Avainsana-arkisto: 2017

Gladiaattoreiden kuvaukset saatin purkkiin perjantaina ja voin kertoa, että ihan mahtava kausi on tulossa. Aloittelin tätä tekstiä jo viime viikolla Tampereella kuvausten aikana, mutta koska työpäivät olivat n. 10h pitkiä eikä taukoja kirjoittamiselle ollut, enkä tietenkään saanut tekstiä teille ulos. Nyt kun tuotantokausi on naputeltu onkin hyvä kertoa fiiliksiä tästä matkasta, joka toki ei ole vielä täysin ohi… syksyllä pääsemme kaikki näkemään lopputuloksen.

En ole koskaan aiemmin ollut tälläisessä projektissa, joten en tiennyt lainkaan mitä se tulisi pitämään sisällään. Arvasin, että rankkaa tulee olemaan, koska yleisesti ihan yhden päivän kuvaukset ovat olleet rankkoja. Lisätään tähän vielä fyysiset urheilusuoritukset ja niihin valmistautumiset sekä tätä soppaa lähes yhtäjaksoisesti puolitoista viikkoa putkeen. Voitte jo kuvitella, että edes sana rankka ei riitä kuvaamaan tätä ajanjaksoa.

Päivä taittui kutakuinkin näin: Aamulla 6-8 välillä herätys ja aamupalan kautta Tähtiareenalle meikkiin. Ensimmäisen jakson kuvaus alkoi 12 aikaan aamupäivästä ja toisen jakson kuvaus 18 aikaan. Illalla kuvaukset saatiin loppumaan 23-24 aikaan, josta suoraan hotellille nukkumaan. Tätä lähes koko ajan putkeen, joten kyllä voin kertoa, että väsymystä oli koko porukalla ilmassa.

Itse urheilusuoritukset eivät tuntuneet fyysisesti niin rankalta, kun vertaa sitä kaikkea muuta hässäkkää mitä ympärillä oli. Ilman hyvää kuvaus, ohjaus, tuotanto, puvustus, maskeeraus ja näyttelijä/urheilija- porukkaa ei kukaan jaksaisi näitä viikkoja. Meillä oli onneksi todella hyvä yhteishenki ja tsemppi päällä alusta asti, joten väsymys oli hauska kuitata hyvällä läpällä ja kaverin tsempillä. Koska kaikilla väsymys ja tilanteen tuoma stressi oli sama, ei siinä edes kehtaa valittaa!

Jokaisesta matkasta oppii ja kokee jotain uutta, meidän porukan nimeksi tulikin viikon aikana ”teamhermosärky”, johtuen siitä hermosärystä, mitä ohjelmaan kuuluvat lajit toivat suurimmalle osalle käsiin. Koska joka päivä tehtiin lajeja putkeen ja joka lajissa jouduttiin joltain osin vääntämään/painimaan/työntämään voi se aiheuttaa lihaskireyksien kautta hermosärkyä. Ruotsin Gladiaattorit varoittivat meitä tästä kivusta ennen kuvauksia, mutta silti se tuli kaikille yllätyksenä. Hermosärkyyn ei meinaa auttaa mikään ja se saa isommankin miehen itkemään. Osakseen hermosärkyä ilmenee, myös siitä ettei hermosto ole ehtinyt palautua fyysisestä kuormituksesta. Tärkeänä apuna olivat Tampereen Urheiluhierojakoulun opiskelijat, jotka auttoivat koko viikon meidän porukkaa hieronnalla, rentoutuksella ja teippauksilla, iso kiitos heille!

Tottakai viikkoon mahtui myös paljon ruhjeita ja kolhuja, mitä urheilussa yleensä aina tulee. Itse nappasin mustan silmän heti kuvausten alussa, mutta onneksi kosmeettiset vammat eivät vaikuta fyysiseen suorituskykyyn. Lisäksi meillä oli alusta asti ammattitaitoinen maskiporukka: Hanna, Rebekka ja Miia, jotka yllättivät ällikällä itseni, kun ihan musta naama saatiin näyttämään normaalilta. Joka aamu he vastasivat meidän kaikkien 16 gladiaattorin maskeerauksista ja hiuksista. On siinäkin iso homma eivätkä vesiesteet ja mustat silmät ainakaan helpottaneet heidän työtään. Kiitos koko maskitiimille!

