Blogi

Vuosi 2022 (ja 2023 alku) onkin meidän perheellä taloprojekti vuosi! Kerrottiinkin tossa muutama viikko sitten, että ostettiin tontti Espoosta ja aletaan rakentamaan meille uutta kotia. Tontin osto ja uuden talon rakentaminen ei alkuun ollut meille ainut vaihtoehto. Oltiin tässä jo pidempää katseltu kämppiä, käyty näytöissä, katsottu tulevia taloja, jotka ovat vasta suunnittelu- tai rakennusvaiheessa. Oltiin katseltu myös ihan uudiskohteista- täysremonttikohteisiin.
Tuntui jo siltä, että joka päivä selasin Oikotietä ja Etuovea, ja niiden valikoimien samoja kämppiä kävin päivästä toiseen läpi. Mietin varmaan, että jos nyt kuitenkin niistä sais muokattua meidän tarpeisiin sopivan asunnon rempalla… Asunnot rupes jo tulemaan uniin!

Vaikka meidän kolmihenkinen perhe mahtuu ihan hyvin vielä tähän pieneen kolmioon, niin silti tuntuu, että lapsen myötä tavaramäärä on lisääntynyt niin paljon, lisäksi arkeen tarvitsee ihan erilaisia systeemeitä, jotka toisivat helpotusta lapsiarjessa, että alkoi vaan tuntumaan siltä, että tää asunto vähän liikaa rajoittaa ja vaikeuttaa meidän arkielämää.

Tontin hankinta astui jossain vaiheessa kuvaan, kun käytiin muutamaa tonttia katsomassa. Täälläpäin tuntuu vaan, että tontit ovat todella kortilla ja kun joku hyvä tulee se myös menee heti, lisäksi hinnat on todella pilvissä. Talonrakentaminen on myös ollut sellainen salainen unelma, johon en olisi ikinä uskonut ryhtyväni varsinkaan näin ”nuorena.” Jotenkin sitä ajatteli, että se unelma voi joskus tapahtua elämässä, mutta se tulikin eteen jo nyt. Wau!

Mun asumishistoria on ollut hyvin paljon muuttamista vuokra-asunnoista toiseen. Äidin kanssa olen asunut kahdeksassa eri osoitteessa ja isän kanssa taitaa olla viisi eri kotia, joista yksi osoite myös Tukholmassa. Lisäksi olen tietysti aina vaihdellut molempien kotien välillä tietyn väliajoin.
Aikuisiällä olen asunut kolmessa eri paikassa mukaan lukien tietysti neljäntenä Vierumäki, jossa tuli 3 vuotta opiskeltua. Koskaan en ole kuitenkaan kokenut, että se olisi jotenkin haitannut. Itseasiassa nautin lapsena muuttamisesta, ja meidän muutot olivat aikalailla saman alueen sisällä, jotta koulut pysyivät samana tai sitten muutimme lähemmäs jotain koulua, johon halusimme opiskelemaan, emmekä olisi muuten sinne päässeet.
Olen asunut Espoon lisäksi puolet lapsuudestani Kauniaisissa. Omat asuinseudut ovat aina olleet sellaisia, mistä olen tykännyt. Muutenkin muistot lapsuuden muutoista olivat aina jotenkin jännittäviä, taas uusi seikkailu ja ihan uusi koti! Saatiin usein myös sisustaa omat huoneet uudestaan, joten sitä melkein toivoi, että muutettaisiinpa me taas!
Mulla on varmasti ollut vähän erilainen asumiskokemus lapsena/nuorena, kuin monella muulla ja se on ollut rikkaus. Olen nähnyt erilaisia paikkoja rivareista- kerrostaloihin, mutta koskaan en ole asunut omakotitalossa. Nyt kun oikeesti tässä alkaa rakentamaan omaa omakotitaloa tuntuu ihan absurdilta! Muutanko mä oikeesti omaan omakotitaloon. Kai se ajatus sieltä pikkuhiljaa tulee tajuntaan.

Tällä hetkellä on niin paljon selvitettävää koko projektiin liittyen. Menemme avaimet käteen- talopaketti ratkaisulla, koska meillä ei myöskään aikataulullisesti eikä taidollisesti ole mahdollisuuksia rakentaa itse. Koen myös, että se on just oikea ratkaisu meille. Talopaketti tuo myös tiettyä turvaa siihen, että kaikki asiat tulee hoidettua ja tiedetään tasan tarkkaan mitä siihen kuuluu ja mitä meidän täytyy vielä hommata muualta.
Optimistisena tontin oston jälkeen mietin muuttoa ensi jouluksi, mutta se ei todellakaan tule olemaan mahdollista. 2023 alkuvuosi on varmasti ajankohta milloin voidaan edes ajatella muuttoa!

Nyt vaan peukut pystyyn, että kaikki menee hyvin! Maaperätutkimus (jota jännitän eniten) on helmikuussa, jonka jälkeen tietää vähän lisää projektista.
Meidän taloprojektia voi seurata instasta tililtä: @blomkoti siellä tullaan kertomaan koko matkasta näiltä alkumetreiltä loppuun asti! Ja täytyy tietysti vielä mainita, että ollaan ihan uuden asian äärellä, kummallakaan ei ole mitään aiempaa kokemusta rakentamisesta, joten hyvin maanläheistä maallikko materiaalia löytyy kyseiseltä tililtä!

