, että mikä teki tästä matkasta tärkeän, oli hyväntekeväisyys.
Suurin osa meistäkin suomalaisista keksii kymmeniä tekosyitä, että miksi ei liiku. Mutta eivät ole koskaan kokeneet sitä, että kun ei pystykkään liikkumaan. Voin luvata… siihen loppuisivat tekosyyt.
Sainme kunnian ottaa hyväntekeväisyyskohteeksi Junior Gamesit missä jokaiselle lapselle löytyy laji missä pystyy liikkua, saa kisata ja antaa kaikkensa.

Herättävintä oli kuulla Kisakallion yhteistreenipäivänä Junior Gamesin- järjestäjän lause: ”Eräs poika pieneltä paikkakunnalta ainoana vammaisena lapsena huusi kovaan ääneen ovella: ”mä en ole ainoa!” päästyään kisapaikalla.”

Tämä kommentti sai ainakin itselleni kylmiä väreitä koko kroppaan. En voisi kuvitellakkaan sitä ilon ja riemun määrää kun poika tajusi, että hän ei olekaan erilainen, hallissa oli lähes 400 muutakin upeeta erilaista persoonaa ja luonnetta ja kaikilla samat lähtökohdat sekä yhteinen tavoite: kisata urheilussa, kokea positiivisiä kokemuksia liikunnan kautta, sekä tuntea itsensä samanlaiseksi kuin kaikki muutkin.

Kuvassa ihana Venla tyttö! Jukolatiimin kummi 🙂

Ja jos vielä joku haluaa tietää, miksi halusin lähteä Jukolanviestiin ja tehdä hyväntekeväisyyttä tuleviin Junior Gameseihin, mitkä ovat ennen lähestulkoon järjestetty talkoolaisten voimin.. tuskin enää ihmettelee. 

Mitä treenaamiseen on tullut, olen joutunut muuttamaan viikkosyklit ihan päälaelle. Puntti on varsinkin kisojen jälkeen jäänyt tarkoituksella vähemmälle. Kroppa ja lihakset eivät ole kunnolla palautuneet, joten nyt enemmän liikkuvuutta/kehonhuoltoa sekä Jukolanviestiä varten suunnistustreenejä ja lenkkejä. 🙂

Suunnistustreeneistä haluan kyllä kiittää Annaa ja Aapoa, jotka ovat tarjonneet meille joka viikko mahdollisuuden päästä heidän kanssaan treenaamaan. Täältä voit itsekin buukata heidän valmennuksen. 😉

Mutta nyt ei muuta kun hirrrveeeet tsemit päälle ja odottamaan lauantain- sunnuntain välistä yötä!

Jos jäi kuulematta Yle-puheen haastattelu Jukolanviestistä niin tästä voit käydä kuuntelemassa.

Hymy, meidän kantava (veto)voima! 

Hymyily kertoo ihmisestä paljon. hymy on kaikista vahvin ilmiö minkä saamme tartutettua moneen ihmiseen samaan aikaan.
Kokeileppa tätä, hymyile koko päivä niin huomaat miten iso vaikutus hymylläsi on muihin ihmisiin.
Hymyä ei voi mistään ostaan vaan se on aito tunne joka valtaa meidän kasvot silloin kun meillä on hyvä olla, iloitsemme ja fiilistelemme.

Monet pienet arkiset asiat saavat meidät hymyilemään ja hymyn kautta useasti myös nauramaan.
Monesti sanotaan, että: ”smile is the best makeup than any girl can wear.” Ja olen täysin samaa mieltä.
Meikki tai ulkoimen hapitus ei tee meistä kauniita vaan sisäinen olemus joka pursuu ulos erilaisin elein kuten hymyilemällä. 

Hymyily on aidosti ilmaistuna positiivista, vaikka olisi kuinka ujo voi hymyilemällä näyttää oman fiiliksen muille, aina ei tarvitse suunapäänä avata suuta.  Hymy kuittaakin usein kiitoksen tai tervehdyksen.