Koko tuotantotiimi piti meistä todella hyvää huolta ja puitteet ohjelman tekemiseen niin fyysisiin suorituksiin kun kaikkeen muuhunkin olivat loistavat. Itse olen ainakin isoa kokemusta rikkaampi tällä hetkellä, enkä malta odottaa lopputulosta. Studiossa vallitsi alusta asti mahtava henki niin meidän työtiimin, kilpailijoiden kuten yleisönkin puolesta. Ilmapiiri oli erittäin kannustava alusta asti, sekä oli ihan mieletöntä tutustua uusiin ihmisiin tuotannon aikana. Nyt vaan jännitetään syksyyn, miltä lopputulos näyttää Nelosella!!! Todella jännittävää en malta odottaa!!!

Iso kiitos vielä koko tuotantotiimille, jokaisen työnpanos oli yhtä tärkeä!!! <3

Kaikki on tapahtunut niin äkkiä, en ole edes päässyt kirjoittamaan aiheesta, koska en ole käsitellyt koko viime viikonloppua kunnolla. Nyt kun vappu on taputeltu, tulee kylmät väreet kun ajattelee koko asiaa…

Liikunta ja terveys evät vaadi kilpailuviettiä, voittoa tai häviötä, mutta ai että itse henkilökohtaisesti rakastan kilpailemista ja varsinkin suorityskyvyllistä kilpaurheilua. Se, että laittaa itsestä kaiken likoon ja samalla tähtää täysillä voittoon, on vain parasta urheilussa.

Kun lopetin fudiksen, luulin että olen asian kanssa sujut. En jäänyt niinkään kaipaamaan lajia vaan kaipasin kilpailuviettiä: voittoja ja häviöitä, joukkuetta, säännöllistä harjoitusrytmiä sekä pelireissuja. Kisasin välissä Bodyfitnessissä, mutta se ei todellakaan ollut oma juttuni, eikä tuonut minulle sitä törkeen hyvää ja energistä fiilistä, mitä suorituskykyyn tähtäävät lajit tuovat. Omassa treenaamisessa oli pitkään tyhjä palanen johon ei pelkkä yksilönä treenaaminen tuonut tarvittavaa täytettä. Kaipasin joukkuetta, super hyvää pelimatka-läppää ja sitä yhteishenkeä, mitä joukkueurheilu on parhaimmillaan. Lisäksi palloilulajit on vaan mun juttu, kun pelaan en edes ajattele, että liikun vaan meen pelaamaan ja nautin siitä.

Suoraan sanoen uuden lajin aloittaminen pelotti! Hyvä yhteishenki ei todellakaan ole itsestäänselvyys, sekä tottakai myös katsoin olan taakse omaa loukkaantumishistoriaa, joka meinaa aina mentaalisesti ja välillä fyysisesti jarruttaa omaa urheilua. Ekoissa treeneissä kuitenkin kiitin itseäni, että päätin tulla treeneihin, koska samalla sekunnilla tiesin, että: ”Tänne mä kuulun!”  

Joukkueessa vallitsee todella hyvä yhteishenki, joka on varmasti syy siihen, että nostimme viikonloppuna kirkkaimman pokaalin ilmaan ja voitimme rugby-7- Suomen mestaruuden. Pelaamme yhteen, kannustamme toisiamme ja samalla pidämme aivan sairaan hauskaa. Olen löytänyt joukkueen, jossa todellakin haluan pelata! Iso kiitos vielä meidän ihan mielettömän hyvälle valmentajalle Miialle, joka valitettavasti jättää valmennuspestin ja siirtyy uusiin haasteisiin. Hän otti minutkin uutena pelaajana upeasti mukaan joukkueeseen.

