Avainsana-arkisto: omaitsensä

Joku ehkä ehtikin kuunnella viimeisimmän Urheilun äärellä- podcastin, jossa Mika Poutala on mun kanssa keskustelemassa menestyksestä ja pettymyksen käsittelystä urheilussa. Jos et vielä ole niin pääset kuuntelemaan sen TÄÄLTÄ! Mikä tässä keskustelussa jäi itselleni hyvin vahvasti mieleen oli, kun Mika puhui oman identiteetin määrittämisestä osana pettymyksen hyväksymistä ja menestymistä. Mika oli omalla urallaan huomannut, ettei hän voinut määrittää itseään pelkästään urheilijaksi, eikä hän oikeastaan voinut määrittää itseään minkään sellaisen asian varaan, jolloin pettymys voisi musertaa hänen koko identiteetin. Miksi päädyin nostamaan tämän aiheen blogiin, johtuu juuri siitä, että moni meistä saattaa määrittää itsensä, joksikin tietyksi: esimerkiksi vaikka tässä tapauksessa urheilijaksi. Ja kun se tietty identiteetti otetaan meiltä pois, vaikka loukkaannumme, emme yhtäkkiä olekaan enää mitään, jolloin pettymys on ihan valtava ja sen käsittely voi olla sitäkin suurempi matka.

Ei ole hyvä määrittää itseään pelkästään sellaisen asian kautta, mikä voi helposti olla vietävissä. Rahalla voi saada paljon asioita ja elämä voi helpottua, mutta nopeasti se voi myös kadota. Hieno auto ja talo voivat myös mennä alta. On tärkeä tehdä työtä mistä nauttia, mutta sekään ei välttämättä ole ikuista. Eikä myöskään esimerkiksi se, että olemme urheilijoita, taiteilijoita tai vaikkapa kirjailijoita. Aina voimme sairastua, loukkaantua, menettää puhe- tai työkyvyn, joten myöskään pelkkä ammattivalinta ei voi olla identiteetin perusta. Kuitenkin kaikki nämä yllä mainitut voivat olla osa sitä.

Esimerkiksi voin ottaa oman elämäni…. Olen aina rakastanut urheilua, se että voin oppia tekemään uusia asioita ja käyttää kehoa, on ollut itselleni se kaikista motivoivin juttu. Olen halunnut haastaa itseäni äärirajoille, tehdä jotain mitä kukaan muu ei ole tehnyt ja lisänä kilpailla itseäni ja muita vastaan. Olen kokenut, että liikunta on se tapa jolla haluan puhutella, jolla haluan herätellä ja millä haluan aidosti toteuttaa itseäni. Sitä se on toki edelleen, mutta voin sanoa, että yli kymmenen vuoden taistelu polvivamman ja leikkauksien kanssa on todellakin tehnyt tähän identiteettiin monta lisä haaraa.

Olen pettynyt kilpaurheilu-uran aikana monta kertaa. Suurimmat pettymykset eivät ole olleet häviöt, vaan isoimmat loukkaantumiset. Loukkaantumiset ovat jostain syystä sattunut omalle kohdalleni aina ennen tärkeimpiä kisoja ja turnauksia. Tälläkin viikolla jouduin jättämään rugbyn ensimmäisen EM- turnauksen väliin, ihan jatkuvista hermosähkäreistä, mitä jalassani on ollut viimeiset kaksi viikkoa. Pettymys oli aivan valtava, koska kisoja varten on tullut treenattua syksystä asti, mutta on pakko mennä terveyden ehdoilla, ja päätin jättää kisat välistä. Tätäkään pettymystä en osaisi käsitellä, jos oma identiteettini määrittyisi vain rugbyn pelaajaksi tai kilpaurheilijaksi.

Huomasin monien polvileikkauksien jälkeen, miten suhtautumiseni niihin muuttui. Joka kerta loukkaantumisen jälkeen koin vihaa, epäuskoa ja tuntui, että miks just mä aina loukkaannun. Nyt vaikka samat ajatukset käyvät aina ensin mielessä, osaan ajatella asiasta eri tavalla. Ymmärrän, että mulla on elämässä paljon muutakin kuin pelaaminen….