Usein mietin, että miten pieni ele hymy onkaan mutta miten suuri vaikutus sillä on kaikkeen. Oman huonon fiiliksen saat heti pois jos joku onnistuu saamaan sinut hymyilemään tai jos tuntuu ettei mikään onnistu, itselleen nauraminen voi muuttaa päivän huonon suunnan ihan päinvastasiin fiiliksii.

Muistakaa siis hymyillä… 😉 Helppoa, helpaa ja aitoa!

Useasti kysytään mistä valkoinen hymyni on peräisin, ei sillä että jokaisen hymyn pitäisi olla kuin taskulamppu piemeässä, vaan itse olen päättänyt pitää niin omasta hyvinvoinnista kuten myös hampaistakin huolen…  Oikeastaan olen vain kerran elämässäni kokeillut perinteistä hampaiden valkaisua, eikä se toiminut kohdallani niin hyvin sillä hammasluuni on geneettisesti valmiiksi jo valkoinen, enkä nää tarpeelliseksi kokea samaa uudestaan. Valkaisu vaan puhdisti hampaat mutta isompaa eroa ei kohdallani tapahtunut. 
Satunnaisesti kuitenkin ennen kisoja olen tehnyt Yotuelin itsevalkaisu– tuotesarjalla valkaisun, jolloin muutaman kerran jälkeen hampaat näyttävät jo puhtaamman valkoisilta. 🙂

Hammastahnoja tulee käytettyä useammin.. esimerkiksi saatan joskus vaikka viikon ajan pestä aina joko aamulla tai illalla hampaat valkaisevan puhdistavalla hammastahnalla.. Nyt jonkun huoli herää, että saako tahnat olla päivittäiskäytössä eitteivät ne pilaa hampaita… niin saavat sillä ne eivät hankaa hampaan kiillettä pois vaan pikemmin puhdistavat.

Kannattaa käydä tutustumassa Yotuel nettisivuihin, missä on kattavat tiedot tuotteista, jos tuotteet herättivät kiinnostusta!

Yotuel Finland löytyy myös Facebookista & Instagrammista @Yotuelfinland

Heippa! Lupasinkin postata kisaamisestani, sekä kahden viimeisen vuoden tuloksista. Millainen paketti olin vuonna 2013 Fitness expossa versus nyt keväällä 2015 Fitness classicissa. Myös mielipiteeni on hyvin paljon muuttunut lajia kohtaan tässä vuosien aikana, vaikka omat arvoni sekä tapa jolla lajia harrastan ovat pysyneet samana alusta loppuun asti.

Tässä osviittana kronikka, jonka kirjoitin viimeisimpään Fitnesstukku- Magazine lehteen,

”Fitness, arvostelua vai arvostusta”: 

Fitness puhuttaa nykyään niin Suomen kansaa, mediaa kuin lähestulkoon koko maailmaa. Tuntuu oudolta, että ainaiset arvostelut omasta treeni hulluudesta kuntosalilla ovat muutaman viimeisen vuoden aikana muuttuneet arvostukseen.

Kun muutama vuosi sitten loukkaantumiskierteen johdosta jalkapallo sm- tasolla loppui ja aloitin tavoitteelliset salitreenit kohti kisalavoja, ei kisaaminen todellakaan ollut mikään buumi. Kukaa ei ajatellut, että “wau miten siistiä”, vaan jokaiselle täytyi perustella valintani lajin vaihdosta tarkkaan. Niin paljon lajista tuli vastaan ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä. Mites sitten kävikään kun ensimmäistä kertaa rupesin kipuamaan lavoille, yhtäkkiä koko fitness ja kisaaminen olikin buumi!

