Inspiroiva upeus!

Upea nuori nainen otti yhteyttä minuun treenaamiseen liittyen. Hän kertoi minulle vähän taustastaan, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Tämän takia pyysinkin häntä kertomaan tarinansa teille lukijoille. Toivon, että teksti avartaisi teidän katseita ja varmasti myös monet saa tästä mieletöntä inspistä! ainakin minä sain!
”Täällä kirjoittaa nyt 19 vuoden iässä oleva naisenalku. Elämäni edellinen vuosi oli kamppailua elämän puolesta ja ainoa kuka pystyi minut pelastamaan olin minä itse. Toisaalta kovin lohduttavaa, toisaalta taas raskain asia koko prosessissa. Miten sairas pystyy pelastamaan itsensä? Minulla avaimena toimi läheiseni, perheeni ja erityisesti äitini.
Mistä puhun? Sairastuin anoreksiaan. Olin lukiossa, ylioppilaskirjoitukset, itsenäistyminen ja lääkiksen pääsykokeet lähestyivät. Perfektionistina stressasin tulevaa, halusin olla täydellinen.
Avaan hiukan myös taustoja, jotta tarinaani on helpompi ymmärtää. En kuitenkaan mene henkilökohtaisuuksiin koska kyse on kuitenkin netistä johon kirjoitan. Lapsuuteni oli rankka, jouduin aikuistumaan ja ottamaan vastuuta liian aikaisin. Huolehtimaan, pelkäämään ja kontrolloimaan. Epäilen että anoreksian juuret ovat lähtöisin jo ala-aste ajoiltani. Sairastumiseen ei koskaan ole ainoastaan yhtä syytä. Se on monen eri tekijän summa ja kun tekijöitä on tarpeeksi kuorma vuotaa yli. Epäilen että minulla ratkaisevassa asemassa olivat kiltti ja herkkä luonteeni, täydellisyyden tavoittelu, elämäni rankemmat ajanjaksot sekä viimeisenä niittinä stressi kirjoituksista, pääsykokeista ja tulevaisuudesta. Tunsin että en enää kontrolloi elämääni ja löysin ”kontrollin” jostain muualta. Nimittäin urheilusta ja ravinnon tarkkailusta.
Aluksi kaikki oli terveellisellä pohjalla. Liikuin maltillisesti, söin terveellisemmin kuin ennen, mutta silti stressaamatta tai ruokia sen kummemmin punnitsematta. Rakastuin juoksemiseen ja aloitin salilla käynnin. Löysin taas liikunnan ilon joka katosi yläasteen loppupuolella johonkin. Pienenä harrastettu baletti, luistelu ja rytminenvoimistelu palasivat mieleeni. Sain juoksusta ja salista jotain samaa. Hyvää oloa niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Huomasin lisääntyneen liikunnan ja terveellisemmän elämän tyylin näkyvän myös ulospäin. Kroppa muuttui, aloin tuntea kerrankin varmuutta itsestäni. Koko yläasteen olin kovin epävarma, en tiennyt mihin kuuluin, kuka oikeasti olen vai olenko mikään. Aloin löytää minäkuvaani, halusin sitä lisää ja lisää. Kotona tapahtuvat tilanteet eivät auttaneet asiaa, en pystynyt pitämään naruja käsissäni, hain turvaa ja varmuutta liikunnasta ja syömisen rajoittamisesta. Ja sitten kaikki räjähti käsiin.
Enemmän liikuntaa, enemmän kulutettuja kaloreita, ei enää lihaskuntoharjoittelua. Vähemmän kaloreita, vähemmän painoa, pienempiä numeroita. Tunsin tyytyväisyyttä aina kun vaa’alle kivutessa luku oli edellistä pienempi. Tunsin saavuttaneeni jotain. Jos numero oli suurempi tunsin pettymystä. Mittasin arvoni vaa’an lukemien perusteella. Se määritteli hyvyyden ja huonouden.
Ensin ruuasta jäi pois kaikki hiilarit, vihreitä kasviksia sai syödä. Liha ja rasvat olivat vielä hyväksyttäviä. Laskin kuitenkin kaloreita hyvin tarkkaa ja varoin niiden yli menemistä kuin ruttoa. Liioittelin usein laskureihin syömisiäni. Huijasin itseäni ja kaikkia muita. Lopulta jouduin pisteeseen missä ruokavalioni koostui kurkusta, raejuustosta ja kanamunanvalkuaisista. Päivittäinen kalorinsaanti lojui 400kcal tietämillä ja mielestäni 500kcal oli jo liikaa. Tämän kaiken ohella liikuin älyttömästi. Monien kilometrien päivittäiset lenkit, tuhannet ja tuhannet toistot hyppyjä, ja erilaiset lihaskuntojumpat. Niistä tuli arkea. Ja samalla minun olisi kuulunut elää elämääni sekä lukea kirjoituksiin sekä pääsykokeisiin. Yhtälöstä tuli mahdoton.