Mukavaa 2022 vuotta kaikille!

Seuraavassa tekstissä käsittelen omia kokemuksia äitiydestä, raskaudesta, liikunnasta ja meidän elämästä, tekstillä ei ole tarkoitus luoda kenellekään paineita, osoittaa ketään sormella tai tuomita, vaan kerron ihan omasta elämästä. Jos koet, että otat helposti paineita tai ärsyynnyt muiden äitien valinnoista tai tavoista toimia, jättäisin ehkä tekstin lukematta, sillä lisää stressiä ei kukaan kaipaa elämään <3

Miksi lähdin kirjoittamaan tätä tekstiä… – Pakko sanoa, että monta kertaa olen aloittanut tämän kirjoittamisen, monesti olen kaiken kumittanut, päättänyt, että en tätä julkaise, mutta silti aina joku tuo minut tämän aihepiirin pariin. Onko se loputon kyllästyminen tähän äitien väliseen naurettavaan vertailuun, mielensä pahoittamiseen sekä paineiden tuomisen -keskusteluun vai kenties ihan vain halu olla kaikkien niiden äitien tukena, jotka ovat valinneet oman tien olla äiti ja saavat ihme arvostelua ja kommenttia niskaansa. Taitaa syy tekstille kohdistua näihin kaikkiin…
Joka kerta, kun somessa törmään tähän äitien väliseen arvosteluun ihan muiden kuin itseni kanavissa, tulen taas koneen ääreen ja alan kirjoittamaan. Suutuspäissäni kirjoitan ensimmäiset lauseet, jonka jälkeen vedän hetken happea ja mietin omaa ulosantia uudelleen…

Vaikka teistä usein tuntuu, että mun avautumiset koskee vain sitä kuraa, mitä ”vaikuttajat” saavat niskaansa niin ei, saan tähän aiheeseen liittyen satoja viestejä ja kokemuksia siitä, mitä ihan jokainen äiti on saanut niskaansa. Raskauden aikana saama arvostelu, sekä synnytyksen jälkeen, joka saattaa vielä pitkään jatkua lapsen kasvaessa ja lasta kasvattaessa. Mistä tämä arvostelun ja kommentoimisen tarpeen ilmiö johtuu? – En oikeestaan osaa tähän vastata, mutta huomasin, että raskaana ja synnytyksen jälkeen, valintoja syynätään hyvin tarkkaan ja jotkut äidit etsimällä etsii toisistaan virheitä tai asioita, joihin puuttua.
Onko oikeesti niin, ettei omassa elämässä tapahdu mitään, että on aikaa puuttua muiden tekemiseen vai tuoko oma kokemus raskaudesta ja äitiydestä niin vahvat tunteet pintaan, että koetaan olevamme ”äitiyden ammattilaisia” ja sen uhalla luulemme tietävämme, jopa alan ammattilaisia ja tieteellisiä tutkimuksia paremmin miten asiat kuuluisi tehdä. Tämä tietysti pelkkää omaa spekulointia… enkä todellista vastausta tiedä…

Mutta, koska itse en ole täydellinen äiti, olen äiti joka kehittyy äitiyteen päivä päivältä, olen äiti joka on valinnut oman rehellisen polun, olen äiti joka haluaa oppia omasta lapsesta enemmän, olla läsnä ja rakastava, mutta silti toteuttaa myös itseäni ja elää täyttä elämää, kerron nyt syvemmin omaa tarinaa tästä polusta…

Raskaaksi tuleminen oli unelmien täyttymys, se tunne täytti kaikki hyvänolon tunteet kehossa ja koin niin syvää kiitollisuutta ja onnellisuutta, mitä en ollut koskaan ennen kokenut.
Ensimmäinen raskaus, ei myöskään henkisesti ollut kauheen helppo. Sitä alitajunnassa stressasi vähän kaikkea, koska toivoi kaiken menevän todella hyvin. En ole koskaan ollut mikään stressaava tyyppi, mutta silti raskaana huomasin löytäväni itseni netin syövereistä mitä ihmeellisempien tieteellisten tutkimusten ja julkaisujen sivuilta aina jos puhuttiin raskaudesta liittyen mihin tahansa asiaan.
Vaikka kuulun itse liikunnanalan-ammattilaisiin, tiesin tasan tarkkaan tieteelliset tutkimukset liikunnasta raskauden aikana, milloin liikunnan tulisi lopettaa ja vaiheet miten liikuntaa tulee muuttaa sekä lajit mitä ei tulisi harrastaa, kertasin kaiken tämänkin vielä varmuuden vuoksi, jos sitä kuitenkin olisin jotain unohtanut, ettei vaan sitä tekisi omalla lapselle hallaa.
Silti oman urheilutaustan ja ammattini puolesta sain kuulla, että raskaana ei saisi kuin kävellä. Tuntui siis aivan absurdilta, että edelleen vaikka luotettavista lähteistä löytyy tietoa liikunnasta raskauden aikana ja miten samat suositukset pätevät ihan raskaana oleviin kuin kaikkiin muihinkin, niin jotkut tulevat kiven kovaan väittämään, miten raskaana tulee vain levätä ja korkeintaan kävellä sekä kertomaan, että mitä kaikkea voi sikiölle tapahtua jos treenaa. Osasin tietysti itse siirtää kommentit toisesta korvasta ulos, mutta monien teidänkin kanssa jutelleena, olen kuullut miten paljon tällaiset kommentit ja varoittelut ovat vaikuttaneet siihen, että moni äiti lopettaa liikunnan eikä uskalla liikkua. On tietysti ihan eri asia, jos kyseessä on riskiraskaus, liikunta aiheuttaa oireita, jotka eivät ole normaaleja ja lääkäri kieltää liikunnan, mutta tämän luulisi jokaisen tajuavan ilman, että sitä tarvitsee erikseen mainita.