Mä olen yrittäjä, valmentaja, puhuja, kouluttaja… kaikki ne kokemukset mitä mulla on elämässä ollut; ne jatkuvat pettymykset urheilussa, ne pitkät kuntoutusjaksot ja sieltä paluut takaisin lajin pariin. Mulla on mielettömän upea lähipiiri; perhe, ystävät, työkaverit, asiakkaat. Mä matkustelen, opiskelen, toteutan itseäni monella tavalla; esimerkiksi kirjoittamalla tätä blogia, tekemällä hauskoja tv-ohjelmia ja kuvauksia. Oon pohjimmiltani todella onnellinen ja koen olevani erittäin etuoikeutetussa asemassa, kun saan olla just mä. Kaikki yllä mainitut määrittävät sen kuka oikeesti olen. Ei pelkästään se, pystynkö pelaamaan rugbyn Em- kisoissa tai onko mulla hieno auto, koti tai vaikka menestyvä business. Kaikki muu on ihan toissijaista, jos en saa olla just se kuka oon.

Identiteetti määrittyy monista pienemmistä tekijöistä, jotka tekevät meistä parhaan version itsestämme. Kun löydämme sen syvimmän identiteetin itsestämme, olemme onnellisia ja kestämme myös elämän eteen tuomat pettymykset tai pystymme pitämään jalat maassa myös isompien onnistumisien ja menestyksen jälkeen. Identiteetin löytäminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, eikä sitä välttämättä pysty pitämään yllä jos moni tukipilari katoaa, mutta jokaisen on silti hyvä mennä ajatusta kohti, milloin tietää kuka on ja mitä elämältä haluaa. Loppujen lopuksi moni asia on oikeastaan meidän asenteesta kiinni.

Hyvää viikonloppua huiput!

Muutamassa vuodessa elämäni urheilijana on hyvin paljon muuttunut…

Ennen tottuneesti pakkasin aamulla treenikamat, lähdin ennen koulua aamutreeneihin. Treenikassista ei tosin löytynyt salivaatteet vaan fudiskamat. Aamutreeneistä suoraan kouluun ja koulusta iltatreeneihin. Viikkorutiini pyöri hyvin samalla tavalla, lisänä vielä viikonloppuisin sarjapelit. Viikosta toiseen oikeastaan treenit olivat aina samaan aikaan ja samoina päivinä. Vapaapäivinä ehti keskittyä johonkin muuhun kuin omaan lajiin ja niitäkin oli hyvin harvoin.

En kuitenkaan valita, rakastin pelaamista yli kaiken, sekä urheilijan elämää. Treeneihin lähtö ei tuntunut pahalta, oikeastaan ihan mielettömältä. Joukkue oli kuin perhe, vaikka pidinkin itseäni aina vähän erilaisena, niin kuin varmasti jokainen pelaaja isossa joukkueessa. Jokaisella on se oma ”persoonansa” niin normaalisti kuin pelikentilläkin, ja juuri tästä syystä jokainen pelaaja täydentääkin joukkuetta omalla tavallaan.

Intohimo jalkapalloa kohtaan sai kuitenkin monia kolhuja vakavien vammojen myötä. Tunne siitä, että itse ei puoleen vuoteen koske palloa, niin kovalla sarjatasolla tuntui hirveältä. Sillä tiesin miten paljon muut tulisivat kehittymään ja etenemään pelaajana, kun itse vasta kuntoutuisin takaisin normaaliin toimimiseen. Ei ollut henkisesti kovinkaan helppoa. Jokainen urheilija tietää ja pystyy varmasti samaistumaan tunteeseeni jos ovat olleet pitkään poissa lajinsa parista.