Jokaisella vaatebrändillä on nykyään oma “fitnessmallisto”, elintarvikefirmat ovat tuoneet markkinoilla “fitnessvälipaloja” ja jopa fitnesskisaajien määrä on kasvanut lähes nelinkertaiseksi, siistiä, eikö? Toisaalta on kyllä hienoa, että itselleni löytyy sopivia vaatteita jokaiselta brändiltä ja että pikkuhiljaa ruokavalioon ruvetaan paneutumaan kokonaisvaltaisesti.

Kuitenkin buumit aiheuttavat aina positiivisten ilmiöiden lisäksi negatiivisia ilmiöitä, mitä fitnessille on käynyt niin lajin raikkaus ja atleettisuus on jäänyt varjoon maallikoiden silmissä “pehmo-pornografian” taakse.

Minulla on aina ollut vahva kanta ja arvot siitä mitä itse teen ja miksi. Arvostelijoita on aina, koskaan et voi menestyä ilman arvostelijoita ja vihaajia. Se on todistettu moneen kertaan, mutta nyt fitnessin harrastuneisuuden ja “fitnessbuumin” mukana on rantautunut suomeen eri kisalajeja ja erilaisia tyylejä harrastaa lajia, enää lajia ei edusta muutama salin konkari. Tämä on johtanut siihen, niin kuin aiemmin mainitsin, että laji on monien mielestä itsensä esittelyä sekä narsistista kelloon tuijottelua kahden tunnin välein kun on ruoka-aika.

Buumi on koetellut vanhojen konkari kilpailijoiden kärsivällisyyttä ja innostus monien kisaajien kohdalla on lopahtanut, on jopa käännytty ja katkeroiduttu lajia vastaan, kun sana “fitness” on kirosana korville. Vaikea sanoa mistä johtuu, että lajista on niin vääristynyt kuva. On outoa, että fitness liitetään suoraan niin bloggaamiseen kuin sponsoreiden hankintaan. Kun se on vain laji muiden lajien joukossa. Blogit ovat ihan oma maailmansa, mutta en ymmärrä “fitnessbuumin” tuomaa “treeniblogibuumia” sillä blogi ei suoranaisesti liity fitnesskisoihin millään tavalla.

Samankaltaisia vääristymiä ovat esimerkiksi se, että fitness tekee sinusta fitnessmallin tai hyvinvoinnin ja treenaamisen asiantuntijan. Ihan niin yksinkertaista sekään ei ole. Liikunta- ja hyvinvointialat ovat ihan oma juttunsa, joihin opiskellaan ja työkokemusten kautta opitaan ihan niin kuin muihinkin ammatteihin. Mikä sitten tekee sinusta ammattilaisen, on asiantunteneisuutesi ja pitkä kokemus alalta. Tottakai on selvää että fitness lajina opettaa lisätietoa kuntosaliharjoittelusta, ruokavaliosta ja kehon toiminnasta, mutta fitness elämäntapana sitäkin enemmän.

Fitness elämäntapana ja fitness kisaamisena ovat kaksi todella eri asiaa, mitkä valitettavasti yhdistetään monessa yhteydessä toisiinsa. Soppaa sotkee vieläkin enemmän: fitness ammattina/ammattilaisena. On paljon ihmisiä, jotka elävät todella terveellisesti ja liikkuvat paljon, mutta eivät kisaa, eivätkä ole koskaan harkinneet sitä. Lisäksi on paljon fitnesskisaajia, jotka eivät toisaalta elä normaalistikkaan terveellisesti. Myös liikunnan- ja hyvinvoinnin ammattilaisia löytyy, jotka eivät totisesti edusta itse sitä mitä opettavat.

Fitnessiä on erittäin monia tapoja toteuttaa, niin elämäntapana, kisaamisena ja “ammattina”. Kisaaminen ei kuitenkaan tee kenestäkään “fitness ammattilaista” joka usein lukee viihdelehtien tittelissä kun esimerkiksi bikinifitness kisaaja poseeraa etusivulla alusvaatteissa. Myöskään tämä ei liity millään tavalla fitnessiin ei kisaamiseen eikä elämäntapaan.