Perheeni huomasi ettei kaikki ole kunnossa, en itse sitä vielä edes täysin hahmottanut. En halunnut myöntää mitään. Oikeasti minua pelotti. Vaa’an lukemien pienentyminen yhä alemmas ja alemmas alkoikin tuntua pelottavalta. Neljänkympin alle mentäessä tuntui että alan hitaasti mutta varmasti tappaa itseäni. Mutta en pystynyt päästämään siitä irti. Tajusin että syön aivan liian vähän. Kulutukseni oli huomattavasti suurempaa mitä energian saanti. Urheilin päivittäin varmasti ainakin sen 500kcal kulutuksen tasolla, mutta en edes syönyt niin paljoa. Elimistöni alkoi varoitella. Sydämentykytykset ja pyörtymisen tunne lenkkipolulla. Jatkuva kylmyys ja veltto olo. Aivojen ajattelu ja ratkaisukyvyn puute. Lopulta äitini vei minut ammattilaisen luo. Siellä sain kuulla sen mitä en sisäistänyt vielä tuohon aikaan; minulla oli anoreksia. Ensimmäinen askel kohti parempaa oli kuitenkin otettu. Ensimmäinen ratkaiseva askel. Läheisteni oli mahdoton tehdä enää mitään ilman ammattilaisia tukena. En olisi selvinnyt jos äitini ei olisi minua hoitoon vienyt. En olisi selvinnyt jos perheeni ei olisi minua pelastanut. Edessä oli kuitenkin vielä pitkä ja kivinen tie. En tuolloin tiennyt miten rankkaa irti päästäminen anoreksiasta tulisi olemaan. Kirjoitin parantumisen aikanani blogia (http://feelmesomehow.blogspot.fi/) josta oli suuri apu kamppailussani. Vertaistuki ja ajatusteni purkaminen kirjoittamalla antoivat paljon. Sairaalan osastojakso oli pakollinen tuki yhdessä vaiheessa, emme pystyneet parantamaan minua kotona. Elimistöni alkoi sanoa sopimustaan irti ja kroppa turvautua energianottoon sydänlihaksesta kun mitään muuta ei ollut jäljellä. Anoreksia oli liian vahva ja meinasin monesti antaa sille periksi. Halu elää oli kuitenkin liian suuri. Tukijoukkojeni avulla taistelin tieni takaisin elämään, helppoa se ei todellakaan ollut ja vielä edelleen on paljon työtä jäljellä.
Se miksi sain mahdollisuuden kertoa tarinani Oonan blogissa johtuu siitä, että Oonan blogi oli yksi niistä fitness blogeista jotka auttoivat minua takaisin terveyteen. Normaaliin ja oikeanlaiseen suhtautumiseen liikunnasta ja ravinnosta. Näitä blogeja oli myös muita, mutta Oonan oli suuressa roolissa. On hassua miten tuntemattoman ihmisen kirjoitukset voivat auttaa niin paljon.
En tiedä voiko syömishäiriö mörön äänestä päästä koskaan eroon. Olen kuitenkin oppinut elämään sen kanssa. Olen saanut painoni jälleen normaali lukemiin ja saanut aloittaa myös salilla käynnin. Olen itsenäistynyt, muuttanut poikaystäväni kanssa yhteen ja aloittanut taas työnteon sairasloman jälkeen. Samalla luen lääkikseen ja keväällä on haut edessä. Anoreksialle ei ole enää tilaa, olen saanut elämääni niin paljon kaikkea ihanaa, mitä sairauden aikana menetin. Jouduin silti erittäin tarkasti jatkuvalla syötöllä tarkkailemaan sitä etten lähde väärille raiteille. Jos syömihäiriön äänelle antaa pikkusormen vie se nopeasti koko käden. Anoreksia ei kuitenkaan ansaitse ainuttakaan uhria.
Jos haluan hakea tästä kaikesta jotain hyvää, voin sanoa olevani äärettömän paljon vahvempi ihminen koettelemusten jälkeen. Olen kasvanut henkisesti aivan hurjasti. Olen oppinut itsestäni äärettömän paljon uutta ja vihdoin löytänyt sen kuka olen. Olen itsevarmempi ja osaan arvostaa itseäni enemmän. Olen päässyt hiukan eroon perfektionistisuudestani ja oppinut elämään rennommin.
Se miksi haluan jakaa tarinani ( olen aivan suunnattoman kiitollinen että Oona ideaa ehdotti!! ) johtuu siitä että sain itse tukea muiden tarinoita lukemalla. On lohduttavaa tietää ettei ole yksin. Samalla haluan herättää jokaisen teistä, jotka tunnette liusuvanne samannäköiselle polulle. Voin luvata että sieltä ei saa mitään hyvää. Anoreksia on sairaus, mutta siihen saa apua. Sen voittamiseen tarvitsee apua. Kukaan ei voi tehdä sitä yksin vaikka itse onkin ratkaisevassa asemassa parantumisen kannalta.
Nykyinen fitnesstrendi huolestuttaa minua hiukan. Toisaalta olen hyvin iloinen että vihdoin terve, normaalipainoinen naisen keho alkaa olla muodissa, koska ihailen juuri sitä itsekin. Toisaalta olen huomannut monia joilta homma on lähtenyt täysin käsistä. Pelkään että yhtä herkässä tilassa olevat ihmiset, mistä itse aikanani olin, saavat aivan vääränlaisia vaikutteita. On tärkeää muistaa aina välillä pysähtyä ja miettiä onko homma vielä terveen ja normaalin rajoissa. Saako kaikesta itsellensä jotakin hyvää vai tuntuuko liikunta/ruokavalio rajoittavan elämää liikaa.
Kaiken tämän myötä haluan toivottaa kaikille Oonan blogin lukijoille ja tarinani lukaisseelle ihanaa kevättä ja kesän odotusta. Antakaa itsellenne myös lupa höllätä ja rentoutua. Olemme täällä vain kerran, ei heitetä aikaa hukkaan. Itse olen oppinut näkemään elämän aivan uudessa valossa. Kun kerran on sen meinannut menettää, tajuaa kuinka onnellinen saa olla ihan jo vain siitä että on olemassa J
Ainiin ja sen verran haluan vielä mainostaa että jos vanhat lukijani sattuvat kirjoitukseni löytämään, olen taas aloittamassa blogin kirjoittelua osoitteessa http://jennisfitlife.blogspot.fi/. Tervetuloa, toivottavasti löydätte paikalle J”