Tänään luokkatoverini esitti minulle kysymyksen jota pohdin usein: ”Miksi lopetin fudiksen” Vielä kun olin kovalla tasolla, ja koska tiedän, että jos joku on oma juttuni niin urheilu. Olen paljon pohtinut sitä, kun meissä kaikissa on joku asia minkä vaan taidamme, vaikka emme olisikaan sitä ennen juurikaan tehnyt, niin minulla se on aina ollut urheilu. Kysymyksen tarkoitus ei ollut ainoastaan  miettiä juuri jalkapalloa, vaan yleisesti harrastusta joka vaatii enemmänkin taitoa ja paljon harjoittelua, eikä siihen kuka vaan pysty. Samalla keskustelu syveni saliharrastukseen, joka todellakin on harrastus mitä kuka vaan voi harrastaa. Kuntosali on ylläpitävää harjoittelua ja ihan mielettömän siistiä. Mutta ainakin itselläni on ongelmana kilpailuvietin puute. Joudun jatkuvasti miettimään uusia tavoitteita, jotta voisin edes itseäni vastaan kisata.

Paljon olen tehnyt salilla töitä, nautin siitä ja huomaan positiiviset muutokset.. lihakset ovat kasvaneet ja muokkautuneet, mutta perimmäisenä en sitä harjoittelussa ajattele, vaan kilpailua ja tekemisen tuottamaa intohimoa.

Fitnesistä puhutaan nyt paljon, valitettavasti puhuminen/toiminta on kääntynyt urheilusta viihteen puolelle, mutta pointtina, että siinä itse valmistautuminen ja treenaaminen on urheilua, mutta kisatapahtuma ei sitä oikeastaan ole, vaikka onkin omalla tavallaan hieno juttu sekin. Fitnesissä todellakin se matka on minusta niin paljon siistimpi kuin pelkkä lopputulos. Siinä lajissa kaikki työ tehdään ennen itse kilpailupäivää. Tuntuu niin oudolta, ettei kisan aikana voi tehdä muuta kun hymyillä ja esiintyä omaksi edukseen. Kokemus se todellakin on ja ihan omalaatuinen, mutta urheilijalle vaikea tilanne sopeutua. 🙂

Kisaamisessa hienointa oikeastaan oli/on että tutustuu hyvin oman kehontoimintaan ja ainakin itse opin paljon myös diettaamisen mentaalipuolta. Jos asiakkaillani tulee olemaan joskus tilanne, jossa painoa on tiputettava paljon, niin ei sitten tule yllätyksenä mentaalipuolen vaikeukset. Nämä olivat oikeastaan pää syyni kisaamiseen sekä lisäksi, etten halunnut jättää urheilua ja siinä kilpailemista kokonaan sivusuun. Mutta sen tiedän, että jossain haluan vielä kilpailla, missä tosissaan voittaja ansaitsee voittonsa tehtyjen suorituksien perusteella. Sellainen tapa vaan on minulle se kaikkein antoisin 🙂

Saa nähdä mitä kaikkea tässä vielä keksii, nyt jos yhdet kisat kisaan lavalla ja seuraava etappi onkin joku aivan toinen. Haluan tosissaan päästä purkaamaan tätä armotonta kilpailuviettiä johonkin. Haluan kokea voittoja, häviöitä joista oppia sekä niitä viimeisten minuuttien ja  sekunttien häkellyttäviä hetkiä ja tunteenpurkauksia, mitä esimerkiksi fudis on minulle tuonut. Silloin tunnistan itseni parhaiten urheilijana.

Urheilu on ihanaa, eikä siinä todellakaan tarvitse kaikkien tuntea halua kilpailla, mutta taidan vaan olla niin kilpailuhenkinen ja voitontahtoinen, että minulle urheilu ei ole pelkkää kunnossa pysymistä tai hyvältä näyttämistä vaan myös paljon muuta. Siistiä!! Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

En olekaan vähään aikaan kirjoittanut mitään syvällisempää, pohjautuen omaan arvomaailmaani tai mielipiteisiini. Jostain syystä tällä hetkellä tuntuu, että sosiaalinenmedia on täynnä ties miten radikaaleja tarinoita ja mielenilmauksia. Jokainen ottaa kantaa toisten tekemisiin ja blogit väittelevät toisiaan vastaan. Ei nyt ihan suoranaisesti mutta jos rivien välistä osaa lukea, niin sitä se todellakin on. Ammatilaiset vastaan amatöörit.. jne..