Suomessa on vain kourallinen ammattilaistason fitness- ja kehonrakennus kisaajia, jotka ovat pro-korttinsa ansainneet kisa menestyksensä perusteella. Pelkkä kerran lavalla käynti ei ole heistä tehnyt ammattilaisia. Sama pätee muissakin lajeissa, kovan työn on jokainen ammattilaisurheilija tehnyt, mikään yksittäinen peli tai kilpailu ei ole siihen johtanut.  

Jokainen kisaaja kisaa ja toteuttaa itseään täysin eri tavalla, toisille treenaaminen on se paras juttu ja taas toiset hakevat ulkoista mieltymystä lajista. Jokaisella on tietenkin oikeus tapaansa, mutta toivottavaa olisi, että jokainen kisaaja kantaa vastuun siitä, mitä nettiin julkaisee.

Netti on pullollaan hyvin vääristyneitä lautasmalleja ja loukkaantumisaltista harjoitustekniikkaa, sekä myös paljon luonnotonta materiaalia, joka aiheuttaa paineita monille nuorille. Itsessään fitness ei aiheuta syömishäiriötä tai terveysongelmia, mutta se miten lajia/elämäntapaa harrastat voi aiheuttaa. Kisaamisessa tarkoitus ei ole mennä äärimmäisyyksiin tai tuntea jatkuvaa pahoinvointia. Lajia voi hyvin harrastaa myös terveyden ehdoilla, pysyä koko ajan normaali hyvässä kunnossa, jolloin kisadiettiäkään ei tarvitse tehdä äärimmäisyyksiin. Jos laji aiheuttaa vääristynyttä kehonkuvaa ja itsetunto-ongelmia ei missään nimessä lajia kannata harrastaa. Tuskinpa laji tuo silloin onnellisuutta elämään.

Olen aina tykännyt fitnessistä kokonaisvaltaisena elämäntapana, kisaaminen on ollut toissijainen juttu, joka on tuonut haluttua kehontuntemusta ja itsestä oppimista. Tärkeimpänä on ollut kunnossa pysyminen, terveys ja rakkaus urheilua kohtaan, niin ammattina kuin omana harrastuksena.

Fitness ei minulle ole kirosana, enkä ajattele sitä huonona asiana. Olen huomannut miten onnellinen olen kuin elän terveellisesti ja haluan aina tällä tiellä pysyä. Mitään ei kannata ottaa liian vakavasti, ei myöskään fitnessiä vaikka se olisikin maailmanlaajuinen buumi. Uusia buumeja tulee ja menee, mutta jos joku on pysyvää niin se, että teet juuri sitä mistä itse tykkäät.

Tekstissä halusin kertoa oman mielipiteeni siitä, että mihin sanan ”Fitness” tarkoitus on muuttunut ja mitä itse ajattelen siitä. On hienoa että terveys, liikunta ja hyvinvointi jylläävät tällä hetkellä ihmisten mielen päällä. Halutaan parantaa omaa elämäntyyliä täysillä, mutta kaikessa on aina kääntöpuolensa.. 🙂

Omasta kisaamisestani ja muutoksista vielä muutama tarkentava kuva: 

Paljon spekuloidaan lihaskasvatusta ja sen yhdistämistä aerobisiin.. Fakta on tietenkin että ei kaikkea voi kerralla ahnehtia. Et pysty millään edustamaan 100% voimalajeja ja kesvätyyslajeja samaan aikaan. Molemmat vaativat erilaista harjoittelu-sykliä sekä ruokavaliota. Mutta valinta onkin jokaisen oma, haluatko 100% kasvattaa lihasta, vai muokata kroppaa mutta pysyä silti huippu kunnossa kokoajan niin ulkoisesti kuin fyysisesti. Ja tämän valinnan itse tein. Olisin kahdessa vuodessa voinut ottaa pelkästään salitreenin haltuun, mutta se ei olisi pääkopan kanssa sopinut. Rakastan urheilua ja sen monipuolisuutta, eikä tämän tytön treenit tule koskaan pyörimään yhden lajin ympärillä. Välillä juostaa mäkiä ja kamppaillaan ja samalla vedetään täysillä salitreenejä!! Seuraavat kisat tulevat olemaan silkkaa suorituskykyä, missä tyylipisteitä ei jaeta ulkonäön perusteella. 😉