26 kommenttia

  1. Erittäin koskettava tarina tälläiselle vähän huonossa elämäntilanteessa (elämäntilanteeseeni liittyy hieman tuota samaa, mitä tämän tarinan alussa) olevalle nuorelle miehen alulle.. Tosin taisin tajuta myös jotain tämän kirjoituksen aikana, joten kiitos paljon tästä!
    Sekä suuret rispektit tarinan kirjoittajalle ja Oonallekin, kun halusi julkaista tämän omassa blogissaan!

  2. Todella inspiroiva tarina! Minullekkin Oonan blogi on ollut todella motivoiva parantumisprosessissa (bulimia) joten ihana kuulla että muutkin tästä saa voimaa parantua syömishäiriön helvetistä. Oonalle tietenkin onnittelut inspiroivasta kirjoittamisesta 😉 Pakkohan se on alkaa seuraamaan myös tätä toistakin blogia 🙂

  3. Kiva tietää, että joku kärsii samoista asioista. Joten sain tästä toivoa 🙂

  4. Jenni on upea, nuori nainen ja rohkea kirjoittaessaan oman tarinansa. Itsekin syömishäiriön läpikäyneenä tiedän tarkalleen, kuinka hirveästi paraneminen vaatii. Ennen kaikkea rohkeutta. Mielestäni on tärkeää, että syömishäiriöistä puhutaan – fitnessmaailmassakin. Anoreksia on sairaus muiden joukossa. Kuolemaanjohtavakin.

    Upea on myös Oona, jonkinlainen esikuva ollut minullekin. 🙂

  5. Kiitos kun jaoit tarinasi. Loistava kuulla tällaisia juttuja, joissa syömishäiriöpeikko on hävitetty elämästä.

    Itsekin sairasti anoreksiaa lähemmäs kymmenen pitkää vuotta. Joskus ala-asteen loppuajoilla aloin jo oireilemaan ja yläasteella se puhkesi kunnolla. Nyt olen 28v ja vasta viimeiset vuodet nauttinut elämästäni täysillä, terveen papereilla.