Mainitaan silti. On siis myös raskauksia, joiden aikana äiti ei pysty liikkumaan, sekin on normaalia. Itseasiassa jokainen raskaus on niin erilainen, että raskauden edetessä täytyy myös hyvin vahvasti tutkia omaa kehoa ja tuntemuksia ja puhua ammattilaisen kanssa, jos mitä tahansa huolia herää. Jollekin ei herää mitään huolia, ei ole mitään tuntemuksia jotka rajoittaisivat liikuntaa ja läpi raskauden synnytykseen asti voi harrastaa liikuntaa. Ja on raskauksia jossa hyvinkin alussa joutuu liikuntaa rajoittamaan, jopa jättämään kaiken liian kuormittavan pois. Kumpikaan näistä ei ole väärin, päin vastoin ei ole yhtä normaalia raskautta.

Itse alkuraskauden olotilan vaihtelun jälkeen pystyin hyvin harjoittelemaan läpi raskauden synnytykseen asti. Koin raskauden edetessä, että rajoituksia harjoitteluun tuli jatkuvasti lisää, vauhtia piti hidastaa ja päivä päivältä sain muuttaa omaa harjoittelua siihen, mihin keho pystyi. Myös päivien välillä oli tosi paljon eroa, joskus pystyi ongelmitta liikkumaan ja joskus joutui tosi paljon muuttamaan omaa treeniä.
Siihen, että miten treenasin raskauden aikana vaikutti hyvin paljon oma kilpaurheilu/lajitausta, mitä olin tehnyt ennen raskautta koko elämäni, harjoitteluun vaikutti aikaisemmat vammat ja leikkaukset, jotka piti huomioida koska kehonpaino ja löystyvät nivelet- ja sidekudokset aiheuttivat haasteita mm. polvissa sekä erkaantuvat vatsalihakset ja kehon muuttuva painopiste lisäsivät kuormaa alaselässä, jossa itselläni on ollut aiemmin nikamalaskeuman, välilevynpullistuman ja välilevytyrän kanssa haasteita. Lisäksi harjoitteluun vaikutti raskauden eteneminen ja jokaisen hetken muutokset kehossa.

Liikunta muuttui jatkuvasti läpi raskauden niin kuin kuuluukin ja liikunta auttoi myös pitämään vireystilan ylhäällä, sillä nukkuminen oli itselleni raskauden aikana todella haastavaa. En mennyt silti liikkumaan vaan koska tieteelliset tutkimukset puoltavat sen puolesta, että liikunta edistää terveyttä läpi raskauden, valmistaa synnytykseen ja siitä palautumiseen. Liikuin raskaana, niin kuin olen aina liikkunut koska mä vaan henkilökohtaisesti nautin siitä niin paljon, ja se on iso osa mun elämää, elämäntapaa sekä ammattia. Koskaan en ole kokenut sitä pakkopullaksi.

Synnytys oli pitkä ja raskas, niin kuin se tuppaa olemaan. Mutta palautuminen lähti hyvin käyntiin ja koko sen ison ponnistuksen jälkeen tuntui, että keho huusi liikuntaa. Alussa täytyi tietysti aloittaa tosi rauhallisesti, lantionpohjan aktivointia, vatsalihasten tunnustelua, vaunukävelyjä, niska-hartaseudun sekä rintarangan liikkuvuutta, näillä lähdin liikkeelle. Päivä päivältä tuntui paremmalta ja oikein tunsin miten keho rupesin palautumaan hitaasti, mutta varmasti. Episiotomia oli oikeestaan alussa ensimmäiset 6vk isoin hidaste kaikelle, mutta pahimmat kivut oli istuessaan ja muutenkin paikallaan, pieni liikkuminen helpotti siihenkin kipuun. Lisäksi pelkkä istuminen ja maakaminen sohvalla lisäsi vaan kehon jumeja ja mulle henkilökohtaisesti se ei vaan toimi, alan voimaan huonosti. Selkää alkaa kolottamaan ja tuntuu ettei veri kierrä.
Lähdin kuitenkin hyvin systemaattisesti kuntouttamaan kehoa, tekemään systemaattisia harjoitteita, mutta progressiivisesti. Kävin gynekologilla 6 vk synnytyksen jälkeen laajoissa tarkastuksissa, sekä äitiysfyssarilla, jossa oikeestaan tutkittiin ihan kaikki. Tiesin tasan tarkkaan missä kohdun, lantionpohjan ja vatsalihasten palautuminen meni. Näiden tietojen avulla pystyin suunnittelemaan harjoittelun niin, että se veisi omaa kuntoutumista eteenpäin. Tässäkin on hyvä huomioida, että ammattini sekä kilpaurheilun takia, halusin kuntoutua systemaattisesti ja nähdä sen vaivan ja ajan sen eteen. Tämäkään ei missään nimessä ole pakollista, mutta jokaiselle mahdollista. Myös ammattilaisten seurannassa kuten äitiysfyssarilla ja gynekologilla suosittelen ihan jokaista käymään.