Ensiviikolla pääsen isojen haasteiden äärelle, kun lähdemme Naisten7 – maajoukkueen kanssa pelaamaan Pariisiin! Pitäkää peukkuja! 😉

Vuosi 2016 oli todella onnistunut! Saavutin tavoitteita, joita en olisi itsekkään vielä uskonut saavuttavani. Valmistuin Haaga-Helian ammattikorkeakoulusta Liikunnan ohjaajaksi, kirjoitin esikoiskirjani: Fitoona- Terve ja vahva minä!,  yhdessä Fitran kanssa, pääsin tekemään yhteistyötä mahtavien ihmisten ja yritysten kanssa: kamppiksia, tapahtumia, puheita, luentoja… sekä mielettömät projektit valmennettavien kanssa. Itkut, naurut ja kehittävät keskustelut ovat kaikki kuuluneet valmennukseen ja olen tutustunut uusiin upeisiin persooniin. Lisänä vielä kaikki kokemukset läheisteni kanssa ovat kruunanneet tämän vuoden! Yhteiset matkat ja maailman kokemukset: Islanti, Kreeta, Portugal ja Indonesia.. Wau mikä vuosi!!

Olen koko viikon miettinyt uudenvuodenlupaustani.. mikä olisi tarpeeksi henkilökohtaista, mutta aitoa omaa itseäni. Ei mitään kliseetä ei liian kaukaista ja pelkkää haaveita. Joka vuosi haluan oppia ja tutustua johonkin uuteen lajiin ja sekin tulee tapahtumaan tulevana vuonna, mutta nyt lupaukseni täytyy olla jotain muutakin…

Inhoan valittamista ja joka vuosi päätän aina välttää sitä, turhanpäiväistä valitusta sillä se ei johda mihinkään ja pahimmassa tapauksessa tarttuu muihinkin. Positiivinen suhtautuminen elämään on oikeastaan lähtenyt jo kasvatuksesta jonka olen saanut ja kokemuksista joita on elämän varrella ollut. Nekään eivät itsessään ole lupaukseni vuodelle 2017.

Pääni on viimeiset muutama vuotta ollut täynnä ajatuksia ja mietteitä siitä, mihin suuntaan tämä maailma on menossa… elämä on hektistä ja jokainen haluaa viedä omaa uraa eteenpäin, se onkin hienoa, mutta milloin tapahtuu pysähtyminen ja ajatuksien kokoaminen.. kysymmekö koskaan itseltämme: olenko läsnä, pidänkö huolen perheestä ja ystävistäni vai ovatko he vain itsestäänselvyys. Pahinta olisi jälkikäteen miettiä; Miksi jätin jotain tekemättä! – Ensimmäisenä lupauksena:  Tulevana vuotena haluankin panostaa omaan elämääni niin, että en joudu miettimään miksi olen jättänyt jotain tekemättä tai kokematta vaan haluan elää entistä rikkaampaa elämää, panostamalla omiin tärkeisiin arvoihini, kuten:  ihmissuhteisiin, harrastuksiin, työhön ja kokemuksiin.

Varsinkin kun puhutaan läheisistä ihmissuhteista, meistä jokainen keskittyy välillä liikaa itseensä ja omiin juttuihin, ettei vauhtisokeuden pyörteissä nähdä lähelle. Ihmiset ympärillämme toimivat elintärkeässä roolissa, ja heistä täytyy pitää huoli. Tottakai on oltava omia juttuja ja niiden on oltava kunnossa, mutta tasapaino omien ”juttujen” ja läheisten välille on löydettävä. Ihmisistä näkee kyllä, jos he eivät ole läsnä ja silloin pieni herättely on paikallaan. 😉 Ensi vuonna ja koko loppu elämän pidän huolen, ettei minua tarvitse herätellä!

Toisena lupauksena pyrin pääsemään täysin uudelle levelille työssäni valmentajana! Haluan kehittää aktiivisesti omaa ammattitaitoa, asennoitumalla avoimesti ja nöyrästi uusille muutoksille liikunnan-alalla sekä kehittää ja kasvattaa alaa hyvällä positiivisella, ihmisten terveyttä edistävällä otteella. Jos jossain voi tuhlata rahoja turhuuteen niin valmennuksessa, joka ei anna lisäarvoa kohti omia tavoitteita. Työhöni aion palata lisää tulevissa postauksissa….

Mut nyt haluan toivottaa jokaiselle mielettömän hyvää uutta vuotta! Suomi täyttää 100 ja juhlavuosi tuo varmasti mahtavia juttuja eteen tulevalle vuodelle. 😉

Kuvat: Anna ”HABA” Vlasoff