    Olin 21-vuotias, kun minulla todettiin todella paha osteoporoosi lannerangassa. Luuston tiheyteni oli samoissa arvoissa kuin 80-vuotiailla naisilla. Mutta tuokaan tieto ei hätkäyttänyt minua silloin, olin niin sairas etten halunnut luopua omasta anoreksia-maailmastani. Joitain tervehtymismerkkejä kuitenkin oli havaittavissa, koska olin hakeutunut Lapinlahteen hoitoon. Aloin pikkuhiljaa heräämään siihen, etten oikeasti enää kontrolloinnutkaan syömisiäni ja elimistöäni, vaan sairaus kontrolloi minua.

    Pikkuhiljaa, suurilta osin uuden poikaystäväni kannustavan tuen myötä aloin vahvistumaan ja tervehtymään. Monen vuoden jatkuvan punnitsemisen myötä olen luopunut kokonaan vaa’asta ja keskittynyt siihen, miltä tuntuu. Ja tuntuu tosi hyvältä 🙂 Painan tänä päivänä enemmän kuin koskaan ja lähes 15kg enemmän kuin muutamia vuosia sitten. Enkä ole ikinä ennen nauttinut elämästäni enemmän kuin nyt. Liikun edelleen aika paljonkin, mutta vastaavasti myös syön paljon. Pyrin siihen, että ruokavalioni on mahdollisimman monipuolinen ja terveellinen, herkkupäiviä unohtamatta.

    Edelleen tiedostan, että pieni perfektionisti asuu minussa ja siksi olen aina vähän varuillaan, etten lähde suorittamaan treenaamisen kanssa vaan osaan kuunnella sydäntäni ja pitää järjen mukana. Minuakin hieman kauhistuttaa yleistynyt fitness-into, koska monilla se saattaa lähteä vääristä syistä ja seuraukset voivat olla kohtalokkaat..

    Näistä asioista pitäisi todellakin puhua enemmän ääneen. Aurinkoista kevättä ja positiivia ajatuksia kaikille!

  6. Kiitos, että jaoit tarinasi meidän lukijoiden kesken. Kiitos myös sinulle Oona! Tämä todellakin pisti ajattelemaan.

    Mukavaa kevättä!

  7. tsemppiä sulle kuka oletkaan kirjoittaja !

  8. Parempi kun sun tarinaa Oona

  9. Mielenkiintoinen tarina, vaikka tämä kommentti liittyykin toiseen asiaan. Pakaroiden treenauksen suhteen on nimittäin suhteellisen helppo lisätä niiden pyöreyttä ja kokoa vaakatason suuntaisesti. Itseäni kiinnostaisi tietää, onko ylipäätään mahdollista kasvattaa pakaroiden kokoa pystysuunnassa ja oletko mahdollisesti itse pyrkinyt siihen? Itselläni on ns. matala peppu eli lyhyt peppuvako ja haluaisin saada niihin enemmän kokoa erityisesti pystysuunnassa. Kiitos, jos ehdit jossain vaiheessa laittamaan lyhyen kommentin.
    -Niina

  10. http://www.iltalehti.fi/urheilu/2013032916842643_ur.shtml < taas näitä....... kaikki painon nostajat kuolee nuorena, uskaltaako sitä ees fitnesstä harrastaa 🙁

  11. Kuntosali pelasti minut syömishäiriöltä! Sairastuin anoreksiaan 15-vuotiaana ja elämäni siitä 4-kymppiseksi oli yhtä vuoristorataa painon kanssa. Paino vaihteli 50 ja 70 välillä, olen 167 cm pitkä. En henkilökohtaisesti usko, että syömihäiriö katoaa päästä milloinkaan, se vaan muuttaa muotoaan tai piileskelee hyökätäkseen uudelleen. Minut pelasti kuntoilu ja treenaaminen salilla. Aloitin kolme vuotta sitten, kun painoin 53, olin olematon narukäsi, eikä naisellisia muotoja ollut ollenkaan. Nyt 6 kiloa terveempänä olen 45-vuotias sikspäkin, pepun, haban ja ihanien olkapäiden onnellinen ”omistaja”. Nykyään seuraan laskurilla sitä, että syön riittävästi ja saan ravinnosta kaiken tarpeellisen. Salilla käyn 4-5 kertaa viikossa, mutta kyllä minä sen edelleen tiedostan, että jollei laskuri sano minulle, että minun PITÄÄ syödä sen ja sen verran, niin en uskalla syödä. Syömishäiriöpeikko vaanii, mutta mulla on hyvä näin, tämän parempaan en sen kanssa pysty. Tsemppiä kaikille nuorille syömishäiriön kanssa taisteleville, laihuus ei kaunista ketään, se on vaan niin vaikea ymmärtää.