Olen itse myös oman ammatin takia hyvin kiinnostunut raskaudesta, synnytyksestä ja niiden palautumisprosessista. Oma kokemus raskaudesta, synnytyksestä ja palautumisesta on kehittänyt myös omaa ammattitaitoa. Ja voin sanoa, että tämä kokemus on ollut ihan mieletön!

Jos mennään taas kommentti-keskusteluun, niin kyllä synnytyksen jälkeen osan mielestä palauduin liian nopeasti, painoni tippui liian nopeasti, aloitin juoksun liian nopeasti, en olisi saanut tehdä edes liikkuvuutta yläkropalle koska kuulemma loin paineita muille äideille. Loin paineita koska vatsalihakset näkyivät liian nopeasti… vaikka niiden hermotus ja voimatasot olivat ihan olemattomat, eikä ne mihinkään katoa jos ne on kouluikäisestä asti näkynyt. Tyysti mun ulkonäkö oli se syy, miksi jotkut kokivat tarpeen tulla arvostelmaan. Mua mm. syyllistettiin liian nopeasta laihduttamisesta, joka vaikuttaa äidin maidon laatuun epäpuhtauksin, vaikka en ollut päivääkään laihduttanut, vaan kehon oma palautumisprosessi ja imetys toivat nopeasti kehon samaan painoon mikä se oli ollut aiemmin. Silti siinä hetkessä en ollut toimintakyvyllisesti lähelläkään ”minä”, en pystynyt mihinkään samaan kun ennen, menetin paljon tukilihaksia ja kamppailin kovien polvikipujen kanssa.
Koen omaavani hyvän itsetunnon, jonka olen vuosien varrella työstänyt tähän pisteeseen, silti raskaus, synnytys ja sen hetken kehon tuntemus sai mussakin aikaan ärsytystä omasta kehosta ja toimintakyvystä. Vaikka kaikkein tärkeintä oli se oma terve lapsi, silti mulle tuli vahva fiilis, että haluan oman terveyden ja toimintakyvyn takaisin.

Kommentit paineiden luomisesta tuntui suoraan sanoen järkyttävältä syyllistämiseltä. – Miksi en saisi palautua, niin kuin palauduin, miksi en saisi jakaa kokemuksia niin kuin koin, tai näyttää siltä kun näytin. Tätä en voinut ymmärtää. Enkä ymmärrä edelleenkään, kun huomaan, että samat kommentit kohdistuvat jokaiseen varsinkin jos näytät ”ulkoisesti” jonkun mielestä palautuneelta. Vaikka sisäisesti keho on isossa myllerryksessä ja se tärkein, eli mieli- sen palautumisessa voi kestää kaikista pisimpään.

Tavoitteeni synnytyksen jälkeen (marraskuu 20) oli päästä seuraavana kesänä takaisin rugbykentille, ja sinne pääsinkin. Tein ihan valtavan duunin kehollisesti siihen pisteeseen ja samalla toteutin ison unelman olla äiti ja urheilija, oma lapsi katsomossa. Silti en odota, että kenenkään muun äidin täytyisi näin tehdä.
Äitinä pidän lasta mukana meidän perheen tapahtumissa, kuten myös treeneissä ja treenikentillä. Haluan kasvattaa ja näyttää suuntaa liikunnalliseen elämään, jossa nautitaan ja pidetään hauskaa liikunnan parissa.

Kommentointiin liittyen… en jaksa välittää negatiivisista kommenteista, mitkä muhun kohdistuvat. Oli sitten kyseessä raskauden aikainen liikunta, synnytyksestä palautuminen tai siihen millainen äiti olen. Tiedän, että teen parhaani ja lapsi on aina etusijalla. Tiedän myös, ettei kukaan joka ei elä toisen elämää pysty ymmärtämään kokonaiskuvaa tai oikeestaan samaistua yhtään mihinkään. Miksi sitten avaudun edelleen tästä aiheesta… en halua, että kukaan teistä enää antaa minkäänlaista painoarvoa samantyyppiselle arvostelulle ja kommenteille. Toivoisin, että jokaisen raskaana olevan annetaan liikkua tavallaan, annetaan synnyttäneen äidin palautua ilman ylimääräistä kommentointia suuntaan tai toiseen ja annetaan jokaisen äidin kasvattaa oma lapsi tavallaan.
Keskitytään olemaan tukiverkko, kannustetaan ja tuetaan toisia äitejä, ymmärretään, että äitiys ei ole yksi polku ja tapoja olla äiti on monia. Sekä annetaan ammattilaisten hoitaa myös tonttinsa mm. liikuntaohjeissa raskaana oleville ja synnytyksestä palautuville.