Pakko myöntää, että ovat myös hyvin osanneet herätellä minuakin, vaikka yleisesti ottaen pyrin vain keskittymään omaan elämääni, tuomitsematta tai sen enempää ottamatta kantaa muiden tekemisiin. Tällä tarkoitankin sitä, että olen ihmetellyt miten monet ovat ärtyneet toisten kirjoituksista ja lähteneet soitellen sotaan varmistamaan, että se viimeinen sana jää itselleen sanottavaksi. Kun taas voisi jättää jokaisen mielipiteet omaan arvoonsa ja keskittyä omaan tekemiseen.

Jos tarkemmin mietitään… on meillä jokaisella oma tapa toimia ja elää elämää. Kaikille eri asiat ympäröittävät sen kaiken mitä elämään kuuluu ja mitä pitää tärkeänä ja toisille taas ehkä joku pienempi asia. Omalla kohdallani elämääni on aina kuulunut monta asiaa. Olen hyvin perhe/ystävä- keskeinen ihminen ja melkeimpä kaikki tekemiseni liittyyvät näihin kahteen päätekijään. Lisäksi rakastan urheilua ja sen monipuolisuutta sekä hyvinvointia. Ja vielä muutamia asioita mitä mieleen tulee, on elämän jännitys, kokemukset, matkustelu ja kiireinen arki. Nautin siitä, että on paljon tekemistä ja actionia! Monille elämäni on ihan liian hysteerinen, täynnä ihan liian monta työtä, kaksi koulua, treenit, aika ystävien ja perheen kanssa sekä kaikki muu yllättävä toiminta. (Tottakai reutoutuminenkin mahtuu mukaan 😉 )

Olen myös huomannut miten yhteen asiaan liikaa keskittyminen on kohdallani voinut aiheuttaa taas vähemmän aikaa perheelle, tämä ei tietenkään ole koskaan se mitä haluan. Mutta esimerkiksi kovat työ- tai koulukiireet ovat sillä hetkellä tietenkin päälimmäisenä mielessä enkä välttämättä ole niin läsnä muissa asioissa jos keskityn vaan tiettyy asiaan ja sen ”stressaamiseen”.

Tästä elämän kiireellisyydestä johtuen olen miettinyt tarkemmin näiden kaikkien tasapainoittamista. Koskaan en voisi elää ilman perhettä, joten perheen on aina kuuluttava eniten elämääni, taas minä en ole minä jos en pääse urheilemaan! Lisäksi olen armottoman määräteitoinen ja saavutushaluinen, haluan kouluttautua ja saavuttaa unelmiani. Tämä vain on minun tapani elää…

Mihin haluan ehkä eniten vedota on se, että minusta jokaisen elämä on omalla tavallaan arvokas ja sitä pitää haalia. Kenenkään on turha tuomita sitä mitä teet, jos se aidosti tekee sinut onnelliseksi. Eikä oikeastaan muiden kommenteilla ole mitään väliä, jos itse tiedät mitä teet ja nautit siitä! (Valitettavasti näitä henkilöitä on aina kenellä on tarve ilmaista mielipide muiden elämästä. )

Harva kuitenkaan nauttii, koko elämäänsä toistaen vain yhtä ja samaa asiaa, sen takia jokaisen kannattaa miettiä tarkkaan tekemiään asioita, ja mitä ne saa aikaan omassa elämässä. Miettimättä sitä, että mitä luulet muiden sinulta haluavan. Itsensä on helppo polttaa loppuun tekemällä asioita, jotka eivät anna takaisin yhtä paljon kuin vievät sinulta aikaa. On se sitten työpaikka, harrastus tai ihan mikä tahansa asia elämässä.  Oman elämän tukipilarit kannattaa aina pitää pystyssä, muuten ei vaan kykene elämään omaa elämää onnellisena.

Iloa torstaihin! 🙂