Huikeeta loppuviikkoa kaikille!

(Seuraavassa postauksessa kuvia ihanista Krabin lähellä olevista saarista)

Yleensä kuljeskelen paikasta toiseen julkisilla. Pk-seudulla on kaikista kätevin hypätä julkisiin, kun ei tarvitse parkkipaikkoja etsiä tai saati sitten maksella parkkimaksuja. Välillä kyllä turhauttaa kun reittioppaan mukaan joutuu kolmeen tai jopa neljään kertaan vaihtamaan julkista, jos tiettyihin paikkoihin haluaa päästä. Kaikkeen tottuun, niin kuin myös julkisiinkin, mutta voin kertoa, että on ollut ihan luksusta kun on päässyt tässä ajelemaan helposti paikasta toiseen Smarteilla. 😉 Kiitos Veholle mahtavasta yhteistyöstä, todella paljon iloa ovat sekä Smart fortwo ja forfour tuonut päivään.

Jokainen ilta olen jo reittioppaan avannut ja ruvennut miettimään millä ihmeelle menen taas päivän menoihin, ja sitten olenkin tajunnut, että ”No hätä, Smartilla tietty!” 🙂 Minulle auton käyttö ei todellakaan ole ollut itsestään selvyys, joko julkisilla tai pyörällä tulee enimmäkseen kuljettua. Koululle Vierumäelle sovitaan aina kimppakyytejä ja kaikkialle muualla olen aina junilla tai busseilla mennyt.

Arjen pienet ilot! Toisille auto on joka päiväisessä käytössä eikä voisikaan kuvitella, että kulkisi koskaan julkisilla paikasta toiseen. Kaikkeen tottuu, mutta on ollut ihan mahtavaa kun on voinut säästää aikaa kulkemalla kerrankin autolla, sekä ruokaostoksilla voi kerrankin ostaa monen päivän ruuat kerrallaan ja nyt vielä kun kyseessä on niin näppärä pikkuauto pääsee helposti liikkumaan. Jokaisessa paikassa on ollut joku pieni väli mihin on vain smartin kokoinen auto mahtunut. Huikea pikkukaveri, voisi jopa poikittain laittaa taskuparkkiin, jos Suomen laki sallisi! 😉

Smartti on todella hyvä auto kaupunkiin, helppo ajaa sekä juuri koon puolesta on paljon helpompi löytää sopiva parkkipaikka. Lisäksi todella helppo ajettava. Tykkään itse ajella ja mielelläni toimin kuskina pidemmilläkin perhe/kaveriporukan reissuilla, joten on ollut kiva kun on päässyt ajelemaan nytkin. Yksin on myös kiva ajaa pidempiä matkoja kun on aikaa miettiä omia juttuja ja selvittää viikon tapahtumia pään sisällä. Ja tottakai kuunnella musiikkia täysillä ja laulaa, koska kukaan muu ei kuule miten hirveä ääni minulla on 🙂

Suosittelen kyllä Smarttia, jos on auton osto edessä ja kaipaat näppärää, mutta silti sisältä tilavaa kaupunkiautoa!

Tässä 5 sanaa, mitkä kuvaavat parhaiten Smarttia: 

-Kätevä

-Helppo käyttöinen

-Raikas

– Kaupunkiauto

– Huomiota herättävä

Ei muuta kun tien pääälle 😉