Nyt haluan toivottaa kaikille oikein hyvää joulua!

Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Wauva kaupan kanssa, josta hankimme kaikki tuotteet.

Tätä postausta on toivottu moneen otteeseen, joten nyt kun reilu vuosi on kulunut lapsen kanssa, on oikeesti karttunut kokemusta tarvittavista hankinnoista.
Mun mielestä hauskinta oli ennen lapsen syntymää, kun ei oikeestaan ollut mitään tietoa, että mitä kaikkea tullaan tarvitsemaan. Meille oli todella iso apu mennä Tampereen Wauva kauppaan, jo ihan vaan keskustelemaan ammattilaisten kanssa, mitä me tullaan tarvitsemaan huomioiden meidän arkielämä ja ihan jo asuinympäristö.
Ristiriitaisia kommentteja tarvittavista välineistä tulee kyllä joka tuutista, jokainen vanhempi tietysti kertoo ne, mitkä ovat itsellä toimineet ja mitä ei todellakaan olisi tarvinnut hankkia, mutta aika nopeasti tässä on huomannut, että hankinnat saattavat jo lähimpien ystävien kanssa olla aivan erilaiset. Eli tässäkin postauksessa mainitsemat tuotteet ovat olleet MEIDÄN vauva-arjessa ne top jutut.
On myös täysin normaalia, että tulee hankittua jotain mitä ei olisi todellakaan tarvinnut. On hankala tietää etukäteen minkälainen vauva sieltä on tulossa ja viihtyykö se esim. vaikka sitterissä tai kantorepussa. Toisaalta olen myös huomannut, että uusiin asioihin on hyvä totutella lapsi pikkuhiljaa, mieli saattaa yllättävän nopeasti muuttua.

Listaa meidän perheen top- tuotteista:

1. Hyvät, korjaan erinomaiset rattaat. Lapsen syntymästä asti on tullut käveltyä todella pitkiä matkoja rattaiden kanssa ja vaihtelevissa maastoissa, lisäksi lapsen ollessa liian pieni juoksurattaisiin, ollaan myös juostu normi rattailla. Jos johonkin kannattaa satsata niin hyviin rattaisiin, on ne sitten ostettu uusina tai käytettyinä.
360 etupyörät on ihan must… helpottaa todella paljon työntämistä. (Kokeilin kerran kylässä vanhempia rattaita, joissa näitä ei ollut ja ero oli melkoinen.)
Jos tulee käveltyä paljon, kuljettua julkisilla ja haluaa tukevat, mutta näppärät rattaat, jotka on helppo koota vaikka lapsi kainalossa niin Cypex Priam – malli on kyllä ollut todella hyvä. Kaiken lisäksi näyttää kivalta eivätkä ole super massiiviset.
Kätevyyttä lisää helppous vaihtaa vaunukoppa- ratasosaan ja nostaa turvakaukalo suoraan autosta pyöräosaan. Tämä kombo osoittautui parhaaksi kun vertailtiin monia eri malleja enkä ole yhtään katunut.
(meiltä löytyy TÄMÄ musta setti harmaalla turvakaukalolla.)

2. Heti perään on hyvä mainita kätevä ja turvallinen turvakaukalo / sekä turvaistuin
Meillä oli alkuun turvakaukalo, jonka sai adaptereilla suoraan rattaisiin kiinni, (Iso helpotus mm. kauppareissuilla) lisäksi turvaistuimen jalusta, jossa saa käännettyä turvakaukalon ovelle päin on ollut varsinkin kiemurtelevan ja liikkuvan lapsen kanssa kätevää. Ei ole mennyt ikuisuus saada lasta vöihin kiinni.
Meillä oli aluksi Cybex Cloud, jonka jälkeen lapsen kasvaessa vaihdetiin Cybex Sironaan. Sama jalusta on sopinut myös molempiin malleihin.