  12. Kävitkö sillon Rollos asti pääsy kokeis vai käytitkö jonku toisen koulun pääsykoetta/voiko silleen tehdä?

  13. Oona, oisko sulla mulle mitään hyvää vinkkiä. Olen urheilija, ja teen kovaa treeniä viikoittain. Harjoitteluuni kuuluu myös kovaa saliharjoittelua. Nykyään mulla on kuitenkin vähän ongelmia syömiseni kanssa. Olen todella tarkka ruokavaliostani ja syön terveellisesti. Välillä mieleni tekee kuitenkin syödä kauheasti, ja silloin syönkin täysin yli kulutuksen.. En ole mitenkää lihava, vaan lihaksikas ja kroppani on hyvinvoivan näköinen. Tarkoitukseni ei ole laihtua, mutta haluan päästä eroon näistä syömiskohtauksistani! Sen jälkeen kun ei koskaan mitenkään hyvä olo ole..

  14. Miten on mahdollista pudottaa painoa että ei menettäisi lihaksia vaan saisi lihakset näkyviin ja ylimääräiset rasvat pois ? Sun kroppaa ei voi muutakun ihailla ja vaikutat tosi mukavalta ihmiseltä ! (:

  15. moikka! kysyisin sulta vähän neuvoa..
    pystyykö 2kk saada vatsaa pienemmäksi ja saada vatsalihaksia näkymään? Minkälaista treeniä suosittelisit, tai siis sellaista treeniä mitä voi tehdä kotona? 🙂

  16. Hei!

    Olit fitnessmalli kisoissa? Voisitkohan kertoa siitä hieman tarkemmin? Minkälainen se esiintyminen oli ja se tanssi osio jne?

  17. Moikka Oona! Oot mulle suuri inspiraation lähde ja mainitsinkin blogistasi viimeisimmässä postauksessani. 🙂 Laitoin sulle myös haasteen: http://tuijakristiina.blogspot.fi/2013/04/haaste.html, toivottavasti otat sen vastaan! 🙂

  18. mitä mieltä oot HIIT harjotuksesta?:) onko se tehokas tapa pudottaa rasvaprosenttia? onko sen ohella järkevää käydä kuntosalilla (esim. 2-3x viikossa HIIT ja 3x viikossa sali)?

    • ja onko järkevää tehdä niin että samana päivänä tekee HIIT:in aamulla tyhjään vatsaan ja myöhemmin iltapäivällä käy salilla?

  19. Hienoa, että jaoit tämän tekstin! Aika monet liikunnasta/laihduttamisesta/fitnessistä kiinnostuneet kuitenkin lukevat tätä blogia, joten tää on varmasti suuri apu monelle ja pistää ajattelemaan sekä omaa että ympärillä olevien ihmisten tilannetta.

  20. mahtava tsemppaus tarina jossa onnellinen loppu, tuli suuri hymy kasvoille kun etenin loppua kohden =)))))) oon onnellinen tekstin kirjoittajan puolesta että et antanut anoreksialle enää aikaa jyrätä sinua vaan päätit myöntää asian itsellesi (mistä mielestäni parantuminen lähtee) ja look at you now, vaikutat onnelliselta ja määrätietoiselta tulevaisuuden suhteen!! itse kävin läpi yläasteella melko rankan anoreksian mutta perheen ja ystävien avulla noustiin taas terveiden kerhoon=)) tosin stressi viime syksynä halun saada kontrollin elämästä ja yllätys yllätys, syöminen väheni ja paino tippui… väitin kivi kovaa että olen terve, niin kauan kuin läheiseni pitivät minulle eräänlaisen ”interventionin =D” jossa he saivat minut tajuamaan että suunta on huolestuttava mihin olen menossa… taas… mutta onneks sain tukea ajoissa ja sairaus nujerrettiin toiseen kertaan.. silti se mörkö aina tuolla jossain pelotteleee, pakko myöntää. juuri STRESSI saa minut armottomaksi itselleni. hahaha ihana sana HÖLLÄILY, höllätä pitää ja arvostaa ja rakastaa itseään!! ja silti voi näyttää upealta. fitiltiä, kurvikkaalta, miltä ikinä haluakaan näyttää! its not all about the looks. <3

  21. Todella koskettava tarina, kiitos että jaoit sen meidän lukijoiden kanssa! Toivon koko sydämeni pohjasta sinulle kaikkea hyvää! 🙂 Tämä pistää miettimään erään todella rakkaan ja läheisen ihmisen tilannetta..

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.Vaaditut kentät ovat merkittyjä *

*