Tavoitteiden asettaminen usein pelottaa. Kun tavoite asetetaan tulee itselle myös paine suoriutua tavoitteen mukaisesti, joka voi lisätä motivaatiota tai vähentää. Konkreettisuus on ehkä tärkeintä, kun asetamme tavoitteen. On järkevä oikeesti miettiä, onko tavoitteen saavuttaminen mahdollista ja missä ajassa. Tavoitteeseen pitää myös huomioida muu elämä. Kun kyseessä ei ole huippu-urheilu, jolloin koko arki keskittyy tiettyyn tavoitteeseen niin pitää ymmärtää, että vaikka kaikkensa haluaa tavoitteen eteen tehdä, se ei välttämättä ole aina mahdollista. Jos asettaa pelkän ison tavoitteen ilman mitään välitavoitteita, hyppää usein liian syvään päähän. Kaikki se, mitä teet tavoitetta kohti on itseasiassa kaikkein tärkeintä.
Tavoitteen konkreettisuus vaatii myös oman elämän ja varsinkin arkisten asioiden avaamista. Kuinka monta tuntia kuluu päivässä työhön tai opiskeluun, kuinka paljon muiden perheenjäsenten tarpeet rajoittavat vapaita tunteja päivässä tai esimerkiksi eläimet. Kun avaamme viikkoamme ja katsomme, kuinka paljon meillä on oikeasti aikaa viikossa panostaa meidän tavoitteeseen, huomaamme usein onko tavoite konkreettinen.
Unohdamme tai sitten emme vain halua myöntää, että kehomme ei kestä ihan kaikkea. Jos tavoittelemme liikoja, vaikka emme lähellekkään pysty tekemään niitä asioita, mitä meidän pitäisi tavoitteen eteen tehdä, emme koskaan voi edes saavuttaa sitä mitä haluamme. Usein myös motivaatio lopahtaa koko projektiin. Kukaan ei kestä jatkuvaa epäonnistumista, ja epäonnistumisen kierre, voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa pakkosuorittamista. Jokainen tietää, että pakkosuorittaminen aiheuttaa vain enemmän epäonnistumisia.
Joskus on vaikea myöntää, että tähän en pysty. Jokainen on joskus pystynyt ehkä johonkin mihin enää ei ole mahdollisuutta. Voin itsekin myöntää, että haluaisin saavuttaa vaikka mitä, niin työn kuin treenaamisen parissa, mutta kaiken sumpliminen yhteen on usein ollut lähes mahdottomuus, varsinkin jos kaiken haluaa tehdä hyvin. Nopeasti sen huomaa, että jos on liian monta rautaa tulessa niin joku rauta kärsii. Se ei välttämättä näy ulospäin, mutta ison pakan hallinta ei todellakaan ole koskaan helppoa, sen olen viime vuosina huomannut. Vaikka olisitkin aikaansaava niin yli-ihmisyyttä ei ole pidemmän päälle olemassakaan, eikä varsinkaan kehoa voi huijata.
Mieli voi viedä kovaa vauhtia eteenpäin, mutta keho palauttaa nopeasti maanpinnalle.
Keho ilmoittaa heti, jos joku ei ole tasapainossa. Yliampuva tavoite ilmenee nopeasti kehon kautta, onko se saavutettavissa vai ei. Kun kehosta loppuu virta, niin sitä ei edes oma tekemisenhalu voi muuttaa. Tottakai myös mieli haluaa helposti luovuttaa liian aikaisin ja joskus meissä on paljon enemmän potentiaalia kuin uskommekaan. Mielen ja kehon välinen suhde pitää saada tasapainoiseksi, jolloin tavoite on helpompi asettaa oikein, jotta myös keho pystyy siihen halutussa ajassa.
Onko sitten pakko olla tavoitteita, jos haluaa voida hyvin? – Osalle hyvinvointi ja liikunta ovat tavoitteellisuutta ja se, että motivoidumme liikkumaan vaatii jatkuvaa kehitystä. Kun kehitystä ei tapahdu saattaa motivaatio loppua, tai jos ei ole mitään mitä tavoitella syö sekin fiilistä edes treenata.
Osalle taas jo tavoitteellisuus kuulostaa liian kilpailulliselta ja fiilis koko liikuntaa kohtaan menee. Tavoite voikin olla vaan terveenä pysyminen. Eikä silloin mitään yksittäistä tavoitetta tarvitsekaan olla tai välitavoitteita mihin täytyy päästä.
Tärkeä onkin miettiä omaa persoonaa. Mitä haluan tavoitella, onko se liikunnan ilo ja terveys vai kaipaanko jotain enemmän, jotain joka haastaa ja saan kilpailla. Oli se sitten mitä tahansa, niin tavoitteita on hyvin erilaisia, eikä tavoite sanaa kannata suoraan yhdistää pakkopullaksi. Uskon että, loppu peleissä jokainen meistä tavoittelee sitä hyvää fiilistä. Se minkä polun valitsemme sitä kohti on täysin jokaisen henkilökohtainen mieltymys…