3. Pinnasänky– Valitsimme Stokken sleepi minin– pinnasängyn ajatellen pitkäaikaisuutta. Ovaalin muoto mahtui meillä parhaiten rajalliseen tilaan oman sänkymme viereen. Sänkyä on ollut kasvun ja kehityksen mukaan helppo muokata ja vieläkin on säätöjä jäljellä, eli sänky menee meillä vielä pidempään.
(linkissä starttipaketti, josta löytyy kaikki samat tuotteet leluineen, mitä me hankittiin)

4. Sähköinen rintapumppu- Maidon määrä oli alkuun todellinen paniikki, varsinkin jos lapsen yöunet venyivät tai olin pidemmän ajan poissa kotoa. Maajoukkueleirit, studiot, työmatkat.. ilman sähköistä Lansinoh rintapumppua en olis kyllä tiennyt, mitä olisin tehnyt. Mulle jostain syystä tuli todella helposti myös rinnan tiehyttukos, jos liian kauan olin imettämättä tai en pumpannut rintaa, joten jo senkin takia pumppu oli todella hyvä. Lisäksi alussa maitoa tuli todella paljon enemmän kuin oli tarvetta, niin pumpulla sai hyvin ylimääräisen talteen.

5. Syöttötuoli– Syöttötuolissa ajateltiin myös pidempää käyttöikää ja tästä syystä päädyttiin
Stokken steps tuoliin, joka menee vauvasta taaperoon. Lisäksi koettiin
tarpeelliseksi irrallinen pöytä, jonka voi liittää syöttötuoliin.

6. Kantoreppu – ihan alussa käytin enemmän kantoliinaa, varsinkin kotona kantoliina helpotti omaa liikkumista, koska meidän vauva ei viihtynyt kovin hyvin itsekseen. Jos sai kulkea mukana kantoliinassa ei ollut mitään ongelmia. Joten kuljin vauva kantoliinassa mukana varsinkin ensimmäiset kuukaudet. Mutta Tulan kantorepusta on ollut vieläkin enemmän apua ajatellen koko ensimmäistä vuotta. Kantorepun avulla lapsen on saanut mukaan omiin aktivteetteihin ja treeneihin ja tietysti lisäpaino on ollut vain hyvä! 😉

7.Lämpöpussi rattaisiin/turvakaukaloon – Meidän vauva syntyi vuosi sitten marraskuussa, joten lämpöpussi tuli heti käyttöön. Lisäksi keväällä/kesällä kevyempi lämpöpussi oli tosi kovassa käytössä. Aluksi meillä oli Easygrown mini untuva lämpöpussi ja nyt käytetään maxi kokoa. Lämpimillä keleillä Cybex Snøgga mini lämpöpussi on ollut tosi kätevä.

8. Stokken flexi bath amme, jonka saa taitettua kaksin kerroin ja menee pieneen tilaan. Meillä ei ole mikään ”tilaihme” kylppäri, joten amme on ollut todella hyvä. Lisäksi helppo ottaa mukaan.

Nämä ovat olleet ehkä ne tärkeimmät ja tarpeellisimmat hankinnat, joita on tarvinnut lähes päivittäin ja osaa edelleen päivittäin. Mulle tärkeintä on ollut, että hankitaan sellaisia tuotteita, joilla olis mahdollisimman pitkä käyttöikä.
Normaaleiden rattaiden lisäksi meillä on autossa aina matkarattaat, jotka menevät tosi pieneen tilaan ja tietysti toimivat erinomaisesti reissuissa. Sekä juoksuun ja pyöräilyyn omat Cybex Zeno Sport malliston rattaat. Sopivat tosi hyvin meidän aktiiviseen elämäntyyliin.

Vaatteita on joutunut jatkuvasti hankkimaan lisää, mutta olen huomannut, että niissä kannattaa mennä käytännöllisyys edellä. Kaikki tosi söpöt vaatteet erikoisilla systeemeillä on jäänyt käyttämättä, koska jos ne ei ole helppo pukea ja riisua, niin niitä ei tule käytettyä. Myös käytettyinä löytyy tosi hyviä vaatteita ja käyttöaika on niin lyhyt, että ovat usein ihan uudenveroisia.

Sitä helposti menee ihan sekasin, että mitä kannattaa hankkia ja mitä ei. Perus jutuilla pääsee jo pitkälle ja hankintoja voi sitten tehdä lapsen kasvaessa tarpeen mukaan. Ja huom oman perheen tarpeen mukaan! 😉

Tähän aikaan tasan vuosi sitten tanssin Jorvin/Espoon sairaalan synnytysosastolla tens laite kädessä ja odottelin meidän pikkulikan synnytyksen alkamista. Sanotaanko, että oli aikamoinen odotusaika se vuorokausi siellä. Välillä nauratti ja itketti. Kaikki tunneskaalat tuli koettua silloin, mutta kaikin puolin oli tosi positiivisen odottava olo.
Aika on parantanut haavat, eikä mitään traumoja jäänyt synnytyksestä, vaikka se joltain osin hirveetä olikin. Ajattelin vaan, että kaiken kestää kun kohta saa nähdä oman lapsen ensimmäistä kertaa.
Mulle toki muiden leikkausten takia sairaalan ilmapiiri oli ennestään tuttu, joten sairaalassa olosta ei tullut mitään lisäjännitystä. Ja kätilöt on kyllä niin superstara porukkaa ja heistä huomaa kuinka paljon he rakastavat työtään, ettei tarvinnut stressata. Ihan oma itseni sain olla kipuineen ja kiroiluineen päivineen, unohtamatta umpisurkeita läppiä!
Meillä oli perheenä tosi hyvä buugi ja kätilöt toi siihen hyvän twistin, joten muistelen todella lämmöllä sitä hetkeä. Kaiken tietysti kruunasi lapsen syntymä 2.11 aamulla 5.52, joka oli jotain niin koskettavaa, etten osaa edes sanoiksi pukea. Katsoin juuri eilen videon synnytyksestä ja itkuhan siinä tuli! Hienoin hetki, mitä olen koskaan kokenut elämässä! Huh!

Muistan kuin eilisen ensimmäiset viikot kotona pienen tuhisijan kanssa, kun päivässä meni eniten aikaa lapsen tuijottamiseen ja ihailuun. Katsoimme tuoreina vanhempina vuorotellen lasta ja sitten toisiamme. Kumpikin varmaan mietti mielessä, että voiko tää olla edes totta ja onko toi maailman kaunein olento oikeesti meidän lapsi.
Tätä tuijottelua tapahtuu edelleen päivittäin, toisinaan kyllä miettii, että jestas, olinko mä yhtä villi lapsena kun toi kämppää ympäri juokseva pikku neiti… (olin kuulemma..)

Ensimmäinen vuosi on vaan mennyt ihan liian nopeasti ohi. Vaikka sitä on elänyt hetkessä ja keskittynyt olemaan täysin läsnä niin ai, että jää tietyllä tavalla kaipaamaan kaikkia noita koettuja vaiheita. Oman lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen on ollut ihan älyttömän siistiä. Ja se ylpeyden määrä uusien taitojen oppimisen kautta on ihan valtava, onneksi se kehityskaari on kuitenkin loputon ja jatkuu läpi elämän.
Täytyy myös todeta, että olemme saaneet olla todella etuoikeutettuja ja onnellisia, että tähän asti lapsi on ollut terve ja kehittynyt ilman huolia. Sekään ei ole koskaan itsestäänselvää. <3

Mitä mä haluan sanoa tuleville vanhemmille, niin: nauttikaa ja luottakaa itseenne, jokainen lapsi saa just itselleen ne parhaat vanhemmat. Kenenkään ei muutenkaan tarvitse olla jollain tavalla valmis vanhempi, en usko, että kukaan on kaikkeen heti valmis. Vanhemmuus on polku jota edetään hetki hetkeltä ja vuosi vuodelta.
Nykypäivänä tuntuu, että paineita otetaan vähän kaikesta ja tietyllä tavalla yhteiskunta niitä varmaan myös osittain luo.
Monilla on kauhea pelko ruveta vanhemmuuteen, koska pelkää sitä miten pärjää ja vahingossa vertaa itseään muihin. Vaikka tämän moni ehkä tiedostaa, niin siitä voi olla vaikea päästää irti, mutta yritä! Vanhemmuus ei ole suorittamista, vaikka päivät saattaa siltä joskus tuntua.
Vanhempien on myös tärkeä pitää itsestä ja toisistaan huoli, jolloin arjen kuormituksesta on helpompi selvitä. Vanhemmuudesta selviää myös yksin, mutta apua saa myös pyytää, se ei ole heikkouden merkki!

Vauva vuoden ehkä tärkein asia on ollut itselleni se, että luotan itseeni, mun mielestä tää pätee vaan ihan kaikkeen elämässä. On jotenkin kevyempi elää kun luottaa siihen kuka on ja mitä tekee, vaikka se ei aina helppoa olekaan ja joskus se voi olla pidempääkin kadoksissa. Pyrkimys sitä kohti voi jo helpottaa paljon. Virheiltä elämässä vaan ei voi välttyä ja onneksi ne on myös keino oppia ja kehittyä!

Tähän loppuun haluan vielä sanoa, että on maailman parasta olla äiti!

Kaupallinen yhteistyö Stadium

Valmentajilla on ollut aina iso rooli mun elämässä. Lapsena vanhempien ja opettajien lisäksi koin valmentajat auktoriteetiksi, joita oli kunnioitettava ja kuunneltava. Samalla valmentajia kohtaan oli iso luottamus.

Valmentajia tuli aina uusia, joko ikäluokkien vaihtuessa tai uusien lajien myötä. Samalla tuli opittua uusien taitojen lisäksi, erilaisia valmennusmetodeita, persoonallisuuksia, johtamisen malleja ja ylipäätään erilaisia pedagogisia taitoja. Vuosien varrelle on mahtunut niin hyviä, kuin ei niin hyviä valmentajia, mutta jos jotain on jokaisesta jäänyt käteen, niin oppeja sekä samalla on saattanut itse kasvaa tosi paljon niin urheilijana kuin ihmisenä, haasteista huolimatta.

Vaikka sitä toivoo jokaiselta valmentajalta puolueetonta valmennusta ja yksilölliseen kehitykseen vievää otetta, ei se aina ole tapahtunut. Valmennussuhde on myös hyvin riippuvainen ihmiskemiasta ja miten valmentajan kanssa tulee toimeen. Ja valmennettavana olen huomannut, että kaikki valmentajat eivät välttämättä sinusta myöskään pidä. On kuitenkin hyvä ollut työskennellä erilaisten valmentajien sekä ihmistyyppien kanssa, jolloin myös oma ymmärrys on kasvanut ja kehittynyt.

Mulla on kuitenkin suurin osa valmentajista ollut todella hyviä uran varrella. Jokaiselta olen oppinut todella paljon ja jälkikäteen sitä on miettinyt, että kuinka paljon oikeesti valmentajat tekevät työtä sen eteen, että jokainen yksilö kehittyisi mahdollisimman paljon. Lisäksi niin kuin ei kukaan urheilija ole koskaan valmis, ei ole myöskään valmentajat. Jokainen kehittyy vuosien varrella, oppii uusia metodeja, oppii itsestä valmentajana sekä valmennettavista. Valmentaminen ja valmennuksessa tavoitteiden saavuttaminen on jatkuvaa ongelman(/haasteiden) ratkaisua, ja kun yksi ongelma on ratkaistu on aina uusi ongelma edessä ratkaistavana.
Olen itse todella kiitollinen jokaiselle valmentajalle jonka valmennuksessa olen saanut olla!

Omien hyvien kokemusten myötä, tuntui helpolta myös itse ryhtyä valmentajaksi. Enkä ole päivääkään katunut. Valmentaminen vaatii tosi paljon työtä ja se voi näyttää joskus ulospäin helpolta, mutta työ mitä joutuu tekemään työajan ulkopuolella täyttää helposti viikon kaikki ”ylimääräiset” tunnit. Alalle tulee jatkuvasti uusia tutkimuksia, joiden perässä on hyvä pysyä ja olla ns. ”ajan hermolla”, mitä liikunta- ja terveysalalla tai oman lajin skenessä tapahtuu. Lisäksi itseä voi kehittää jatkokoulutuksilla lähes loputtomiin.
Haasteet eivät siis lopu koskaan, ja se tekeekin alasta ihan huipun!

Miten sitten itse koen, mikä tekee valmentajasta hyvän valmentajan?

Oman kokemuksen pohjalta arvostan valmentajassa läsnäoloa ja kiinnostusta jokaista valmennettavaa kohtaa yksilöinä. Arvostan sitä, että valmentaja kykenee asettumaan valmennettavan saappaisiin ja ymmärtämään laajasti muutakin kuin pelkkää urheilullista aspektia.
Valmentajan ei tarvitse olla täydellinen ja virheitä tekee jokainen, ja arvostettavaa on myös se, että osaa myöntää omat virheet ja kohdata ne.
Lisäksi kukaan ei ole ammattilainen kaikessa, kun tietää mihin oma osaaminen ja ammattitaito rajautuu ja milloin on pyydettävä muita ammattilaisia apua, kertoo myös se ammattitaidosta.

Stadium haluaa myös olla mukana kiittämässä valmentajia, ja nyt jos koskaan kannattaa ilmiantaa oma valmentaja!

”Kiitos valmentajat” -kampanjan tavoite on kiittää valmentajia panoksestaan ja työstään joukkueen, urheilijan tai seuran eteen. Kampanjassa voit asettaa valmentajan ehdokkaaksi, jossa kolme valmentajaa voittaa 5 000 euron stipendin seuratoimintaan käytettäväksi.
Täällä voit asettaa valmentajan ehdolle: https://www.stadium.fi/stadium.fi/kiitos-valmentajat

Viimeinen päivä asettaa valmentajia ehdolle on 21. marraskuuta, joten sitä ennen kannattaa todellakin ilmiantaa oma huippu valmentaja!

Kenet mä asettaisin ehdolle…

– Tähän on helppo vasta, COACH BAM!
Bam on meidän naisten 7-rugby maajoukkueen päävalmentaja. Ja perustelut tälle tulee tässä (myös lainaten meidän joukkueen muiden pelaajien sanoja):

Bam omistautuu työlleen 110%. On valmentajana todella monipuolinen ymmärtää kokonaisvaltaisesti mitä laji vaatii, mutta myös lajin fyysiset ominaisuudet ja miten niihin tähdätään.
Uskoo ja luottaa joukkueeseen, mutta myös vaatii joukkueelta, niin kuin itseltään tason mukaista suoritusta.
Ei nosta itseään joukkueen yläpuolelle vaan valmentaa sekä ”johtaa” joukkuetta, pelaajien kanssa samalta tasolta.
On luotettava ja empaattinen, joka haluaa jokaisen pelaajan parasta niin rugbyssa kuin muussa elämässä.
Lisäksi on mahtava ja huumorintajuinen persoona niin kentällä kuin sen ulkopuolella. Ja tiedän, että jokainen pelaaja myös kunnioittaa ja tykkää hänestä juuri sellaisena kuin hän on.

Ja täytyy sanoa, että rugbyssa valmentajat eivät saa palkkaa ja on todellinen etuoikeus saada näin kovatasoinen valmentaja täydestä intohimosta ja halusta olla kehittämässä rugbya ja naisten maajoukkuetta Suomessa.

Muistakaa teidän valmentajia ja ilmiantakaa Stadiumille!